2022
Mitä olen oppinut parannuksesta
Kesäkuu 2022


Julkaistaan vain sähköisenä

Mitä olen oppinut parannuksesta

Kirjoittaja asuu Arizonassa Yhdysvalloissa.

Mikään vähäisempi ei kelpaa verrattuna siihen iloon, että pääsemme lähemmäksi Jumalaa.

Kuva
jalanjälkiä sinisellä taustalla

Suurimman osan elämääni olen kamppaillut parannuksen kanssa. Tiesin, että se oli tärkeää ja että minun pitäisi tehdä sitä, mutta en täysin ymmärtänyt sitä. Ja koska se oli jotakin, mitä en tehnyt hyvin, tunsin lannistuvani aina kun joku tähdensi puheessa sen tärkeyttä.

Kävi jopa niin, etten enää edes pitänyt sanan parannus kuulemisesta, koska se muistutti minua jostakin, mitä en tehnyt. Tuntui kuin olisin jäänyt jälkeen, ja mitä kauemmin tämä ongelma jatkui, sitä enemmän jäin jälkeen.

Viimein kuulin yleiskonferenssissa seuraavan ajatuksen silloiselta Nuorten Miesten ylijohtajalta Stephen W. Owenilta, ja aloin ajatella toisin: ”Parannuksesta saatava ilo on enemmän kuin iloa siitä, että elää kunnollisesti. Se on iloa anteeksiannosta, uudelleen puhdistumisesta ja siitä, että pääsemme lähemmäksi Jumalaa. Kun on kerran kokenut sitä iloa, mikään vähäisempi ei kelpaa.”1

Eräs toinen yleiskonferenssipuhe herätti minussa jälleen halun toimia paremmin. Presidentti Russell M. Nelson sanoi: ”Olittepa te uutterasti kulkemassa pitkin liittopolkua, olittepa te luiskahtaneet tai astuneet pois liittopolulta tai vaikka ette edes näkisi polkua siitä, missä nyt olette, niin pyydän hartaasti teitä tekemään parannusta. Kokekaa päivittäisen parannuksenteon vahvistava voima – että joka päivä toimii hieman paremmin ja on hieman parempi.”2

Kun tein parhaani noudattaakseni tätä neuvoa, löysin vastauksia huolenaiheisiin ja sain paremman ymmärryksen parannuksen siunauksista. Silti mietin, mitä sellaista en vieläkään ymmärtänyt parannuksesta, mikä teki siitä niin vaikeaa.

Yksi vaikea asia minulle oli se, etten muistanut kaikkia syntejä, joihin olin syyllistynyt jonakin tiettynä päivänä. Olin varma, että oli muutamia, jotka olin unohtanut. Kuinka voisin tehdä parannuksen kaikista synneistäni, ellen muistanut niitä kaikkia?

Tämä kysymys oli vaivannut minua siitä asti, kun minut oli juuri kastettu 8-vuotiaana. Tiesin, että minun piti tehdä parannusta, mutta kuka kahdeksanvuotias pitää kirjaa jokaisesta tekemästään synnistä, jotta hän voi tehdä niistä parannuksen? Muistan, kuinka kerran polvistuin rukoukseen ja sanoin: ”Taivaallinen Isä, minä teen parannuksen kaikista synneistäni!” Epäilin, ettei parannuksen tekeminen sillä tavoin riittänyt, mutta en oikeastaan tiennyt, mitä muutakaan tekisin.

Löysin myöhemmin vastauksen Mormonin kirjasta. Jakeessa Alma 38:14 opetetaan: ”Älä sano: Oi Jumala, minä kiitän sinua siitä, että me olemme parempia kuin veljemme; vaan sano: Oi Herra, anna anteeksi minun ansiottomuuteni – – niin, tunnusta ansiottomuutesi Jumalan edessä kaikkina aikoina.”

Se, että tunnustamme ansiottomuutemme Jumalan edessä, auttaa meitä olemaan nöyriä, mikä on välttämätöntä parannuksenteolle. Lisäksi voimme pyytää taivaallista Isää auttamaan meitä näkemään elämässämme ne asiat, joista pitää tehdä parannus, jotka muuttaa tai joita parantaa. Hän tietää varmasti, mitä meidän pitää muuttaa tullaksemme enemmän Hänen kaltaisikseen, ja Hän innoittaa mieltämme ja sydäntämme, jos pyydämme haluten vilpittömästi muuttua ja tehdä parannuksen.

Toinen vaikea asia parannuksenteossa minulle oli se, etten täysin ymmärtänyt ajatusta syntiemme hylkäämisestä. Jakeessa OL 58:43 sanotaan: ”Tästä te voitte tietää, tekeekö ihminen parannuksen synneistänsä – katso, hän tunnustaa ne ja hylkää ne.”

Uskoin, että syntiemme hylkääminen tarkoitti lupaamista, ettemme enää koskaan tekisi niitä. Tarkoittiko tämä sitä, että jos tein niitä uudelleen, niin en oikeastaan alun perinkään ollut hylännyt niitä? Ja kun polvistuin rukoukseen tunnustaakseni syntini ja hylätäkseni ne, tarkoittiko tietoisuuteni omista heikkouksistani – siitä, että saattaisin tehdä synnin uudelleen – sitä, etten oikeastaan ollut hylännyt syntejäni? Mutta opin, että syntieni hylkääminen on enemmän kuin vain sitä, että olen pahoillani niistä. Jos pahoillani oleminen on ainoa, mitä teen, en luultavasti ole hylännyt niitä.

Vanhin Dale G. Renlund kahdentoista apostolin koorumista on esittänyt tämän näkemyksen: ”Kristitty kirjailija C. S. Lewis kirjoitti muutoksen tarpeesta ja keinosta. Hän huomautti, että parannukseen sisältyy se, että ihminen ’palautetaan takaisin oikealle tielle. Virheellinen loppusumma voidaan korjata’, hän sanoi, ’mutta vain seuraamalla laskutoimitusta taaksepäin, kunnes virhe löytyy, ja laskemalla siitä kohdasta loppuun uudelleen. Koskaan sitä ei voida korjata vain menemällä eteenpäin.’ Käytöksemme muuttaminen ja palaaminen ’oikealle tielle’ ovat osa parannusta, mutta vain osa. Todelliseen parannukseen sisältyy myös sydämemme ja tahtomme kääntäminen Jumalaan ja synnin hylkääminen. Kuten Hesekielissä selitetään, parannuksenteko on sitä, että ’kääntyy synneistään ja tekee niin kuin oikein ja hyvin on, palauttaa vaatimansa pantin – –, vaeltaa elämän käskyjen tietä eikä enää tee vääryyttä’ [Hes. 33:14–15].”3

Kun rukoilin apua parannuksentekoon, ilmaisin taivaalliselle Isälle, että halusin todella muuttua ja olin halukas muuttumaan. Tiesin, että Herra auttaisi minua. Ja todellakin Hän auttoi minua muuttumaan.

Alkuun muutos ei ollut aina pysyvää ja minun piti yrittää uudelleen. Mutta ponnisteluillamme on merkitystä Herralle. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on opettanut: ”Jeesuksen Kristuksen sovituksen lahjan ja meitä auttavan taivaan voiman avulla me voimme kehittyä, ja evankeliumin hienous on siinä, että meitä palkitaan yrittämisestä, vaikka emme aina onnistukaan.”4

Saatuani tämän ymmärryksen parannuksesta olen tuntenut suurempaa varmuutta kyvyssäni noudattaa tätä presidentti Nelsonin antamaa neuvoa: ”Mikään ei ole vapauttavampaa, ylevöittävämpää tai tärkeämpää meidän yksilölliselle edistymisellemme kuin säännöllinen, päivittäinen keskittyminen parannuksen tekemiseen. Parannus ei ole yksittäinen tapahtuma, se on prosessi. Se on avain onnellisuuteen ja mielenrauhaan. Kun parannukseen yhdistyy usko, se avaa meille pääsyn Jeesuksen Kristuksen sovituksen voimaan.”5

Kun päätin tehdä parannusta paremmin, minulla ei ollut aavistustakaan, että sillä olisi niin kauaskantoinen ja kestävä vaikutus elämääni. Siunaukset, joita on tullut, ovat todellisia. Opin ymmärtämään, että lannistumisen tunteet, joita minulla oli ollut, olivat peräisin sieluni viholliselta, joka ei halunnut minun tekevän parannusta. Opin myös ymmärtämään, etten ollut niinkään aina jäämässä jälkeen, koska en tehnyt parannusta, kuin olin toisinaan yksinkertaisesti menettämässä siunauksia, joita olisin voinut saada, jos olisin pyrkinyt tekemään enemmän niitä asioita, joita voisin tehdä.

Kun olen edelleen parhaani mukaan tehnyt parannusta joka päivä, olen tuntenut Jumalan rakkautta ja ohjausta tavoilla, joita olisin voinut tuskin kuvitella aiemmin. En enää tunne synnin painavan minua. Olen oppinut ymmärtämään sen etuoikeuden ja siunauksen, joita parannuksenteko todella on. Ymmärrän nyt, mitä veli Owen sanoi: ”Kun on kerran kokenut [parannuksen tuomaa] iloa, mikään vähäisempi ei kelpaa”