George Albert Smithin elämä ja palvelutyö

Kun George Albert Smith palveli kirkon presidenttinä, hänelle lähetettiin kerran valokuva, jossa oli seuraava viesti: ”Lähetän teille tämän kuvan, koska se kuvaa niin hyvin teitä sellaisena miehenä kuin uskomme teidän olevan.” Se oli kuva presidentti Smithistä keskustelemassa erään äidin ja tämän neljän pienen lapsen kanssa. Tuona kyseisenä päivänä presidentti Smith oli ollut kiiruhtamassa junaan, kun äiti pysäytti presidentin toivoen, että hänen lapsensa saisivat tilaisuuden kätellä Jumalan profeettaa. Eräs tarkkailija vangitsi tuon hetken valokuvaan.

Viestissä sanottiin myös: ”Arvostamme kuvaa erityisesti siksi, että vaikka teillä oli kova kiire ja vaikka teitä kiirehdittiin autoonne ja sitten odottavaan junaan, te silti katsoitte voivanne kätellä kutakin tuon perheen lasta.”¹

Tämänkaltaiset ystävälliset teot olivat luonteenomaisia George Albert Smithin elämässä ja palvelutyössä. Hän eli Vapahtajan käskyn mukaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Mark. 12:31), olipa sitten kyse rakkauden ja rohkaisun osoittamisesta lähimmäiselle, joka kamppaili uskonsa kanssa, tai laajojen huoltotyöhankkeiden järjestämisestä tuhansien ihmisten ruokkimiseksi.

Varhaisvuodet 1870–1890

George Albert Smith syntyi 4. huhtikuuta 1870 vaatimattomiin oloihin John Henry ja Sarah Farr Smithin perheeseen Salt Lake Cityssä. Smithin perheellä oli suurenmoinen Jumalan valtakunnassa palvelemisen perintö. George Albertin isä palveli myöhemmin kahdentoista apostolin koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Hänen isoisänsä ja kaimansa George A. Smith oli profeetta Joseph Smithin serkku ja niiden ensimmäisten myöhempien aikojen pyhien pioneerien joukossa, jotka saapuivat Suolajärven laaksoon vuonna 1847. George A. Smith oli myös apostoli ja presidentti Brigham Youngin neuvonantaja. George Albertin isoisän isä John Smith palveli kirkon patriarkkana ja ensimmäisenä vaarnanjohtajana Salt Lake Cityssä. Ja hänen äidinpuoleinen isoisänsä Lorin Farr oli Utahin Ogdenin ensimmäinen pormestari ja ensimmäinen vaarnanjohtaja tuossa kaupungissa.

George Albert Smith rakasti ja ihaili vanhempiaan. Hän luki isänsä ansioksi sen, että tämä opetti hänet kääntymään avuntarvitsijoiden puoleen², ja ylisti äitiään uhrauksista, joita tämä teki kasvattaakseen perhettään evankeliumissa. ”Vaikka olimme hyvin köyhiä”, hän muisteli, ”ja isäni oli lähetystyössä, kun olin viisivuotias, en muista koskaan kuulleeni äitini valittavan, enkä koskaan nähnyt hänen vuodattavan kyyneliä häntä ympäröineiden olojen takia. Hän osasi venyttää dollaria pidemmälle kuin kukaan muu tuntemani ihminen. – –

Kun isä oli poissa kotoa lähetystyössä, äiti otti hänen paikkansa, ja äiti oli todellinen perheenpää isän ollessa poissa. Me pidimme rukouksemme ja siunasimme ruoan, ja sairauden sattuessa hän kutsui paikalle vanhimmat, sillä hänellä oli vahva usko evankeliumin toimituksiin. Hän on ollut aina tarkka kymmenysten maksaja, ja sikäli kuin olen pystynyt huomaamaan, hänen mieleensä ei ole koskaan tullut ajatusta, että kenties on sattunut erehdys ja ’mormonismi’ ei olekaan totta. Hän uskoo siihen koko sielustaan.”³

Erityisesti George Albert Smith muisteli sitä, miten hänen äitinsä opetti hänet rukoilemaan ja luottamaan siihen, että Herra vastaisi: ”Kun ajattelen vaikutusta, joka äidilläni oli, kun olin pieni [poika], tunnen kunnioitusta ja liikutun kyyneliin. – – Muistan aivan kuin se olisi ollut eilen, kuinka hän otti minua kädestä ja me nousimme portaat toiseen kerrokseen. Siellä polvistuin hänen eteensä ja pidin häntä kädestä, kun hän opetti minut rukoilemaan. Jumalalle kiitos niistä äideistä, joilla on sydämessään evankeliumin henki ja halu siunata. Osaisin toistaa tuon rukouksen nyt, ja on todella monta vuotta siitä, kun opin sen. Se antoi minulle varmuuden, että minulla on taivaallinen Isä, ja antoi minun tietää, että Hän kuulee rukouksen ja vastaa siihen. Kun olin vanhempi, asuimme edelleen kaksikerroksisessa puutalossa, ja kun oli kova tuuli, se huojui kuin olisi kaatumassa kumoon. Joskus pelkäsin niin, etten osannut nukkua. Nukuin yksin pienessä huoneessa ja monena yönä kapusin vuoteesta ja laskeuduin polvilleni ja pyysin taivaallista Isää pitämään huolta talosta, varjelemaan sitä niin ettei se hajoaisi kappaleiksi, ja olen noussut takaisin pieneen vuoteeseeni yhtä varmana siitä, että varjeltuisin pahalta, kuin jos olisin pitänyt Isääni kädestä.”⁴

Lapsuuttaan muistellessaan George Albert Smith sanoi:

”Vanhempani elivät hyvin vaatimattomissa oloissa, mutta ylistän ja kiitän Luojaani koko sydämestäni siitä, että Hän lähetti minut heidän kotiinsa.

– – Opin poikasena, että tämä on Herran työtä. Opin, että maan päällä on profeettoja. Opin, että Kaikkivaltiaan innoitus vaikutti niihin, jotka elivät niin, että saattoivat saada sitä.

– – Olen kiitollinen syntyperästäni, kiitollinen vanhemmista, jotka opettivat minulle Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja näyttivät esimerkkiä kodissaan.”⁵

Nuori George Albert tunnettiin iloisena, leikkisänä poikana. Ystävät arvostivat hänen hilpeää luonnettaan, ja hän nautti viihdyttäessään heitä huuliharpulla, banjolla ja kitaralla ja valikoimalla hauskoja lauluja. Silti hänellä oli myös kokemuksia, jotka auttoivat häntä saamaan vahvan vastuuntunnon, mikä oli merkittävää niin nuorella iällä. Ollessaan 12-vuotias George Albert kävi koulua Brigham Youngin akatemiassa, jossa hän sai joitakin neuvoja, joilla oli syvällinen vaikutus hänen elämäänsä. Myöhemmin hän muisteli:

”Oli onnekasta, että sain osan opetuksestani tri Karl G. Maeserilta, tuolta merkittävältä kasvattajalta, joka oli kirkkomme suurenmoisten koulujen ensimmäinen kehittäjä. – – En muista paljoakaan siitä, mitä siellä sanottiin sen vuoden aikana, jonka siellä olin, mutta on eräs asia, jota en luultavasti koskaan unohda. Olen toistanut sitä monta kertaa. – – Eräänä päivänä tri Maeser nousi seisomaan ja sanoi:

’Te ette joudu vastaamaan ainoastaan kaikesta siitä, mitä teette, vaan myös kaikesta siitä, mitä ajattelette.’

Koska olin vasta poikanen enkä juurikaan ollut tottunut hallitsemaan ajatuksiani, minua ihmetytti melkoisesti, mitä minun piti tehdä, ja se huolestutti minua. Itse asiassa se takertui minuun kuin takiainen. Noin viikon tai kymmenen päivän kuluttua siitä minulle yhtäkkiä selvisi, mitä hän tarkoitti. Silloin oivalsin sen filosofian. Yhtäkkiä mieleeni juolahti seuraavanlainen tulkinta siitä, mitä hän oli sanonut: tottahan toki ihmistä pidetään vastuussa ajatuksistaan, sillä kun hänen kuolevainen elämänsä päättyy, se on hänen ajatustensa summa. Tuo oivallus on ollut minulle suureksi siunaukseksi koko elämäni ajan, ja se on auttanut minua monesti välttämään vääränlaisia ajatuksia, koska käsitän, että elämäntyöni päätyttyä olen ajatusteni tuote.”⁶

Nuori George Albert otti vastuulleen suuria tehtäviä kotona vuonna 1882, kun hänen isänsä, joka oli palvellut kahden vuoden ajan kahdentoista koorumissa, kutsuttiin Euroopan lähetyskentän johtajaksi. John Henryn poissaolo edellytti, että George Albert auttaisi perheen elättämisessä. Kun hän oli 13-vuotias, hän haki töitä kirkon omistamasta vaatetehtaasta ja tavaratalosta Salt Lake Cityssä, mutta johtaja sanoi, ettei heillä ollut varaa palkata ketään. George Albert vastasi, ettei hän ollut pyytänyt palkkaa vaan työtä. Hän lisäsi: ”Tiedän, että jos minusta on johonkin, minulle kyllä maksetaan.”⁷ Myönteisen asenteensa ansiosta hän sai paikan tehdastyöläisenä 2,5 dollarin viikkopalkalla, ja hänen erinomainen työmoraalinsa auttoi häntä pian etenemään parempiin tehtäviin yhtiössä.

Kun hän oli 18-vuotias, hän sai työn rautatieyhtiön maanmittausryhmässä. Hänen ollessaan tämän työn parissa auringonsäteiden heijastuminen autiomaan hiekasta vahingoitti hänen silmiään. Hänen näkönsä vaurioitui pysyvästi, niin että hänen oli vaikea lukea, ja vauriosta oli hänelle vaivaa koko hänen elämänsä ajan.

Lähetystyöpalvelu ja avioliitto, 1891–1894

Syyskuussa 1891 presidentti Wilford Woodruff kutsui George Albert Smithin palvelemaan lyhytaikaisessa lähetystyössä Etelä-Utahissa. Hänen erityistehtävänsä oli tehdä työtä alueella olevien kirkon nuorten kanssa. Seuraavien neljän kuukauden aikana hän ja hänen toverinsa auttoivat perustamaan nuorten järjestöjä vaarnoihin ja seurakuntiin, puhuivat lukuisissa kokouksissa ja kannustivat nuoria elämään kirkon tasovaatimusten mukaan.

Palattuaan lähetystyöstään George Albert jatkoi seurustelua lapsuudenajan mielitiettynsä Lucy Woodruffin kanssa, joka oli presidentti Wilford Woodruffin pojantytär. He olivat varttuneet naapureina, ja Lucy oli pannut merkille luonteenpiirteet, joita George Albert kehitti. Hän kirjoitti päiväkirjaansa ihailustaan George Albertia kohtaan: ”Menen tänä iltana levolle sydän kiitollisena Jumalalle – – ja rukoilen, että Hän antaisi minulle voimaa ansaitakseni paremmin sen miehen rakkauden, jonka uskon lujasti olevan parhaita nuorukaisia, mitä on koskaan tullut maan päälle. Hänen hyvyytensä ja ystävällisyytensä tuo kyyneleet silmiini.”⁸

Lucylla oli kuitenkin monia omia ihailijoita, ja muutamat heistä olivat erittäin varakkaita ja tarjosivat hänelle ylellisiä lahjoja. George Albert taas viehätti Lucya siksi, että oli omistautunut Herralle. George Albert kirjoitti Lucylle: ”Jos olet kiinnostunut menemään naimisiin jonkun kanssa rahasta, se en ole minä, koska olen kauan sitten päättänyt, etten pyhitä itseäni tai elämääni tai aikaani rahan ansaitsemiseen vaan Herran palvelemiseen ja Hänen lastensa auttamiseen tässä maailmassa.”⁹ Lucy teki valintansa, ja 25. toukokuuta 1892 hänet ja George Albert vihittiin Mantin temppelissä Utahissa. Vihkimisen toimitti George Albertin isä. Sinä päivänä Lucy antoi miehelleen pienen medaljongin, jonka sisällä oli hänen kuvansa. George Albert piti medaljonkia taskukellonsa vitjoissa, missä se oli lähellä hänen sydäntään, ja hän käytti sitä lähes joka päivä koko loppuelämänsä ajan.¹⁰

Vastavihityillä oli vajaa kuukausi aikaa olla yhdessä, ennen kuin George Albert lähti uudelleen lähetystyöhön, tällä kertaa käännytystyöhön Yhdysvaltain eteläosiin. Vaikka he olivat tienneet, että hän joutuisi lähtemään pian – kutsu oli tullut kolme viikkoa ennen heidän häitään – ero oli silti vaikea. He kumpikin ilahtuivat suuresti, kun Lucy kutsuttiin neljä kuukautta myöhemmin palvelemaan miehensä rinnalla lähetystoimistossa, jossa vanhin Smith oli juuri saanut tehtävän palvella lähetyskentän sihteerinä.

Eteläisten osavaltioiden lähetyskentän johtajana oli J. Golden Kimball, joka palveli samaan aikaan myös seitsemänkymmenen koorumin jäsenenä. Kaksi kertaa vanhin Smithin lähetystyön aikana lähetysjohtaja Kimballin oli lähdettävä lähetyskentältä hoitamaan tärkeitä asioita Salt Lake Cityyn – kerran vähän sen jälkeen kun vanhin Smith oli aloittanut lähetyskentän sihteerinä ja uudelleen noin vuotta myöhemmin. Kummallakin kerralla lähetysjohtaja Kimball jätti valtavan vastuun lähetyskentän johtamisesta ja hallinnoimisesta vanhin Smithille tarjoten tukea ja neuvoja lukuisissa kirjeissään. Kaiken kaikkiaan vanhin Smith palveli virkaa toimittavana lähetysjohtajana noin 16 kuukautta. Lähetysjohtaja Kimball oli huolissaan siitä, että oli poissa niin kauan, mutta hän luotti nuoreen apulaiseensa. Eräässä kirjeessä hän kirjoitti vanhin Smithille: ”Vaikka erottamisen lahjani ja älykkyyteni ovatkin kenties rajalliset, niin ne oikeuttanevat minut arvostamaan nuhteettomuuttasi ja ansiokkuuttasi, minkä vakuutan sinulle tekeväni.”¹¹ Eräässä toisessa kirjeessä hän kirjoitti: ”Anna aina tämän yhden ajatuksen olla päällimmäisenä: että arvostan työtäsi, innokkuuttasi ja hyvää henkeäsi.”¹²

Lähetysjohtaja Kimballilla oli monia tilaisuuksia todistaa vanhin Smithin innokkuutta ja hyvää henkeä. Kerran he matkustivat yhdessä ja heitä oli pyydetty viettämään yö pienessä hirsimökissä. George Albert Smith muisteli myöhemmin:

”Keskiyön aikoihin heräsimme ulkoa kuuluvaan hirvittävään huutoon ja karjumiseen. Kirosanat tervehtivät korviamme noustessamme sängyssä istumaan ottaaksemme selvää tilanteesta. Oli kirkas kuutamoyö, ja saatoimme nähdä ulkona monia ihmisiä. Lähetysjohtaja Kimball hyppäsi ylös vuoteesta ja alkoi pukeutua. Miehet ryskyttivät ovea ja kiroilivat käskien mormonien tulla ulos, sillä he aikoivat ampua nämä. Lähetysjohtaja Kimball kysyi minulta, enkö aikonut nousta ylös ja pukeutua, ja sanoin hänelle, että en, aioin pysyä vuoteessa – että olin varma, että Herra pitäisi huolen meistä. Muutaman sekunnin kuluttua luodit sinkoilivat ympäri huonetta. Ilmeisesti kiihtynyt väkijoukko oli jakaantunut neljään ryhmään ja ampui talon nurkkiin. Puunsäleitä lensi päämme yli joka suuntaan. Hetken oli hiljaista, ja sitten ammuttiin toinen laukaussarja, ja taas lensi säleitä. En tuntenut kerta kaikkiaan lainkaan pelkoa. Olin hyvin tyyni siinä maatessani, kokiessani yhtä elämäni pelottavimmista tilanteista, sillä olin varma – – että Herra varjelisi minua, ja niin Hän tekikin.

Ilmeisesti väkijoukko lannistui ja lähti. Kun seuraavana aamuna avasimme oven, ulkona oli valtava kimppu tukevia hikkoripuukeppejä, jollaisia mellakoitsijat etelässä käyttivät lähetyssaarnaajien pieksemiseen.”¹³

Vuosia myöhemmin George Albert Smith kertoi tästä kokemuksesta lastenlapsilleen opettaakseen heitä luottamaan Herraan. ”Haluan tähdentää teille”, hän sanoi, ”että Herra pitää teistä huolen vaaran hetkinä, jos te annatte Hänelle tilaisuuden.”¹⁴

Perhe-elämä

George Albert ja Lucy vapautuivat lähetystyöstään kesäkuussa 1894. Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun he olivat palanneet Salt Lake Cityyn, Lucy sai isoisältään presidentti Wilford Woodruffilta siunauksen, jossa luvattiin, että hän saisi lapsia. Marraskuun 19. päivänä 1895 hän synnytti tyttären, jolle he antoivat nimen Emily, ja neljä vuotta myöhemmin syntyi toinen tytär, Edith. Heidän viimeinen lapsensa, George Albert jr., syntyi vuonna 1905.

George Albert Smith oli hellä isä, jota hänen lapsensa ihailivat. Edith kirjoitti hänestä: ”Minun mielestäni isälläni oli kaikki ominaisuudet, jotka tekevät isän rakkaaksi tyttärelleen. Hän täytti kaikki isyyttä koskevat odotukseni.” Erityisen vaikuttavaa lapsista oli tapa, jolla George Albert kohteli rakasta vaimoaan. ”Isän kiintymys ja huomaavaisuus äitiä kohtaan oli ihanaa”, Edith kirjoitti. ”Hän ei koskaan hukannut tilaisuutta osoittaa arvostavansa äitiä. Kaiken, mitä he tekivät, he tekivät yhdessä huolella laadittujen suunnitelmien jälkeen ja yhteistyössä. Äiti oli hänelle kallisarvoinen. – – Vaikka me kaikki ihailimme äitiä, olen varma, että isän huomaavaisuus ja hellyys häntä kohtaan teki hänet entistä rakkaammaksi meille lapsille.”¹⁵

Isänä George Albert Smith yritti vilpittömästi auttaa lapsiaan kokemaan ilon, jota hän tunsi elämällä evankeliumin mukaan. Kerran joulupäivänä, kun lahjat oli avattu, hän kysyi nuorilta tyttäriltään, miltä heistä tuntuisi antaa joitakin lelujaan lapsille, jotka eivät olleet saaneet yhtään joululahjaa. Koska tytöt olivat juuri saaneet uusia leluja, he lupasivat antaa joitakin vanhoista leluistaan puutteessa oleville lapsille.

”Ettekö haluaisi antaa heille joitakin uusistakin leluistanne?” George Albert ehdotti lempeästi.

Hänen tyttärensä olivat epäröiviä, mutta viimein he suostuivat luopumaan parista uudesta lelustaan. Sitten George Albert vei tytöt niiden lasten kotiin, jotka hänellä oli mielessään, ja he antoivat lahjat. Kokemus oli niin kohottava, että kun he lähtivät, toinen tytöistä sanoi intoa äänessään: ”Mennään hakemaan heille loputkin lelut.”¹⁶

Kahdentoista apostolin koorumi, 1903–1945

Tiistaina 6. lokakuuta 1903 George Albert Smithillä oli kiireinen työpäivä eikä hän kyennyt osallistumaan sen päivän yleiskonferenssikokouksiin. Siinä vaiheessa kun hän lähti toimistosta, konferenssin iltapäiväkokous oli melkein ohi, joten hän lähti kotiinpäin suunnitelmanaan viedä lapsensa markkinoille.

Kun hän saapui talolleen, hän yllättyi nähdessään joukon vieraita, joista yksi astui esiin ja onnitteli häntä lämpimästi.

”Mistä nyt on kyse?” hän kysyi.

”Ettekö tiedä?” nainen vastasi.

”Enkö tiedä mitä?”

”Teidät on hyväksytty kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi”, vieras huudahti.

”Se ei voi pitää paikkaansa”, George Albert sanoi. ”Tässä täytyy olla jokin erehdys.”

”Kuulin sen itse”, nainen väitti.

”Sen on täytynyt olla joku toinen Smith”, George Albert sanoi. ”Minulle siitä ei ole sanottu sanaakaan, enkä voi uskoa, että se on totta.”

Hämmentyneenä vieras palasi tabernaakkeliin ottamaan selville, oliko hän erehtynyt. Siellä hänelle ilmoitettiin, että hän oli oikeassa – George Albert Smith oli kahdentoista apostolin koorumin uusin jäsen.¹⁷

Hänen tyttärensä Emily muisteli myöhemmin tilannetta Smithien kodissa: ”Näytti siltä kuin koko tabernaakkelin väki olisi valunut nurmikon yli taloomme itkien ja suukottaen äitiä. Kaikki sanoivat, että isä on apostoli, ja me ajattelimme, että apostolina olemisen täytyi olla pahinta, mitä ihmiselle voisi ikinä tapahtua.”

Jopa senkin jälkeen kun tieto oli vahvistettu, George Albert päätti, että veisi silti tyttärensä markkinoille niin kuin oli luvannut, ”vaikka hän ei nähnyt niistä paljoakaan”, Emily muisteli. ”Hän seisoi koko ajan selkä seinää vasten puhumassa ihmisille.”¹⁸

Kaksi päivää myöhemmin, 8. lokakuuta 1903, presidentti Joseph F. Smith asetti George Albert Smithin apostoliksi yhdessä Suolajärven temppelin ylähuoneista. Asettamisen jälkeen George Albertia pyydettiin kertomaan tunteistaan paikalla oleville kahdentoista koorumin jäsenille. ”Tunnen itseni heikoksi ja arvostelukyvyttömäksi verrattuna iäkkäämpiin miehiin”, hän sanoi, ”mutta sydämeni on paikallaan ja haluan vilpittömästi Herran työn menevän eteenpäin. – – Minulla on elävä todistus tämän työn jumalallisuudesta. Tiedän, että evankeliumi on tullut maan päälle Herran itsensä ohjauksesta ja johdatuksesta, ja että ne, jotka on valittu johtamaan, ovat olleet ja ovat kirjaimellisesti Hänen palvelijoitaan. Toivon ja rukoilen, että voin elää puhtaasti ja nöyrästi, jotta voin olla oikeutettu saamaan Hengen kuiskauksia ja kehotuksia ohjaamaan minua läpi elämäni.”¹⁹

George Albert Smith palveli kahdentoista koorumissa lähes 42 vuoden ajan mukaan lukien kaksi vuotta koorumin presidenttinä. Tuona aikana hän hoiti monia tehtäviä ja oli monin tavoin siunauksena ihmisille kautta maailman.

Evankeliumin eteenpäin vieminen ja ystävien saaminen kirkolle

Vanhin Smithillä oli luontainen kyky saada ihmiset viihtymään ja kääntää viholliset ystäviksi. Eräs paikallinen liikemies, joka ei ollut kirkon jäsen, sanoi hänestä hänen hautajaisissaan: ”Häneen oli helppo tutustua. Hän oli mies, jonka vain halusi tuntea. Hänen ystävällinen hymynsä, hänen sydämellinen kädenpuristuksensa ja hänen lämmin tervehdyksensä sai ihmisen tuntemaan sisimmässään, sydämessään hänen ystävyytensä vilpittömyyden itseään ja kanssaihmisiä kohtaan.”²⁰

Tämä kyky oli arvokas aikana, jolloin kirkko oli yhä laajalti tuntematon maailmassa ja johon monet suhtautuivat epäluuloisesti. Ollessaan kerran hoitamassa erästä tehtävää Länsi-Virginiassa hän sai tietää, että kaupungin viranomaiset olivat uhanneet pidättää jokaisen, joka tavattiin saarnaamasta mormonismia. Vanhin Smith meni tapaamaan kaupunginsihteeriä herra Engleä yrittääkseen muuttaa menettelytavan. Hän kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa: ”Kun kävin herra Englen luona ensimmäistä kertaa, hänen käytöksensä oli hyvin jäykkää ja hän ilmoitti tylysti, ettei meitä siedettäisi siinä kaupungissa. – – Kerroin hänelle uskovani, että hän oli saanut väärää tietoa ja että haluaisin istahtaa juttelemaan hänen kanssaan. – – Keskustelimme jonkin aikaa mormonismista. Hänen asenteensa pehmeni huomattavasti ennen kuin lähdin, ja hän kätteli minua ja antoi minulle korttinsa. Lähtiessäni olin varma, että olin poistanut joitakin ennakkoluuloja.”²¹ Kolme päivää myöhemmin vanhin Smith kävi kaupunginsihteerin luona uudelleen ja jätti hänelle tällä kertaa Mormonin kirjan.²²

Vanhin Smith etsi alati tilaisuuksia puhua ihmisille kirkosta. Aina kun hän joutui tehtävissään matkustamaan, hän otti mukaan Mormonin kirjoja, kirkon lehtiä ja muuta kirkon kirjallisuutta, jota hän toivoi antavansa muille. Koska Mormonin kirja todistaa voimallisesti Jeesuksesta Kristuksesta, vanhin Smith piti sitä ihanteellisena joululahjana ja postitti kirjoja usein muihin uskontokuntiin kuuluville ystäville ja jopa huomattavassa asemassa oleville henkilöille, joita hän ei ollut koskaan tavannut.²³ Erään tällaisen joululahjan mukana olleessa kirjeessä hän kirjoitti: ”Muutaman päivän kuluttua kristikunta juhlii Vapahtajan syntymää, ja silloin meillä on tapana muistaa ystäviämme. Luotankin siihen, että otat minulta vastaan tämän Mormonin kirjan. – – Koska uskon, että liität tämän mielelläsi kirjastoosi, lähetän tämän sinulle joululahjaksi.”

Hän sai seuraavan vastauksen: ”Kirjalla on paikka hyllyssämme, ja se tullaan lukemaan [kannesta kanteen] avoimin mielin ja huolellisesti. Se laajentaa varmasti kaikkien sen ajatuksella lukeneiden näkemyksiä ja lisää heissä suvaitsevaisuuden henkeä.”²⁴

Yhteiskunnallinen osallistuminen

Vanhin Smith kannusti kirkon jäseniä osallistumaan yhteisöjensä toimintaan ja käyttämään vaikutusvaltaansa olojen parantamiseen maailmassa. Hän itse oli mukana useissa yhteiskunnallisissa järjestöissä, vaikka hänellä oli vaativa tehtävä johtavana auktoriteettina. Hänet valittiin International Irrigation Congressin [Kansainvälinen sadetuskongressi] ja Dry Farming Congressin [Kuivien alueiden viljelykongressi] puheenjohtajaksi, ja kuutena toimintakautena hänet valittiin National Society of the Sons of the American Revolutionin [Amerikan vallankumouksen poikien kansallinen yhdistys] varapuheenjohtajaksi. Vanhin Smith oli ilmailun voimakas puolestapuhuja, koska johtavat auktoriteetit voivat sen avulla hoitaa matkustustehtävänsä tehokkaammin, ja hän palveli Western Air Linesin [Lännen lentoyhtiö] johtokunnassa. Hän oli myös aktiivisesti mukana Amerikan partiopoikajärjestössä, ja vuonna 1934 hänet palkittiin hopeabiisonilla, joka on korkein partiotoiminnan ansiomerkki. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina hän palveli Utahin osavaltion puheenjohtajana Armenian ja Syyrian avustuskampanjassa ja osavaltion edustajana International Housing Conventionissa [Kansainvälinen asutuskonventti], jonka tarkoituksena oli löytää asuntoja niille, jotka sota oli jättänyt kodittomiksi.²⁵

Ennen kuin George Albert kutsuttiin apostoliksi, hän oli ollut aktiivinen politiikassa kampanjoiden toden teolla niiden asioiden ja ehdokkaiden puolesta, joiden hän tunsi voivan parantaa yhteiskuntaa. Kun hänestä tuli johtava auktoriteetti, hänen osallistumisensa politiikkaan väheni, mutta hän puolusti edelleen asioita, joihin uskoi. Esimerkiksi vuonna 1923 hän auttoi esittelemään Utahin lainsäädäntöelimessä lakiehdotuksen, joka johti parantolan rakentamiseen tuberkuloosipotilaille.²⁶

Vanhin Smithin myötätunto muita kohtaan ilmeni erityisen selkeästi hänen palvellessaan Society for the Aid of the Sightlessin [Sokeiden avun yhdistys] puheenjohtajana, mikä tehtävä hänellä oli vuodesta 1933 vuoteen 1949. Koska hän itse kärsi näkövammasta, hän tunsi erityistä myötätuntoa sokeita kohtaan. Hän valvoi Mormonin kirjan julkaisemista sokeainkirjoituksella ja aloitti ohjelman, jolla sokeita autettiin oppimaan lukemaan sokeainkirjoitusta ja sopeutumaan vammaansa muilla tavoin. Hänen pyrkimyksensä tekivät hänet rakkaaksi niille, joita hän palveli. Yksi Society for the Aid of the Sightless -järjestön jäsen ilmaisi arvonantonsa kirjoittamalla runon, joka esitettiin vanhin Smithille hänen 70-vuotispäivänään:

Kun ankaraksi elo käy
ja vuotaa kyyneleet,
kun ystävää ei missään näy,
on kaiut vaienneet,
niin puoleen käännyn toivoen,
vaikk’ jalka horjahtaa,
ymmärtäväisen sydämen
mi auttaa haluaa.
Se sydän uskoo Jumalaan
ja myöskin ihmiseen,
se uskon kylvää uskollaan
sokean sydämeen.

Me vaikka emme nähdä saa
rakkaita kasvojaan,
niin viisaus meille kajastaa
suuresta sielustaan.
Me saamme rauhaa rauhastaan,
se meitä tyynnyttää,
tunnemme rukouksistaan,
ettemme yksin jää.
Uskonsa meitä vahvistaa,
kun tietämme ei näy,
sieluamme hän kohottaa,
rinnalla Luojan käy.27

Sairaus ja muita koettelemuksia

Suurimman osan elämäänsä George Albert kärsi huonosta terveydestä. Vaikka hän nautti uimisesta, ratsastamisesta ja muista fyysisistä aktiviteeteista, hänen kehonsa oli hauras ja usein heikko. Kroonisten näköongelmien lisäksi vanhin Smith kärsi vatsa- ja selkäkivuista, jatkuvasta väsymyksestä, sydänvaivoista ja monista muista vaivoista koko elämänsä ajan. Hänen monien tehtäviensä tuoma stressi ja paine vaativat myös veronsa, ja alkuun hän oli haluton hidastamaan kiireistä tahtiaan terveytensä varjelemiseksi. Sen johdosta hän taisteli vuodesta 1909 vuoteen 1912 niin vakavaa sairautta vastaan, että joutui vuoteenomaksi eikä kyennyt hoitamaan velvollisuuksiaan kahdentoista koorumissa. Se oli hyvin koettelevaa aikaa vanhin Smithille, joka halusi kiihkeästi jatkaa palvelutyötään. Isän kuolema vuonna 1911 ja vaimon sairastama vakava influenssa vaikeuttivat vanhin Smithin toipumista entisestään.

Vuosia myöhemmin hän kertoi seuraavan kokemuksen, joka hänellä oli tänä aikana:

”Joitakin vuosia sitten olin vakavasti sairas. Itse asiassa luulen kaikkien muiden vaimoani lukuun ottamatta luopuneen toivosta minun suhteeni. – – Minusta tuli niin heikko, että kykenin tuskin liikkumaan. Jopa vuoteessa kääntyminen oli minulle hidas ja uuvuttava ponnistus.

Eräänä päivänä tässä tilassa menetin tietoisuuden ympäristöstäni ja luulin siirtyneeni rajan toiselle puolelle. Huomasin seisovani selkä kohti suurta ja kaunista järveä, ja edessäni oli suuri metsä. Näköpiirissä ei ollut ketään, eikä järvellä ollut venettä eikä näkyvissä mitään muutakaan, mistä olisi voinut päätellä, kuinka olin saapunut paikalle. Käsitin tai tunnuin käsittäväni, että olin päättänyt työni kuolevaisuudessa ja palannut kotiin. – –

Aloin tutkia ympäristöäni ja pian löysin polun, joka johti metsän halki, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty hyvin vähän, ja se oli miltei ruohottunut. Seurasin tuota polkua, ja kun olin kulkenut jonkin aikaa ja melkoisen matkan metsän halki, näin jonkun miehen tulevan minua kohti. Huomasin, että hän oli hyvin kookas, ja kiirehdin askeleitani tavoittaakseni hänet, sillä tunnistin hänet isoisäkseni [George A. Smith]. Kuolevaisuudessa hän painoi yli 300 naulaa [n. 140 kg], joten tiedätte, että hän oli kookas mies. Muistan, kuinka onnellinen olin nähdessäni hänen tulevan. Minulle oli annettu nimi hänen mukaansa, ja olin aina ollut ylpeä siitä.

Kun isoisä tuli metrin tai parin päähän minusta, hän seisahtui. Hänen seisahtumisensa oli merkki minunkin pysähtyä. Sitten – ja tätä en soisi poikien ja tyttöjen ja nuorten ihmisten koskaan unohtavan – hän katsoi minua hyvin vakavasti ja sanoi:

’Haluaisin tietää, miten olet kantanut minun nimeäni.’

Kaikki, mitä olin milloinkaan tehnyt, kulki editseni ikään kuin kiitävä kuva valkokankaalla – kaikki, mitä olin tehnyt. Pian nämä eloisat muistikuvat yhtyivät hetkeen, jona seisoin siellä. Koko elämäni oli kulkenut editseni. Katsoin isoisääni hymyillen ja sanoin:

’En ole koskaan tehnyt nimellesi mitään, mikä olisi tuottanut sinulle häpeää.’

Hän astui eteenpäin ja otti minut syleilyynsä, ja kun hän teki niin, tulin taas tietoiseksi maanpäällisestä ympäristöstäni. Tyynyni oli yhtä märkä kuin jos sille olisi kaadettu vettä – märkä kiitollisuuden kyynelistä siitä, että saatoin vastata häpeämättä.

Olen ajatellut sitä monta kertaa, ja haluan sanoa teille, että olen yrittänyt – siitä asti vielä entistä enemmän – pitää huolta tuosta nimestä. Niinpä haluan sanoa pojille ja tytöille, nuorille miehille ja naisille, kirkon nuorille ja koko maailmalle: Kunnioittakaa isiänne ja äitejänne. Kunnioittakaa nimiä, joita kannatte.”²⁸

Viimein vanhin Smith alkoi saada takaisin voimiaan, ja hän selviytyi tästä koettelemuksesta tuntien uutta kiitollisuutta totuutta koskevasta todistuksestaan. Hän sanoi pyhille eräässä parantumistaan seuranneessa yleiskonferenssissa: ”Olen ollut kuoleman varjon laaksossa viime vuodet, niin lähellä toista puolta, että olen varma, että [ilman] taivaallisen Isämme erityistä siunausta en olisi voinut jäädä tänne. Mutta hetkeksikään se todistus, jolla taivaallinen Isä on minua siunannut, ei himmennyt. Mitä lähemmäs menin toista puolta, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että evankeliumi on totta. Nyt kun henkeni on säästetty, riemuitsen saadessani todistaa, että tiedän evankeliumin olevan totta, ja kiitän koko sielustani taivaallista Isääni, että Hän on ilmoittanut sen minulle.”²⁹

Erilaiset fyysiset vaivat ja muut vastoinkäymiset kiusasivat edelleen tulevina vuosina vanhin Smithiä. Hän koki kenties suurimman koettelemuksensa vuosina 1932–1937, jolloin hänen vaimonsa Lucy kärsi niveltulehduksesta ja hermosärystä. Lucy oli suurissa tuskissa, ja vuoteen 1937 mennessä hän tarvitsi miltei jatkuvaa hoitoa. Sitten huhtikuussa 1937 hän sai sydänkohtauksen, joka oli viedä häneltä hengen ja jätti hänet entistäkin heikompaan kuntoon.

Vaikka vanhin Smith oli jatkuvasti huolissaan Lucysta, hän hoiti edelleen velvollisuuksiaan parhaansa mukaan. Marraskuun 5. päivänä 1937 hän puhui erään ystävän hautajaisissa, ja kun hän istuutui puheensa jälkeen, joku ojensi hänelle viestin, jossa häntä pyydettiin palaamaan heti kotiin. Hän kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa: ”Lähdin kappelista heti, mutta rakas vaimoni oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ennen kuin saavuin kotiin. Hän oli kuollut, kun minä olin puhumassa hautajaisissa. Suren tietenkin uskollista kumppania, ja tulen olemaan yksinäinen ilman häntä.”

Lucyn kuollessa hän ja George Albert olivat olleet naimisissa vähän yli 45 vuotta. Lucy oli kuollessaan 68-vuotias. Vaikka vanhin Smith kaipasi syvästi vaimoaan, hän tiesi, että ero oli vain väliaikainen, ja tämä tieto toi hänelle voimaa. ”Vaikka perheeni on hyvin murheellinen”, hän kirjoitti, ”meitä lohduttaa varmuus siitä, että saamme olla jälleen äidin kanssa, jos pysymme uskollisina. Hän on ollut uskollinen, avulias, huomaavainen vaimo ja äiti. Hän on kärsinyt kuusi vuotta tavalla jos toisellakin, ja olen varma siitä, että hän on onnellinen siellä äitinsä ja muiden rakkaiden kanssa. – – Herra on mitä ystävällisin ja on vienyt pois kaiken kuoleman tunnun, mistä olen tavattoman kiitollinen.”³⁰

Euroopan lähetyskentän johtaja

Vuonna 1919 presidentti Heber J. Grant, joka oli vähän aiemmin hyväksytty kirkon presidentiksi, kutsui vanhin Smithin johtamaan Euroopan lähetyskenttää. Yleiskonferenssipuheessa vain päiviä ennen lähtöään vanhin Smith sanoi:

”Haluaisin sanoa teille, veljeni ja sisareni, että pidän kunniana – ei, vaan enemmän kuin kunniana, pidän erittäin suurena siunauksena – sitä, että Herra on parantanut minut heikosta tilasta, jossa olin vähän aikaa sitten, palauttaen minut sellaiseen terveydentilaan, että johtavat veljet ovat tunteneet, että minun on mahdollista täyttää lähetystyötehtävä vieraassa maassa. – –

Ensi keskiviikkona odotan matkustavani junalla rannikolle ja sitten valtameren yli kentälle, jonne minut on kutsuttu. Kiitos Jumalalle tilaisuudesta lähteä. Olen kiitollinen siitä, että tieto tästä totuudesta on tullut sieluuni.”³¹

Tuohon aikaan Eurooppa vielä toipui ensimmäisestä maailmansodasta, joka oli päättynyt vain muutamaa kuukautta aiemmin. Sodan johdosta lähetyssaarnaajien lukumäärä Euroopassa oli hyvin alhainen, ja yksi vanhin Smithin tehtävistä oli lisätä tuota lukumäärää. Vaikea taloudellinen tilanne sodanjälkeisessä Euroopassa teki hallituksista kuitenkin haluttomia myöntämään tarvittavia viisumeita. Tilannetta pahensi vielä se, että myöhempien aikojen pyhistä oli yhä vallalla paljon väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja. Kirkon kuvaa parantaakseen vanhin Smith tapasi lukuisia valtiovaltojen edustajia ja muita merkkihenkilöitä. Selittäessään lähetyssaarnaajien tarkoitusta Euroopassa ja kaikkialla maailmassa hän sanoi usein: ”Pitäkää kaikki hyvä, mitä teillä on, pitäkää kaikki, mitä Jumala on teille antanut ja mikä rikastuttaa elämäänne, ja antakaa meidän sitten kertoa teille jotakin, joka lisää onneanne ja tekee teistä tyytyväisempiä.”³² Yhden hänen alaisuudessaan palvelleen lähetyssaarnaajan mukaan ”taitavalla, ystävällisellä tavallaan hän voitti heidän kunnioituksensa ja ystävyytensä ja varmisti lähetyssaarnaajia koskevia myönnytyksiä, jotka aiemmin oli evätty”³³.

Kun vanhin Smithin palveluaika vuonna 1921 päättyi, hän oli onnistunut lisäämään Euroopassa palvelevien lähetyssaarnaajien määrää ja muuttamaan joitakin myöhempien aikojen pyhiä koskevia väärinkäsityksiä. Hän oli myös saanut kirkolle ystäviä, ja hän piti heihin yhteyttä kirjeitse monina tulevina vuosina.

Kirkon historiallisten paikkojen suojelu

Vanhin Smithille oli mieluisaa kertoa muille kirkosta ja suurista tapahtumista sen historiassa. Koko palvelutyönsä ajan hän teki paljon työtä suojellakseen tuota historiaa pystyttämällä muistomerkkejä ja merkitsemällä muuten kiinnostavia paikkoja kirkon historiassa. Yksi hänen työtovereistaan kirjoittikin: ”Hän on uskonut, että kiinnittämällä nuoremman sukupolven huomion heidän edeltäjiensä saavutuksiin hän tekisi tärkeän palveluksen.”³⁴

Nuorena apostolina hän kävi Palmyrassa New Yorkin osavaltiossa ja neuvotteli kirkon nimissä Joseph Smith vanhemman maatilan ostamisen. Ollessaan New Yorkissa hän kävi myös Pliny Sexton -nimisen miehen luona, joka omisti Kumorankukkulan, paikan, josta Joseph Smith sai kultalevyt. Herra Sexton oli haluton myymään maata kirkolle, mutta hänestä ja vanhin Smithistä tuli siitä huolimatta ystävät. Osittain sen ansiosta, että vanhin Smith piti yllä hyvää suhdetta herra Sextoniin, kirkko sai viimein hankittua alueen ja vihittyä siellä muistomerkin.

Vuonna 1930, jolloin kirkon perustamisesta oli kulunut sata vuotta, vanhin Smith auttoi perustamaan Utahin pioneerireittien ja maamerkkien yhdistyksen, ja hänet valittiin sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Seuraavien 20 vuoden aikana tämä järjestö pystytti yli 100 muistomerkkiä ja maamerkkiä, joista monet ovat muistona pioneerien vaelluksesta Suolajärven laaksoon. Vanhin Smith oli johtavana virkailijana useimmissa näiden muistomerkkien vihkimistilaisuuksissa.³⁵

Selittäessään kirkon kiinnostusta historiallisiin paikkoihin hän kirjoitti: ”On ollut tapana pystyttää muistomerkkejä ihmisille, että heidän muistonsa voisi säilyä. Myös suuret tapahtumat ovat juurtuneet pysyvästi kansan mieleen muistomerkkejä pystyttämällä. – – On monia kiinnostavia paikkoja, jotka ovat unohtumassa, ja ihmisistä on tuntunut, että on suotavaa merkitä ne jollakin konkreettisella tavalla, niin että jälkeen tulevien huomio kiinnittyy tärkeisiin tapahtumiin.”³⁶

Yhtenä niistä, joiden isoisä oli kävellyt Utahiin pioneerien kanssa, vanhin Smith tunsi syvää kunnioitusta noita varhaisia kirkon jäseniä kohtaan, jotka olivat uhranneet niin paljon uskonsa vuoksi. Eräässä puheessa Apuyhdistykselle hän kertoi seuraavan kokemuksen, jonka hän sai jäljittäessään käsikärrypioneerien reittiä:

”Tulimme siihen osaan reittiä, jossa Martinin käsikärrykomppania oli menettänyt niin monta ihmishenkeä. Löysimme – niin tarkoin kuin pystyimme määrittelemään – paikan, jonne he olivat leiriytyneet. Ne, jotka olivat tuon ryhmän jälkeläisiä, olivat siellä auttamassa maamerkin pystyttämisessä. Sitten tulimme Rock Creekille, jonne olimme vuotta aiemmin pystyttäneet väliaikaisen maamerkin. Tuohon aikaan vuodesta kaikkialla kasvoi kauniita villikukkia, villejä kurjenmiekkoja oli runsaasti, ja seurueen jäsenet keräsivät näitä kukkia ja laskivat ne hellästi kiviröykkiölle, joka sinne oli koottu vuotta aiemmin. – – Täällä yhteen hautaan oli haudattu 15 tämän kirkon jäsentä, jotka olivat kuolleet nälkään ja kylmyyteen.

Tiedätte, että on hetkiä ja paikkoja, jolloin ja joissa tunnumme pääsevämme lähemmäksi taivaallista Isää. Kun istuimme leiritulen äärellä siinä pienessä Rock Creekin laaksossa, jossa Willien käsikärrykomppaniaa oli kohdannut tuho – me, jotka olimme niiden pioneerien jälkeläisiä, jotka olivat ylittäneet tasangot kesän kuumuudessa ja talven kylmyydessä – kerroimme esivanhempiemme kokemuksista. – – Se oli ihana tilaisuus. Historiaa toistettiin meidän hyödyksemme.

– – Minusta tuntui, että nautimme niiden ihmisten läsnäolosta, jotka olivat antaneet kaikkensa, jotta me voisimme saada evankeliumin siunaukset. Tunsimme kokevamme Herran läsnäolon.

Kun kävelimme pois vuodatettuamme kyyneliä – sillä epäilen, ettei siinä 30–40 hengen ryhmässä ollut kuivaa silmää – tuon pienen kokoontumisemme aikaansaama vaikutus oli koskettanut sydäntämme, ja yksi hyvistä sisarista tarttui minua käsipuolesta ja sanoi: ’Veli Smith, minä aion olla tästä lähtien parempi nainen.’ Tämä nainen – – on mitä erinomaisin nainen, mutta uskon, että häntä kosketti – kuten luultavasti useimpia meistä – se tosiasia, että jossakin mielessä meistä tuntui, ettemme olleet yltäneet niihin ihanteisiin, joiden olisi pitänyt olla sielussamme. Tänne haudatut ihmiset eivät olleet antaneet vain päiviä elämästään vaan myös itse elämänsä todisteena uskostaan tämän työn jumalallisuuteen. – –

Jos tämän järjestön [Apuyhdistys] jäsenet ovat yhtä uskollisia kuin ne, jotka makaavat haudattuina tasangoilla ja jotka kohtasivat ongelmansa uskoen Herraan, teille karttuu yhä uusia saavutuksia ja rakastavan Isän mielisuosio virtaa teille ja läheisillenne.”³⁷

Kirkon presidentti, 1945–1951

Varhain aamulla 15. toukokuuta 1945, kun vanhin Smith oli junamatkalla Yhdysvaltain itäosissa, rautatievirkailija herätti hänet seuraavalla viestillä: presidentti Heber J. Grant, joka oli tuolloin kirkon presidentti, oli kuollut. Vanhin Smith vaihtoi junaa mahdollisimman pian ja palasi Salt Lake Cityyn. Vain muutamaa päivää myöhemmin George Albert Smith, joka oli tuolloin kahdentoista apostolin koorumin virkaiältään vanhin jäsen, erotettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kahdeksanneksi presidentiksi.

Ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessaan kirkon presidenttinä hän sanoi pyhille, jotka olivat juuri antaneet hänelle tukensa: ”Mahtaakohan kukaan muu täällä tuntea itseään yhtä heikoksi ja nöyräksi kuin mies, joka seisoo edessänne?”³⁸ Hän ilmaisi samankaltaisia tunteita perheensä jäsenille: ”En ole halunnut tätä asemaa. En ole tuntenut olevani sen veroinen. Mutta se on tullut minulle, ja täytän sen parhaan kykyni mukaan. Haluan teidän kaikkien tietävän, että mitä sitten teettekin kirkossa [koti]opetuksesta vaarnan johtamiseen, niin jos teette sen parhaan kykynne mukaan, asemanne on aivan yhtä tärkeä kuin minun.”³⁹

Oli monia, joista tuntui, että presidentti Smithin kyvyt olivat ainutlaatuisen sopivia tähän tehtävään. Yksi johtavista auktoriteeteista ilmaisi tämän luottamuksen pian sen jälkeen kun presidentti Smith oli hyväksytty tehtävään: ”Usein on sanottu, että Herra on nostattanut määrätyn miehen suorittamaan määrättyä tehtävää. – – Minun asiani ei ole sanoa, mikä tehtävä presidentti George Albert Smithillä on edessään. Mutta sen kuitenkin tiedän, että tänä maailmanhistorian aikana veljien keskinäistä rakkautta tarvitaan enemmän kuin milloinkaan ennen. Edelleen tiedän, ettei tuttavapiirissäni ole toista miestä, joka rakastaisi ihmiskuntaa kokonaisuutena ja yksilöinä syvällisemmin kuin presidentti George Albert Smith.”⁴⁰

Hädänalaisten auttaminen toisen maailmansodan jälkimainingeissa

Toinen maailmansota päättyi vain kuukausia sen jälkeen kun George Albert Smithistä oli tullut kirkon presidentti. Sota oli jättänyt tuhansia ihmisiä kodittomiksi ja puutteenalaisiksi Euroopassa, ja presidentti Smith sai nopeasti liikkeelle kirkon huoltotyöresurssit antamaan apua. Presidentti Gordon B. Hinckley sanoi myöhemmin tästä ponnistuksesta: ”Olin niiden joukossa, jotka työskentelivät iltaisin huoltotyöaukiolla täällä Salt Lake Cityssä lastaamassa tarvikkeita rautatievaunuihin, joilla ruoka kuljetettiin satamaan rahdattavaksi edelleen meren yli. Sveitsin temppelin vihkimisen aikaan [vuonna 1955], kun monet Saksan pyhistä tulivat temppeliin, kuulin joidenkuiden kyynelsilmin kiittävän ruoasta, joka oli pelastanut heidän henkensä.”⁴¹

Presidentti Smith tiesi myös, että maailman kansojen keskuudessa oli suuria hengellisiä tarpeita niin tuhoisan sodan jälkimainingeissa. Siihen vastatakseen hän ryhtyi järjestämään uudelleen lähetyskenttiä maihin, joissa sota oli keskeyttänyt lähetystyön, ja hän kannusti pyhiä elämään rauhan evankeliumin mukaan henkilökohtaisessa elämässään. ”Paras osoitus kiitollisuudesta tänä aikana”, hän sanoi vähän sodan päättymisen jälkeen, ”on tehdä kaikki voitavamme tuodaksemme iloa tähän surulliseen maailmaan, sillä me olemme kaikki Isämme lapsia, ja meillä kaikilla on velvoite tehdä tästä maailmasta onnellisempi paikka siksi, että olemme eläneet siinä.

Osoittakaamme ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta kaikille, jotka sitä tarvitsevat, unohtamatta niitä, jotka ovat jääneet yksin. Ja iloitessamme rauhasta älkäämme unohtako niitä, jotka ovat antaneet rakkaansa osana rauhan hintaa. – –

Rukoilen, että ihmiset kääntyisivät Jumalan puoleen ja olisivat kuuliaisia Hänen teilleen ja pelastaisivat siten maailman enemmältä konfliktilta ja hävitykseltä. Rukoilen, että rauha, joka tulee vain taivaalliselta Isältämme, asuisi kaikkien surevien sydämessä ja kodissa.”⁴²

Yhä useampia tilaisuuksia viedä evankeliumia eteenpäin

Presidentti Smith jatkoi evankeliumin viemistä eteenpäin muille joka tilanteessa, ja nämä tilaisuudet lisääntyivät hänen uuden asemansa myötä. Toukokuussa 1946 presidentti Smithistä tuli ensimmäinen kirkon presidentti, joka kävi pyhien luona Meksikossa. Kirkon jäsenten kanssa pidettyjen kokousten ja suuressa konferenssissa puhumisen lisäksi presidentti Smith kävi myös tapaamassa Meksikon korkea-arvoisia viranhaltijoita ja puhui heille palautetusta evankeliumista. Tapaamisessa Meksikon presidentti Manuel Camachon kanssa presidentti Smith ja hänen seurueensa selittivät: ”Tuomme teille ja kansallenne erityistä sanomaa. Olemme täällä kertoaksemme teille esivanhemmistanne ja Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista. – – Meillä on kirja, joka – – kertoo eräästä suuresta profeetasta. Hän lähti perheensä ja muiden kanssa Jerusalemista 600 vuotta ennen Kristusta ja tuli – – tähän suureen Amerikan maahan, jonka he tunsivat lupauksen maana – maana, joka on kaikkia muita maita oivallisempi. Tämä Mormonin kirja kertoo myös Jeesuksen Kristuksen käynnistä tällä mantereella ja siitä, että Hän järjesti kirkkonsa ja valitsi kaksitoista opetuslastaan.”

Presidentti Camacho, joka ilmaisi kunnioituksensa ja ihailunsa maassaan asuvia myöhempien aikojen pyhiä kohtaan, kiinnostui tavattomasti Mormonin kirjasta ja kysyi: ”Olisiko minun mahdollista saada Mormonin kirja itselleni? En ole koskaan aiemmin kuullut siitä.” Silloin presidentti Smith antoi hänelle nahkakantisen espanjankielisen Mormonin kirjan, jonka sisäkannessa oli lueteltu erityisen kiinnostavia kohtia. Presidentti Camacho sanoi: ”Minä luen koko kirjan, sillä tämä on hyvin kiinnostavaa minulle ja kansalleni.”⁴³

Pioneerien saapumisen satavuotisjuhla

Yksi kohokohdista George Albert Smithin kuusivuotisella virkakaudella kirkon presidenttinä oli vuonna 1947, kun kirkko vietti pioneerien Suolajärven laaksoon saapumisen satavuotisjuhlaa. Presidentti Smith valvoi juhlaa, joka herätti valtakunnallista huomiota ja huipentui Tämä on se paikka -muistomerkin vihkimiseen Salt Lake Cityssä, lähellä paikkaa, jossa pioneerit ensimmäisinä saapuivat laaksoon. Vuodesta 1930 lähtien presidentti Smith oli ollut mukana suunnittelemassa muistomerkkiä, jolla kunnioitettaisiin pioneerien saavutuksia ja uskoa. Hän halusi kuitenkin varmistaa, että muistomerkillä kunnioitettaisiin myös sen aikakauden varhaisia tutkimusmatkailijoita, muiden uskontokuntien lähetyssaarnaajia ja tärkeitä Amerikan alkuperäiskansojen johtohenkilöitä.

Tämä on se paikka -muistomerkin vihkimistilaisuudessa George Q. Morris, silloinen Itäisten osavaltioiden lähetyskentän johtaja, pani merkille hyväntahdon ilmapiirin, jonka hän katsoi presidentti Smithin ponnistusten ansioksi: ”Presidentti Smithin vaikutus veljeyteen ja suvaitsevuuteen heijastui vihkimistilaisuudessa. – – Itse muistomerkkiin oli veistetty – niin pitkälle kuin oli mahdollista veistää yksittäisiä muotokuvia – miehiä, jotka etnisestä taustasta tai uskonnosta riippumatta olivat tehneet historiaa läntisellä vuoristoseudulla ennen mormonipioneereja. Kun vihkimistilaisuuden ohjelmaa valmisteltiin, presidentti Smith halusi, että edustettuina olisivat kaikki tärkeimmät uskonnolliset ryhmät osavaltion, piirikunnan ja kaupungin virkailijoiden ohella. Pääpuhujina olivat eräs katolinen pappi, eräs protestanttipiispa, eräs juutalainen rabbi sekä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon edustajia. Eräs idästä tullut vieras huomautti ohjelman jälkeen seuraavaa: ’Olen kokenut tänään uudelleen kasteen, hengellisen kasteen. Se, mitä olen nähnyt, ei olisi voinut tapahtua missään muualla maailmassa. Tänään ilmennyt suvaitsevuuden ilmapiiri oli suurenmoinen.”⁴⁴

Vaikka 18-metrinen muistomerkki oli vaikuttava, presidentti Smith opetti, että paras tapa kunnioittaa pioneereja oli noudattaa heidän esimerkkiään uskosta ja omistautumisesta. Muistomerkin vihkimisrukouksessa hän sanoi: ”Isämme, joka olet taivaassa, – – seisomme edessäsi tänä aamuna tällä hiljaisella kukkulalla ja katsomme suurta muistomerkkiä, joka on pystytetty poikiesi ja tyttäriesi ja heidän omistautumisensa kunniaksi. – – Me rukoilemme, että meitä siunattaisiin samalla hengellä, joka oli luonteenomaista noille uskollisille, jotka uskoivat Sinuun ja rakkaaseen Poikaasi ja jotka tulivat tähän laaksoon, koska he halusivat elää täällä ja palvella Sinua. Rukoilemme, että palvelemisen ja kiitollisuuden henki pysyisi sydämessämme.”⁴⁵

Elämän pohdiskelua 80-vuotiaana

Ikääntymisestään huolimatta presidentti Smith suoriutui presidenttikautensa tehtävistä enimmäkseen ilman fyysisiä vaivoja, jotka olivat rajoittaneet häntä aiemmin. Artikkelissa, joka julkaistiin huhtikuussa 1950, 80-vuotispäivänsä lähestyessä, presidentti Smith muisteli elämäänsä ja huomautti, kuinka Jumala oli tukenut ja siunannut häntä:

”Näiden 80 vuoden aikana olen matkustanut yli miljoona kilometriä maailmassa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin hyväksi. Olen ollut monilla seuduilla ja monissa maissa ja monien kansakuntien keskuudessa, ja lapsuudestani asti ihmiset ovat olleet minulle ystävällisiä ja avuliaita, niin kirkon jäsenet kuin kirkkoon kuulumattomatkin. Minne sitten olenkin mennyt, olen löytänyt jalomielisiä miehiä ja naisia. – –

Kun ajattelen sitä, miten näin heikko ja raihnainen ihminen kuin minä on kutsuttu olemaan tämän suuren kirkon johtaja, tajuan, kuinka paljon tarvitsen apua. Kiitollisena tunnustan taivaallisen Isäni avun ja sen rohkaisun ja toveruuden, jota olen saanut elämäni aikana monilta parhaista miehistä ja naisista, mitä maan päältä löytyy niin kotimaassa kuin ulkomailla.”

Hän jatkoi ilmaisemalla rakkautensa niitä ihmisiä kohtaan, joita hän oli palvellut niin monen vuoden ajan:

”On todella siunattu asia olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, ja käytän tätä tilaisuutta hyväkseni kiittääkseni teitä kaikkia koko sielustani ystävällisyydestänne minua kohtaan, ja käytän myös tätä tilaisuutta sanoakseni kaikille teille: Ette koskaan saa tietää, kuinka paljon rakastan teitä. En pysty ilmaisemaan sitä sanoin. Ja haluan tuntea sillä tavoin taivaallisen Isäni jokaista poikaa ja jokaista tytärtä kohtaan.

Olen elänyt pitkän aikaa verrattuna ihmisiin keskimäärin, ja minulla on ollut onnellinen elämä. Ei kulu monta vuotta tapahtumien luonnollisessa kulussa, kun kutsu toiselle puolen tavoittaa minut. Valmistaudun siihen aikaan miellyttävän odotuksen vallassa. Ja vietettyäni kuolevaisuudessa 80 vuotta, matkustettuani monissa osin maailmaa, oltuani tekemisissä monien hienojen ja hyvien miesten ja naisten kanssa todistan teille, että tiedän paremmin tänään kuin koskaan olen tiennyt, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus, että Joseph Smith oli elävän Jumalan profeetta ja että kirkko, jonka hän perusti taivaallisen Isämme ohjauksessa – Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko – – toimii saman pappeuden voimalla ja valtuudella, jonka Pietari, Jaakob ja Johannes antoivat Joseph Smithille ja Oliver Cowderylle. Tiedän tämän yhtä varmasti kuin tiedän eläväni, ja ymmärrän, että tämän todistuksen lausuminen teille on hyvin vakava asia ja että taivaallinen Isäni pitää minua vastuussa tästä ja kaikista muista asioista, jotka olen opettanut Hänen nimessään. – – Tuntien koko sydämestäni rakkautta ja ystävyyttä kaikkia kohtaan todistan tästä Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.”⁴⁶

Vuotta myöhemmin, 81-vuotissyntymäpäivänään 4. huhtikuuta 1951, George Albert Smith siirtyi kotonaan rauhallisesti verhon toiselle puolen poikansa ja tyttäriensä ollessa läsnä.

Yksinkertaisia, rakastavia palvelutekoja

George Albert Smith sai aikaan paljon 81 elinvuotensa aikana – kirkossa, yhteisössään ja kautta maailman. Mutta ne, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti, muistivat hänet parhaiten hänen monista yksinkertaisista, nöyristä ystävällisyyden ja rakkauden osoituksistaan. Presidentti David O. McKay, joka toimitti siunauksen presidentti Smithin hautajaisissa, sanoi hänestä: ”Hän oli todellakin jalo sielu, onnellisimmillaan silloin kun teki muita onnellisiksi.”⁴⁷

Vanhin John A. Widtsoe, kahdentoista apostolin koorumin jäsen, muisteli kokemusta, jonka hän sai yrittäessään ratkaista erästä tärkeää, vaikeaa asiaa:

”Istuin toimistossani hyvin väsyneenä päivän työstä. – – Olin uupunut. Juuri silloin kuului ovelta koputus, ja sisään astui George Albert Smith. Hän sanoi: ’Olen menossa kotiin työpäiväni päätyttyä. Ajattelin sinua ja ongelmia, joita sinun odotetaan ratkaisevan. Tulin lohduttamaan ja siunaamaan sinua.’

Sellainen oli George Albert Smith. – – En koskaan unohda sitä. Keskustelimme yhdessä hetkisen. Erosimme. Hän lähti kotiin. Sydämeni oli ylentynyt. En ollut enää uupunut.

Katsokaas, rakkaus – – on muutakin kuin sana tai sisäinen tunne. Todellinen rakkaus täytyy toteuttaa toimintana. Siinä tilanteessa presidentti Smith teki niin. Hän antoi omasta ajastaan, omasta voimastaan minulle.”⁴⁸

Vanhin Matthew Cowley, myös kahdentoista koorumin jäsen ja presidentti Smithin läheinen ystävä, ylisti häntä hautajaisissa tällä tavoin:

”Jokainen ahdistunut, jokainen sairauden tai muun vastoinkäymisen vaivaama, joka sai kokea tämän Jumalan pojan läsnäolon, sai hänestä hyveellisyyttä ja voimaa. Hänen seurassaan parani, ellei fyysisesti niin totisesti hengellisesti. – –

Jumala vetää puoleensa jumalisia, ja olen varma, että lyhin matka, mitä tämä Jumalan mies on koskaan taivaltanut kaikilla matkoillaan, on ollut matka, jolle hän on juuri lähtenyt. Jumala on rakkaus. George Albert Smith on rakkaus. Hän on jumalinen. Jumala on ottanut hänet luokseen.

– – Emme kykene osoittamaan kunnioitusta tällaiselle elämälle sanoin. Ne eivät riitä. On vain yksi tapa osoittaa kunnioitusta hänen hyveellisyydelleen, hänen luonteensa hienoudelle, hänen rakkautensa suurenmoisille ominaisuuksille, ja se on osoittaa se teoillamme. – –

Olkaamme kaikki hiukan anteeksiantavaisempia, hiukan hellempiä suhteissamme toisiimme, hiukan huomaavaisempia toisiamme kohtaan, hiukan jalomielisempiä toistemme tunteille.”⁴⁹

George Albert Smithin hautakivessä on seuraava kirjoitus. Se on sopiva yhteenveto hänen rakastavan palvelemisen täyttämästä elämästään:

”Hän ymmärsi Kristuksen opetukset ja levitti niitä ja osasi poikkeuksellisen hyvin panna ne täytäntöön. Hän oli ystävällinen, kärsivällinen, viisas, suvaitsevainen ja ymmärtäväinen. Hän kulki ympäri maata tehden hyvää. Hän rakasti Utahia ja Amerikkaa, mutta ei ollut nurkkakuntainen. Hän uskoi varauksetta rakkauden tarpeellisuuteen ja voimaan. Hän rakasti rajattomasti kirkkoaan ja perhettään ja palveli niitä palavasti. Siltikään hänen rakkautensa ei ollut rajallista, vaan käsitti kaikki ihmiset etnisestä taustasta, uskonnosta tai asemasta riippumatta. Heille ja heistä hän sanoi usein: ’Me olemme kaikki Isämme lapsia.’”

Lähetyssaarnaajia Eteläisten osavaltioiden lähetyskentällä. Vastavihityt Lucy (kolmas vasemmalta) ja George Albert Smith (istumassa hänen vieressään) palvelivat yhdessä lähetystoimistossa.

Kahdentoista apostolin koorumi vuonna 1921. Seisomassa vasemmalta oikealle: Joseph Fielding Smith, James E. Talmage, Stephen L Richards, Richard R. Lyman, Melvin J. Ballard ja John A. Widtsoe. Istumassa vasemmalta oikealle: Rudger Clawson, Reed Smoot, George Albert Smith, George F. Richards, Orson F. Whitney ja David O. McKay.

Vanhin George Albert Smith valvoi Mormonin kirjan julkaisemista sokeainkirjoituksella.

Muistomerkki Kumorankukkulalla, missä enkeli Moroni antoi kultalevyt Joseph Smithille.

Presidentti Smith ja hänen neuvonantajansa J. Reuben Clark jr. (vasemmalla) ja David O. McKay (oikealla)

Presidentti Smith vihki vuonna 1947 Tämä on se paikka -muistomerkin, jolla kunnioitetaan muistoa pioneerien saapumisesta Suolajärven laaksoon.

Presidentti Smith toimistossaan

John Henry ja Sarah Farr Smithin lapset. George Albert on vasemmalla.