Oliko se, että tiemme kohtasivat, sattumaa?

Presidentti Thomas S. Monson, ”Huomatkaa siunaukset”, Liahona, marraskuu 2012, s. 88.

Eräänä erittäin kylmänä lauantai-iltana talvella 1983–1984 sisar Monson ja minä ajoimme useita kilometrejä Midwayn vuoristolaaksoon Utahissa, jossa meillä on koti. Tuona iltana lämpötila oli –31 °C, ja halusimme varmistaa, että kaikki oli kunnossa siellä sijaitsevassa kodissamme. Tarkistimme ja huomasimme kaiken olevan kunnossa, joten lähdimme palataksemme Salt Lake Cityyn. Pääsimme vain vaivaiset muutaman kilometriä valtatielle, kun automme lakkasi toimimasta. – – Olimme täysin jumissa. – –

Lähdimme vastentahtoisesti kävelemään lähintä kaupunkia kohden autojen kiitäessä ohitsemme. Lopulta yksi auto pysähtyi, ja nuori mies tarjosi apuaan. – – Tämä ystävällinen nuori mies vei meidät takaisin Midwayn kotiimme. Yritin korvata hänelle hänen palveluksensa, mutta hän – – sanoi olevansa partiolainen ja haluavansa tehdä hyvän työn. Kerroin hänelle, kuka olen, ja hän osoitti olevansa kiitollinen etuoikeudesta auttaa. Olettaen hänen olevan suunnilleen lähetystyöikäinen kysyin häneltä, josko hänellä oli suunnitelmissa palvella lähetystyössä. Hän sanoi, ettei ollut aivan varma, mitä halusi tehdä.

Seuraavana maanantaiaamuna kirjoitin kirjeen tälle nuorelle miehelle ja kiitin häntä hänen ystävällisyydestään. Kirjeessä kannustin häntä palvelemaan kokoaikaisessa lähetystyössä. – –

Noin viikkoa myöhemmin tuon nuoren miehen äiti soitti minulle ja kertoi, että hänen poikansa oli erinomainen nuori mies, mutta tiettyjen hänen elämässään olevien vaikutusten takia hänen pitkäaikainen halunsa palvella lähetystyössä oli heikentynyt. Äiti antoi ymmärtää, että hän ja pojan isä olivat paastonneet ja rukoilleet, että pojan sydän muuttuisi. – – [Hän] halusi minun tietävän, että hän piti noita kylmän illan tapahtumia vastauksena heidän rukouksiinsa poikansa puolesta. Sanoin: ”Olen samaa mieltä.”

Muutamia kuukausia myöhemmin ja pidettyämme enemmän yhteyttä tämän nuoren miehen kanssa sisar Monson ja minä olimme ikionnellisia, kun voimme osallistua hänen läksiäisjuhlaansa ennen hänen lähtöään Vancouverin lähetyskentälle Kanadaan.

Oliko se, että tiemme kohtasivat tuona kylmänä joulukuun iltana, sattumaa? En usko niin hetkeäkään. Uskon pikemminkin, että tapaamisemme oli vastaus äidin ja isän vilpittömiin rukouksiin heidän rakkaan poikansa puolesta.

Voisit kirjoittaa ajatuksiasi päiväkirjaasi tai keskustella niistä muiden kanssa.