”Minä tunnen tuon laulun”, Liahona, joulukuu 2022.
Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Minä tunnen tuon laulun
Olin unohtanut veli Tingeyn, mutta Jumala muisti hänet.
Seurakuntamme Nuorten Naisten johtohenkilöt järjestivät yhtenä viikoittaisena toimintana vierailun paikalliseen hoitokotiin. Laulaisimme joululauluja, hymyilisimme ja palaisimme kirkkoon kuumalle kaakaolle ja pipareille.
En todellakaan halunnut mennä niihin epämukaviin, sairaalamaisiin huoneisiin, joissa oli antiseptisiä hajuja, niukka sisustus ja murheen ilmapiiri. Tunnustan, että olin kiinnostuneempi nauttimaan kaakaosta ja ystävieni toveruudesta kuin ikäihmisille laulamisesta.
Saavuimme paikalle ja kävelimme pienen jouluvalonauhan ohi huoneisiin. Kun lauloimme useita rakkaita joululauluja, joillakuilla asukkailla oli kyyneleet silmissään, jotkut yrittivät laulaa mukana ja jotkut vaikuttivat välinpitämättömiltä. Kaikki kiittivät meitä lähtiessämme heidän huoneistaan, mutta minä en tuntenut sitä iloa, joka usein seuraa palvelemista. Olin surullinen miettiessäni, kuinka moni kävi hoitokodissa vain jouluna.
”Menemme nyt veli Tingeyn huoneeseen”, yksi johtajistamme sanoi. ”Hänellä on Alzheimerin tauti, joten hän ei muista paljoakaan. Tiedätte, että sisar Tingey kuoli jokin aika sitten.”
Katumuksen pisto kirveli sydäntäni. Olin kokonaan unohtanut Tingeyt. Veli Tingey ja hänen suloinen vaimonsa olivat olleet seurakuntamme valkohiuksisia enkeleitä. Muistin heidän hymyilevät kasvonsa, sisar Tingeyn lempeän kosketuksen ja veli Tingeyn ystävälliset tervehdykset. En ollut pannut merkille, milloin he lakkasivat käymästä kirkossa. En ollut edes muistanut, että sisar Tingey oli kuollut.
Menimme veli Tingeyn huoneeseen ja kokoonnuimme puoliympyrään hänen pyörätuolinsa ympärille. Laulumme täytti huoneen, mutta hän istui paikallaan pää nuokkuen. Kahden laulun jälkeen yksi johtajistamme ehdotti, että laulaisimme laulun ”Oon lapsi Jumalan”1.
Kun aloitimme, veli Tingey kohotti äkkiä päänsä, avasi silmänsä ja katsoi meitä. Hän hymyili ja sanoi heikolla äänellä: ”Minä tunnen tuon laulun.”
Kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään hänen poskilleen. Siihen mennessä kun lopetimme laulamisen, me kaikki itkimme. Sitten halasimme veli Tingeyä ja hyvästelimme.
Yksinkertaisen laulun ja teini-ikäisen tyttöryhmän epätäydellisen äänen välityksellä veli Tingeylle muistutettiin, että hän oli yhä Jumalan lapsi ja ettei Jumala ollut unohtanut häntä. Sen käynnin jälkeen en ole minäkään unohtanut.