Kun oivalsin, että sisimmässäni on valoa, huomasin myös ympärilläni olevan valon.
Kuva
nainen katsoo kohti ikkunasta tulevaa auringonvaloa
Koin viime vuonna tavallista voimakkaampaa ahdistusta ja masennusta. Minulla on aina ollut mielenterveyden haasteita, mutta tällä kertaa tilanteeni oli paljon tavanomaista vaikeampi. Hain lopulta myös terveydenhuollon ammattiapua, mutta keskeinen osa parantumistani oli kääntyminen Vapahtajani puoleen.
Kun rukoilin helpotusta, tunsin innoitusta etsiä valoa ympäröivästä maailmasta. Yritin parhaani. Oli aikoja, jolloin tuntui, että löytämäni valo oli vain pieni välähdys, joka paloi nopeasti loppuun. Koin usein seisovani pimeydessä odottamassa seuraavaa auringonnousua tietäen, että sen valo vain hiipuisi uudelleen illan tullen. Valo tuntui hetkelliseltä ja ohikiitävältä.
Kun tätä oli jatkunut kuukausia, minussa heräsi voimakas ajatus: ”Valoa on sisimmässäni.” Jakeessa OL 88:13 opetetaan, että Kristuksen valo on ”kaikessa” (ks. myös jae 7). Minun ei tarvitse ajaa takaa katoavia valonsäteitä uudelleen joka päivä. Voin kantaa valoa mukanani koko ajan.
Aloin nähdä itseni jakamassa taivaallisen Isäni ja Jeesuksen Kristuksen jumalallista valoa ja tajusin, että ulottuvillani on valo, joka ei koskaan sammu. Kun käännyin Vapahtajani puoleen, huomasin omalta osaltani, että ”koska maailmankaikkeus on täynnä Kristuksen valoa, me voimme oppia, edistyä ja kasvaa hengellisesti.”1
Kun ajattelen Kristuksen valoa, minua vetää puoleensa ajatus siitä, että meillä kaikilla on kyky kartuttaa sitä valoa, jota jo kannamme sisimmässämme, ja että voimme innoittaa muita tekemään samoin.