2013
Nuoret naiset ja lähetystyöpäätös
Tammikuu 2013


Nuoret naiset ja lähetystyöpäätös

Kuinka nämä nuoret aikuiset naiset toteuttivat profeetan neuvoa, joka koski kokoaikaista lähetystyöpalvelua.

Lokakuun 2012 yleiskonferenssissa presidentti Thomas S. Monson ilmoitti, että ”kykeneviä, kelvollisia nuoria naisia, joilla on halu palvella, voidaan suosittaa lähetystyöpalveluun 21 vuoden iän sijaan 19 vuoden iästä alkaen”. Hän sanoi, että vaikka nuorilla naisilla ”ei ole samaa velvollisuutta palvella kuin nuorilla miehillä”, he ”tekevät arvokkaan osansa lähetyssaarnaajina, ja otamme kiitollisina vastaan heidän palvelutyönsä”1.

Kuinka sisar päättää, palveleeko hän? Seuraavassa muutamat sisaret kertovat, kuinka Henki ohjasi heitä heidän päättäessään, mikä polku oli heille oikea.

Puuttuva linkki

Jos joku olisi kysynyt minulta, kun olin pieni, palvelisinko lähetystyössä, olisin vastannut kieltävästi. Sydämeni pehmeni ajatukselle tullessani vanhemmaksi osittain siksi, että olin nähnyt vanhempien sisarusteni palvelevan. Mutta en vieläkään todella ajatellut sitä jonakin, mitä tekisin.

Kun täytin 21 vuotta, aloin miettiä, pitäisikö minun lähteä lähetystyöhön, mutta en koskaan vakavissani rukoillut siitä. Ajan kuluessa aloin tuntea, että jotakin puuttui. Kerroin äidilleni, miltä minusta tuntui, ja hän ehdotti, että harkitsisin uudelleen lähetystyötä. Hän sanoi, että kun hän oli minun ikäiseni, hänellä oli samoja tuntemuksia, joita itse koin. Hänelle lähetystyössä palveleminen oli vastaus, joten ehkä se olisi myös minun vastaukseni.

Olin kauhuissani ajatuksesta rukoilla lähetystyöhön lähtemisestä. Yksi syy, jonka vuoksi en koskaan aiemmin harkinnut lähetystyötä, oli se, etten uskonut, että olisin riittävän vahva tekemään niin. Minun olisi jätettävä taakseni kodin mukavuudet ja ehkäpä opeteltava uusi kieli. En myöskään luullut tuntevani evankeliumia niin hyvin, että voisin opettaa sitä. Mutta kun rukoilin tarkoituksellisesti, tunsin pelkojeni haihtuvan. Vastaus, jonka sain, oli voimakas: Herra rakasti minua, ja Hän halusi, että palvelen lähetystyössä.

Olin hämmästynyt siitä itseluottamuksesta, jota tunsin saatuani vastaukseni. En enää tuntenut itseäni hermostuneeksi tai epäpäteväksi. Sen sijaan olin innokas kertomaan evankeliumista, ja aloin valmistella lähetystyöpapereitani. Pian minut kutsuttiin temppeliaukion lähetyskentälle Salt Lake Cityyn Utahiin.

Rebecca Keller Monson

Lähetyssaarnaajan elämää

Kun olin 17-vuotias, ihmiset alkoivat kysellä minulta, aioinko lähteä palvelemaan lähetystyössä. En ollut tehnyt vielä päätöstä, joten torjuin aina heidän kyselynsä.

Mutta kun 21-vuotispäiväni lähestyi, aloin miettiä asiaa. Luin patriarkallista siunaustani, puhuin vanhempieni kanssa ja rukoilin.

Halu ei koskaan syttynyt. En koskaan tuntenut, että minun pitäisi palvella. Ajattelin neuvoa, jonka presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) antoi, kun hän sanoi, että vaikka sisarlähetyssaarnaajat otetaan kiitollisina vastaan, heillä ei ole velvollisuutta lähteä lähetystyöhön.2 Mieleeni muistuivat myös Herran sanat Opissa ja liitoissa: ”Jos teillä on halu palvella Jumalaa, teidät on kutsuttu työhön” (OL 4:3).

Tuo pyhien kirjoitusten kohta auttoi minua tekemään päätöksen, etten palvele lähetystyössä. Kun kerroin Herralle rukouksessa päätöksestäni, tunsin rauhaa ja vahvistuksen, että oli tapoja, joilla voisin olla lähetyssaarnaaja, vaikka en palvelisi kokoaikaisessa lähetystyössä. Olen sen jälkeen huomannut, että voin ilmaista todistukseni monella tavalla – keskustelemalla Herran lempeistä armoteoista kotikäyntiopetuksella tai tekemällä sukututkimus- ja temppelityötä. Olen omistautunut lähetystyölle pyrkimällä elämään evankeliumin mukaan ja noudattamalla Hengen innoitusta.

Amy Simon

Rohkeana pysyen

Vuoden 2010 alussa kamppailin joidenkin koettelemusten kanssa ja läksin kävelylle selvittääkseni ajatuksiani. Ollessani kävelyllä tunsin Hengen kuiskaavan, ettei minun pitäisi olla huolissani menneestä vaan sen sijaan minun pitäisi ajatella tulevaisuuttani. Juuri kun aloin tarkastella tavoitettani suorittaa opiskeluni loppuun, sain innoitusta ajatella lähetystyössä palvelemista. En ollut koskaan aiemmin ajatellut lähetystyötä, mutta kun idea alkoi vallata mieleni, samoin alkoi myös innostus ja halu palvella. Päätin kuitenkin, että halusin vähän enemmän aikaa ajatella niin suurta päätöstä.

Muutamat seuraavat kuukaudet olivat täynnä kehotuksia palvella lähetystyössä. Vaikka tunsin yhä samaa halua ja innostusta kehotusten tullessa, koin myös epäilyksiä ja pelkoja. Tiesin, että naisia kannustetaan palvelemaan, jos he niin haluavat, mutta heillä ei ole velvollisuutta tehdä niin. Tuona aikana sain pappeuden siunauksia, jotka kertoivat minulle, että Herra olisi iloinen, tekisin millaisen päätöksen hyvänsä.

Seuraavana kesänä minulla oli asuintoveri, joka oli palvellut lähetystyössä. Hän sanoi, että hänkin oli tuntenut pelkoa ennen päätöstään ja jopa senkin jälkeen, kun hän oli päättänyt palvella. Hän auttoi minua ymmärtämään, ettei Henki puhu epäilyksen ja pelon välityksellä (ks. 2. Tim. 1:7). Puhellessamme Henki kosketti minua. Palasin huoneeseeni ja luin kirjeen, jonka olin saanut lähetystyössä palvelevalta ystävältä. Kirjeessä minua kannustettiin lukemaan Joos. 1:9, ja tunsin Hengen kehottavan minua etsimään kohdan.

Sanat tunkeutuivat sieluuni: ”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.” Tunsin kuin Herra olisi puhunut suoraan minulle. Tiesin, että voisin palvella lähetystyössä. Minun ei tarvinnut pelätä – en tekisi sitä yksin vaan Herra olisi kanssani.

Kuukautta myöhemmin sain kutsuni Iloilon lähetyskentälle Filippiineille, missä Joos. 1:9 oli lähetyskentän johtoajatus.

Kristen Nicole Danner

Erilaista lähetystyötä

Olin suunnitellut koko ikäni, että palvelen kokoaikaisessa lähetystyössä. Mutta kun lähdin opiskelemaan Brigham Youngin yliopistoon (Utahiin Yhdysvaltoihin), aloin hermoilla. Kuinka voisin tietää, oliko minun todella tarkoitus palvella lähetystyössä? Käytin 21-vuotispäivääni edeltävän vuoden anoen taivaallista Isää kertomaan minulle, pitäisikö minun palvella. Sitten yksi uskonnonopettajistani sanoi jotakin, mikä muutti elämäni: ”Herra ei voi ajaa pysäköityä autoa.” Päätin toimia.

Lähetin paperini, sain kutsuni, ostin lähetystyössä tarvitsemani vaatetuksen ja ajoin Utahista kotiin Pohjois-Carolinaan – samalla kun valmistauduin koko ajan lähetystyöhöni vilpittömästi rukoillen, tutkien ja paastoten.

Kun olin palannut kotiin Pohjois-Carolinaan, eräs nuori mies, jonka olin tavannut opiskellessani, lensi katsomaan minua, ja puhuimme vakavasti ystävyydestämme.

Rukoilin entistä hartaammin ja anelin jälleen vastausta, mutta minusta tuntui edelleen, että Herra antoi minun tehdä päätökseni itse. Tunsin vastuun taakan mutta myös suloisen varmuuden, että kunhan tekisin päätöksen uskossa, Herra tukisi päätöstäni.

Kymmenen päivää ennen lähtöäni ystäväni kosi minua. Lykkäsin lähetystyötäni saadakseni aikaa ajatella. Kun päätin mennä kihloihin, Henki vahvisti sulhaselleni ja minulle, että se oli oikein.

Vaikka en palvellut kokoaikaisessa lähetystyössä, siihen valmistautuminen muutti elämäni. Lähentyminen Herraan auttoi minua tulemaan sellaiseksi ihmiseksi, jollainen minun Hänen mielestään tuli olla palvelutehtävässäni vaimona ja äitinä.

Cassie Randall

Elinikäisiä kokemuksia

Minua siunattiin jo nuorella iällä lujalla todistuksella evankeliumista ja rakkaudella sitä kohtaan, mutta en muista mitään määrättyä hetkeä, jolloin olisin tiennyt, että palveleminen lähetystyössä oli oikea ratkaisu. Tiesin vain aina, että lähtisin. Asetin jo varhain tavoitteen elää tavalla, joka tekisi minut kelvolliseksi palvelemaan lähetystyössä.

Kun aloin valmistella lähetystyöhakemustani, paastosin, rukoilin ja kävin temppelissä. Tehdessäni työtä piispani kanssa tunsin edelleen sitä rauhaa, jota olin tuntenut koko elämäni ajan ajatellessani palvelemista lähetystyössä.

Prosessi oli toisinaan vaikea: elämä tuntui äkkiä tulevan kalliimmaksi ja koulu ja työ vaativammaksi. Olin opiskelemassa poissa perheeni luota, ja tuntui kuin kaikki ystäväni olisivat menossa naimisiin. Oli pelottavaa oivaltaa, että ihmiset, joista välitin, jatkaisivat muuttumista, kun itse olisin poissa.

Koska minulla ei ollut mitään yksittäistä hengellistä tapahtumaa, joka olisi vahvistanut päätökseni palvella, oli helppoa epäillä, kun asiat vaikeutuivat. Mutta Herra siunasi minua saatuani kutsuni Santiagon itäiselle lähetyskentälle Chileen niin, että opin rakastamaan ihmisiä lähetyskentälläni jo ennen lähtöäni. Minulla on nyt elinikäisiä kokemuksia, jotka ovat todistaneet, että lähetystyö oli minulle hyvä valinta.

Madeleine Bailey

Viitteet

  1. ”Tervetuloa konferenssiin”, Liahona, marraskuu 2012, s. 4–5.

  2. Ks. ”Kirkon piispoille”, Maailmanlaajuinen johtajien koulutuskokous, kesäkuu 2004, s. 27.

Vasemmalla: valokuvakuvitus Robert Casey; oikealla: valokuva nimikyltistä Emily Leishman Beus © IRI

Yllä: valokuvakuvitus Derek Israelsen; oikealla: valokuvakuvitus Jerry L. Garns