”Neal A. Maxwell toisessa maailmansodassa”, Liahona, joulukuu 2022.
Kertomuksia Saints-kirjasarjan osasta 3
Neal A. Maxwell toisessa maailmansodassa
Valokuvat Maxwellin perheen luvalla
Liittoutuneet juhlivat ”Euroopan voitonpäivää” 8. toukokuuta 1945. Neal Maxwell hurrasi uutiselle, kuten muutkin amerikkalaiset sotilaat, jotka taistelivat valloittaakseen japanilaisen Okinawan saaren. Mutta heidän oman tilanteensa todellisuus vaimensi heidän juhlimistaan. Kun kamikazelentäjät hyökkäsivät Okinawan satamaan ja tykistötuli riehui saaren kukkuloilla, amerikkalaiset joukot tiesivät, että heidän osansa taistelussa oli kaikkea muuta kuin ohi.
”Tämä on todellista sotaa”, Neal ajatteli. Taistelurintamalla oli paljon vähemmän hohdokasta kuin mitä sanomalehdet ja elokuvat olivat antaneet hänen uskoa. Se täytti hänet ikävällä, sairaalla tunteella.
Vanhin Maxwell (vasemmalla) palveli Yhdysvaltain armeijassa toisen maailmansodan Tyynenmeren näyttämöllä.
Neal ja hänen kanssaan olevat sotilaat määrättiin divisioonaan täydennykseksi. Toukokuun 13. päivänä hän kirjoitti kotiin Utahiin. Hän ei saanut kertoa vanhemmilleen tehtävänsä yksityiskohtia, mutta hän vakuutti heille voivansa hyvin. ”Olen aivan yksin, mitä tulee hengellisiin tovereihin Yhtä lukuun ottamatta”, hän kirjoitti. ”Tiedän, että Hän on aina kanssani.”1
Neal oli kranaatinheitinryhmässä, jonka tehtävänä oli ampua räjähtäviä kranaatteja sisämaahan kätkettyihin vihollisten asemiin. Hän asettui poteroon, ja päivien edestakaisen sodankäynnin jälkeen rankkasateet muuttivat palaneen maiseman hetteiköksi. Nealin potero täyttyi mudasta, minkä vuoksi lepo oli miltei mahdotonta, kun hän yritti nukkua seisaallaan. Vähäiset armeijan ruoka-annokset eivät juurikaan pitäneet nälkää loitolla, ja hänen saamansa vesi tuotiin kukkulalle 20 litran tankeissa, ja se maistui aina öljyltä. Monet miehet joivat kahvia peittääkseen veden inhottavan maun, mutta Neal halusi olla kuuliainen viisauden sanalle eikä tehnyt niin. Hän teki parhaansa kerätäkseen sadevettä, ja sunnuntaisin hän käytti annoksistaan säästämäänsä vettä ja keksejä sakramenttiin.2
Eräänä iltana toukokuun loppupuolella kolme vihollisen kranaattia räjähti lähellä Nealin kranaatinheitinasemaa. Siihen asti japanilaiset eivät olleet pystyneet löytämään hänen ryhmänsä sijaintia. Mutta nyt näytti siltä, että tykkimiehet olivat paikantaneet hänen sijaintinsa ja olivat lähestymässä. Kun toinenkin kranaatti räjähti vain muutaman metrin päässä, Neal pelkäsi, että seuraava löytäisi maaliinsa.
Hypätessään pois poterosta hän suojautui erään kumpareen taa. Sitten huomatessaan, että hän oli yhä vaarassa, hän kiiruhti takaisin poteroon odottamaan, mitä sitten seuraavaksi tulisikin.
Kuvitus Greg Newbold
Mudassa ja pimeydessä Neal polvistui ja alkoi rukoilla. Hän tiesi, ettei hän ansainnut mitään erityisiä palveluksia Jumalalta ja että monet vanhurskaat miehet olivat kuolleet rukoiltuaan palavasti taistelun aikana. Silti hän pyysi Herraa säästämään hänen henkensä luvaten omistautua Jumalan palvelukseen, jos hän jäisi eloon. Hänellä oli taskussaan tahriintunut patriarkallinen siunauksensa, ja hän ajatteli sen sisältämää lupausta.
”Minä sinetöin sinut tuhoojan voimaa vastaan, jotta elämääsi ei lyhennetä”, hänen siunauksessaan luki, ”ja jottei sinulta riistettäisi kaikkien niiden tehtävien täyttämistä, jotka sinulle annettiin kuolevaisuutta edeltäneessä asemassa.”
Neal päätti rukouksensa ja kohotti katseensa yötaivaalle. Korviahuumaavat räjähdykset olivat lakanneet, ja oli aivan hiljaista. Kun pommitus ei alkanut uudelleen, hän tunsi sielussaan, että Herra oli varjellut hänen henkensä.3
Pian sen jälkeen Neal kirjoitti muutaman kirjeen perheelleen kotiin. ”Kaipaan teitä niin, että toisinaan tekisi mieli itkeä”, hän sanoi. ”Minun tarvitsee vain olla patriarkallisen siunaukseni, teidän rukoustenne ja uskontoni arvoinen. Mutta ajankohta ja kaikki tämä toiminta painavat raskaina ihmissielua.”
”Voin sanoa, että aika ajoin vain Jumala esti kuolemani”, hän kirjoitti. ”Minulla on todistus, jota kukaan ei voi murentaa.”4