Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Mitä virkkausprojekti opetti minulle todistukseni uudistamisesta
Pandemia-ajan harrastus auttoi minua ymmärtämään uskon kasvattamisen ja vahvistamisen prosessia.
Pengoin vanhaa, pölyistä laatikkoa enkeli kädessäni. Olin virkannut enkelin pään ja vartalon, mutta tarvitsin vielä keltaista lankaa virkatakseni sille sädekehän ja siivet enkä ollut varma, oliko minulla yhtään.
Opin virkkaamaan 11-vuotiaana, mutta sen jälkeen en koskenutkaan virkkuukoukkuun kymmeneen vuoteen. Aloin harrastaa virkkausta uudelleen vasta pandemian aikana mutta asetin riman heti korkealle: päätin, että virkkaan jouluun mennessä kaikki seimiasetelman hahmot.
Juuri kun olin luovuttamaisillani, huomasin, että laatikon uumenista pilkisti keltainen neulekaistale. Nykäisin sitä, ja esiin nousi iso, epätasainen viltti. Siinä oli valtavan leveitä, kirkkaanvärisiä raitoja – oranssia, vaaleanpunaista, tummansinistä ja keltaista, kaikki virkattuina yhteen räikeäksi sekamelskaksi.
Raidat olivat kaikki erilevyisiä. Silmukat olivat löyhiä ja epäsäännöllisen kokoisia. Viltti sai minut kuitenkin hymyilemään, sillä tunnistin sen varhaisten virkkausvuosieni tekeleeksi. Keskittymiskykyni ja motivaationi olivat loppuneet kauan ennen projektin valmistumista, joten viltti oli lojunut vuosia tässä keskeneräisten projektien kasassa käyttämättömänä ja näkymättömänä.
Otin viltin reunasta roikkuvan langanpään sormieni väliin ja vedin. En ollut päätellyt vilttiä, joten saatoin purkaa useita silmukoita yhdellä nopealla vetäisyllä.
Epäröin ennen kuin purin vilttiä enemmän. Viltti oli tyyliltään vanhanaikainen ja liian räikeä, mutta minusta tuntui kuitenkin vähän surulliselta purkaa jotain, jonka vuoksi lapsen sormeni olivat niin kovasti ahkeroineet. Oivalsin kuitenkin, että koska virkkasin tämän viltin silloin vuosia siten, langat olivat pysyneet hyvässä tallessa; nyt ne olivat saatavilla ja valmiina käytettäviksi tähän parempaan tarkoitukseen.
Niinpä purin koko viltin. Vedin ja vedin, kunnes lanka oli sotkuisena kasana sylissäni, ja sitten aloin virkata. Paljon taitavammat käteni muuttivat viltin kömpelöt, lapselliset silmukat hienostuneesti kuvioiduiksi enkelin siiviksi.
Virkatessa mieleeni nousi eräs ajatus:
todistukseni on kuin tämä pieni enkeli.
Uskoni uudistaminen
Ensin ajatus hymyilytti minua, mutta mitä kauemmin mietin asiaa, sitä selvemmin ymmärsin sen olevan totta. Todistukseni, kuten pieni vilttini, oli alkuun ollut yksinkertainen, lapsellinen aikaansaannos. Sitten se purkautui, kun tietyt asiat koettelivat uskoani. Tuntui siltä, että löysät, kömpelöt silmukat, jotka olivat muodostaneet todistukseni perustan, vedettiin erilleen.
Ja lopulta se sai uuden muodon. Kun olin lakannut pitämästä niin tiukasti kiinni siitä, mitä minulla oli ollut aiemmin, kun olin alkanut luottaa Vapahtajaan ja antanut todistukseni kasvaa ja muuttua, siitä oli muodostunut jotakin paljon kauniimpaa, syvällisempää ja merkityksellisempää kuin se, mitä olin pystynyt luomaan lapsena.
Täysinpalvellut johtavana auktoriteetti jaseitsenkymmen, vanhin Bruce C. Hafen on selittänyt tätä käsitettä kuvaillessaan sitä, mitä hän kutsui ”yksinkertaisemmaksi kuin monimutkaisuus”1 – pohjimmiltaan se tarkoittaa, että jos käsittelemme elämässä kohtaamamme vaikeat kysymykset, me saamme uudenlaista, voimakkaampaa yksinkertaisuutta. Hän selitti, että ”monitulkintaisuuden tunnelimme opettavat meitä, eivät piinaa meitä. – – Uskon tähden me päätämme tietoisesti kasvaa sen monimutkaisuuden läpi, joka antaa meidän nähdä silmät ja sydän täysin avoimina.”2
Mitä kauemmin asiaa ajattelin, sitä paremmin ymmärsin, että todistukseni lisäksi myös koko elämäni oli noudattanut tätä mallia. Muutos ei ollut tapahtunut kertarysäyksellä, vaan olin kehittynyt hitaasti, vähitellen. Kristuksen avulla olin muuttunut. Kristuksen avulla olin selviytynyt vastoinkäymisistä ja minusta oli tullut jotakin uutta.
Kristuksen tunteminen Lunastajanamme
Tämä virkkausprojekti alkoi pelkkänä karanteeniajan harrastuksena, mutta siitä tulikin täydellinen muistutus Kristuksen vaikutuksesta ja uuden elämän juhlistamisesta. Sillä juuri sitä Kristus meille tarjoaa: mahdollisuutta tulla täysin uudeksi. Me juhlimme Betlehemin pienokaista, koska tiedämme, että pienokaisesta varttui aikuinen, joka tarjoaa meille mahdollisuuden kasvaa, muuttua ja kokea eheytymisen.
Kuten presidentti Thomas S. Monson (1927–2018) sanoi: ”Kun te ja minä kuljemme Jeesuksen kulkemaa polkua, tulemme huomaamaan, että Hän on enemmän kuin Betlehemin pienokainen, enemmän kuin puusepän poika, enemmän kuin suurenmoisin opettaja, mitä on koskaan elänyt. Tulemme tuntemaan Hänet Jumalan Poikana, Vapahtajanamme ja Lunastajanamme.”3
Vaikka Kristuksen syntymä oli ihmeellinen ja vaikuttava tapahtuma, oma joulujuhlani syvenee ja rikastuu, kun muistelen, miksi tarkalleen enkelin sanoma toi niin ”suuren ilon” (Luuk. 2:10). Enkelihän profetoi myös, että: ”[Maria] synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä” (Matt. 1:21).
Kun juhlimme Kristuksen syntymää, voimme myös muistaa toivon uudesta elämästä ja uusista mahdollisuuksista, joita Hän tarjoaa meille. Joulu on perinteiden ja antamisen suurenmoista aikaa, ja se voi olla myös aika vahvistaa todistustamme tai jopa uudistaa se täysin. Me voimme antaa Herran tehdä taidoillaan ja viisaudellaan meistä jotakin parempaa kuin mitä olisimme osanneet kuvitella.