Tyttärien kasvattaminen yksinhuoltajaisänä

Richard M. Romney

kirkon lehdet

Tiesin, että olisi haasteellista kasvattaa tyttäriäni ilman vaimoani. Mutta pian sain selville, etten ollut oikeasti omillani.

Kun vaimoni kuoli syöpään, minusta tuli viiden lapsemme – kahden tytön ja kolmen pojan – yksinhuoltajaisä. Lasten kasvattaminen yksin toi haasteita, mutta erityisen haastavaa minulle oli kasvattaa kahta tytärtäni. Oli niin monia asioita, joita he tarvitsivat ja joita vain nainen pystyisi todella antamaan. Kuten presidentti M. Russell Ballard, kahdentoista apostolin koorumin virkaa toimittava presidentti, on sanonut: ”Äideillä ja tyttärillä on ratkaisevan tärkeä tehtävä auttaa toisiaan perehtymään äärettömiin mahdollisuuksiinsa huolimatta maailman jäytävistä vaikutteista – maailman, jossa naiseutta ja äitiyttä koko ajan turmellaan ja manipuloidaan.”¹ Miten voisin korvata sen?

Silti useat evankeliumin periaatteet antoivat minulle voimaa, kun pyrin opastamaan suurenmoisia tyttäriäni sekä hienoja poikiani. Nämä periaatteet voisivat auttaa muita tyttärien yksinhuoltajaisiä, poikien yksinhuoltajaäitejä ja kaikkia yksinhuoltajia.

Säilytä evankeliumin perustus

Opin, että kaikkien lasteni (ja minun) kohdalla uskollisena pysyminen taivaalliselle Isälle ja Jeesukselle Kristukselle oli, kuten oli aina ollut, se asia, josta minun pitäisi aloittaa. ”Koettelemukset ovat jo pitkään olleet kasvualustana uskon vahvistumiselle”, on sanonut presidentti Henry B. Eyring, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa.²

Kun osoitimme uskoa, huomasimme, että oli tärkeää tehdä useita asioita:

Muistaa pienet, yksinkertaiset asiat. Perherukouksen ja pyhien kirjoitusten tutkimisen ansiosta saimme elämäämme ”suuria asioita” (ks. Alma 37:6), kuten toivoa ja iloa.
Vahvistaa toisiamme. Viettää aikaa yhdessä, jutella ja kannustaa toisiamme. Yksinkertaisilla tuen sanoilla voi olla suuri vaikutus.
Näyttää esimerkkiä toisillemme. Se, että kannustin lapsiani olemaan hyviä esimerkkejä, tarkoitti sitä, että minunkin piti näyttää heille esimerkkiä. Minun piti edelleen puhua Kristuksesta ja riemuita Kristuksessa, jotta lapseni tietäisivät (ks. 2. Nefi 25:26), että heidänkin tulee katsoa Häneen.
Luottaa taivaalliseen Isään. Hänen suunnitelmansa meitä jokaista varten on onnensuunnitelma. Vaikeinakin aikoinakin ”ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo” (2. Nefi 2:25), ja perheiden on tarkoitus olla yhdessä ikuisesti. Nämä totuudet toivat meille voimaa joka päivä.
Ottaa vastaan kirkon tehtäviä ja pitää ne kunniassa. Tiesin, että oli tärkeää jatkaa palvelemista kirkon tehtävissä, tehdä palvelutyötä ja olla tekemisissä muiden myöhempien aikojen pyhien kanssa. Kun sain kuulla, että toinen tyttäristäni halusi laulaa seurakunnan kuorossa, minäkin liityin kuoroon. Meillä oli todella hauskaa, kun lauloimme yhdessä.
Kuunnella yleiskonferenssia. Kerran juuri ennen yleiskonferenssia tunsin olevani lannistunut ja rukoilin tietääkseni, ymmärsikö kukaan minun tilannettani. Juuri tuossa konferenssissa vanhin David S. Baxter seitsemänkymmenen koorumista sanoi: ”On tietysti joitakin yksinhuoltajaperheitä, joissa yksinhuoltajana on isä. Veljet, me rukoilemme myös teidän puolestanne ja osoitamme arvonantoa teitä kohtaan.”³ Se auttoi minua ymmärtämään, että yksinhuoltajaisillekin on tarjolla samaa rakkautta ja tukea kuin yksinhuoltajaäideille.

Anna muiden auttaa

Siitäkin huolimatta olin isä, joka yritti kasvattaa tyttäriä omin voimin. Pyrin luomaan kahdenkeskistä aikaa kummankin kanssa vahvistaakseni suhteitamme. Kuinka voisin kuitenkaan auttaa heitä valmistautumaan naiseuteen? Huomasin pian, että voimavaroja oli enemmän kuin olin kuvitellut:

Sukulaiset. Kiitän Herraa kälystä ja miniästä, jotka asuivat lähellä ja tulivat pelastuksekseni. He keskustelivat aikuistumisesta tyttärieni kanssa. He auttoivat tyttäriäni valmistautumaan tansseihin. Ennen kaikkea he kuuntelivat. He kertoivat tyttärieni toiveista, peloista, kaipauksista ja toivomuksista. He auttoivat tyttäriäni siirtymään lapsesta teini-ikäiseksi ja nuoreksi aikuiseksi ymmärtäen sen prosessin eri tavoin kuin minä pystyin, koska en ollut koskaan kokenut sitä samalla tavalla.
Naapurit. Hyvät naapurit valvoivat tytärtäni oman tyttärensä kanssa koulun jälkeen, kunnes palasin toimistosta kotiin. Toiset naapurit veivät lapsiani kouluun, kun minulla oli varhaisia kokouksia. Yksi naapuri, jolla oli nurmikonhoitoyritys, pyysi väkeään leikkaamaan nurmikkoni säännöllisesti ilmaiseksi, jotta voisin viettää enemmän aikaa perheeni kanssa.
Palvelutyöveljet ja kirkon johtohenkilöt. Palvelutyöveljeni koordinoivat toimintaa seurakuntaneuvoston kanssa, ja näytti siltä, että kaikki seurakunnassa, etenkin Alkeisyhdistyksen ja Nuorten Naisten johtohenkilöt, näkivät erityistä vaivaa auttaakseen tyttäriäni. Opin, että yksi Apuyhdistyksen suurenmoisista asioista on, että se tarjoaa, noh, apua. Kerran ryhmä heitä siivosi koko taloni lattiasta kattoon. Ja Nuorten Naisten toiminnoissa joku piti aina huolen siitä, että tyttäreni tunsivat kuuluvansa joukkoon.

Kaikki eivät koe tätä samantasoista tukea. Mutta olen oppinut, että ennen kuin kerromme muille, mitä puutteita näemme lastemme kokevan ilman äitiä, nuo ihmiset eivät ehkä ymmärrä, kuinka he voivat auttaa.

Musta, että et ole yksin

Vanhin Baxter on sanonut: ”Yksinhuoltajat, todistan, että kun teette aivan parhaanne ihmisen haasteista vaikeimmissa, taivas hymyilee teille. Te ette tosiaan ole yksin. Antakaa Jeesuksen Kristuksen lunastavan, rakastavan voiman kirkastaa elämäänne nyt ja täyttää teidät iankaikkisen lupauksen toivolla. Olkaa rohkeita. Uskokaa ja toivokaa. Tarkastelkaa nykyisyyttä lujina ja katsokaa tulevaisuuteen luottavaisina.”⁴

Aivan kuten jokainen, joka kohtaa haasteita, yksinhuoltajaisät saattavat tuntea lannistuvansa. Tiedän, että minulle kävi niin toisinaan. Mutta tiedän myös, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa yksinhuoltajaisille on paljon toivoa ja paljon apua.