Spencer W. Kimball: Toiminnan mies
Presidentti Kimball eli niin kuin opetti: ”Tärkeää ei ole niinkään se, mitä me tiedämme, vaan se, mitä me teemme ja mitä me olemme.”
Vuonna 1981 vanhin Robert D. Hales, silloinen seitsemänkymmenen ensimmäisen koorumin jäsen, sanoi presidentti Spencer W. Kimballista: ”Hän on toiminnan mies, mitä osoittaa yksinkertainen kylttikin hänen työpöydällään. Siinä lukee: ’Tee se.’”1
Kirkon kahdentenatoista presidenttinä joulukuusta 1973 marraskuuhun 1985 tämä ”toiminnan mies” kannusti myöhempien aikojen pyhiä välttämään itsetyytyväisyyttä ja noudattamaan yhä täydemmin evankeliumin opetuksia. ”Meidän täytyy pidentää askeleitamme”, hän sanoi.2 Hän neuvoi edelleen: ”Muistakaamme, että tärkeää ei ole niinkään se, mitä me tiedämme, vaan se, mitä me teemme ja mitä me olemme. Mestarin suunnitelma on tekemisen ja elämisen ohjelma, ei pelkän tietämisen. Tieto itsessään ei ole päämäärä. Luonteemme määrittyy sen mukaan, kuinka me elämme vanhurskaasti ja sovellamme sitä tietoa omaan elämäämme ja kuinka me toteutamme sitä auttaaksemme toisia.”3
Läpi elämänsä presidentti Kimball osoitti sitoumuksensa elää evankeliumin mukaan. Hänen opetuksensa puolestaan tarjoavat niin käytännöllisiä kuin innoittaviakin neuvoja, jotka voivat auttaa meitä jokaista elämään evankeliumin mukaan täydellisemmin. Seuraavat esimerkit on otettu julkaisusta Kirkon presidenttien opetuksia: Spencer W. Kimball, joka on vuoden 2007 Melkisedekin pappeuden ja Apuyhdistyksen oppikurssi 26 kielellä, mukaan luettuna englanninkielinen sokeainkirjoitus.
Rukous
Yksi Spencer W. Kimballin elämän koettelevimpia kokemuksia oli se, kun hän 11-vuotiaana menetti äitinsä. Hän muisteli, että tieto äidin kuolemasta ”tuli kuin salamanisku. Juoksin talosta takapihalle saadakseni vuodattaa kyyneleeni yksin. Menin pois näkyvistä ja kuuluvista, pois kaikkien luota, ja nyyhkytin ja nyyhkytin. – – Yksitoistavuotias sydämeni tuntui pakahtuvan.”
Jopa näin nuorella iällä Spencer kuitenkin tiesi, että rukous voisi tuoda lohtua ja rauhaa. Tänä surun aikana eräs perheystävä kirjoitti: ”Lapseni itkivät [vaimoni ja minun] kanssa, kun kuulimme pienen Spencerin rukoukset ja kuinka hänen äitinsä menetys painoi niin raskaasti hänen pientä sydäntään ja kuinka urheasti hän kuitenkin taisteli surunsa kanssa ja etsi lohtua ainoasta lähteestä.”4
Rukouksesta presidentti Kimball opetti: ”Rukous on suuri etuoikeus – ei vain etuoikeus puhua taivaalliselle Isällemme, vaan myös etuoikeus saada Häneltä rakkautta ja innoitusta. Rukoiltuamme meidän täytyy kuunnella tarkasti, jopa useita minuutteja. Kun olemme rukoilleet neuvoa ja apua, meidän täytyy olla hiljaa ja kuunnella saadaksemme tietää, että Hän on Jumala (ks. Ps. 46:11).”5
”Rukouksen kielen oppiminen on riemullista ja kestää eliniän. Joskus kun rukouksemme päätettyämme jäämme kuuntelemaan, mieleemme suorastaan tulvii oivalluksia. Joskus meille tulee jokin pakottava tunne. Rauhan henki vakuuttaa meille, että kaikki käy hyvin. Mutta aina, jos olemme olleet rehellisiä ja vilpittömiä, meistä tuntuu hyvältä – tunnemme lämpöä taivaallista Isäämme kohtaan ja tiedämme, että Hän rakastaa meitä. Minusta on murheellista, etteivät jotkut meistä ole oppineet tietämään, mitä tuo tyyni hengellinen lämmön tunne merkitsee, sillä se on meille todistuksena siitä, että rukouksemme on kuultu. Ja koska meidän taivaallinen Isämme rakastaa meitä vielä enemmän kuin me itse, se merkitsee, että me voimme luottaa Hänen hyvyyteensä; me voimme luottaa Häneen. Se merkitsee, että jos me edelleen rukoilemme ja elämme niin kuin meidän pitäisi, Isämme käsi johdattaa ja siunaa meitä.”6
Pyhien kirjoitusten tutkiminen
14-vuotiaana nuorukaisena Spencer W. Kimball kuuli saarnan, jossa puhuja kysyi, ketkä yleisön joukossa olivat lukeneet koko Raamatun. Vain muutamat nostivat kätensä. Koska Spencer ei ollut niiden harvojen joukossa, hän tunsi voimakkaan tarpeen lukea tuo pyhä kirja kannesta kanteen. Hän aloitti lukemisen samana iltana öljylampun valossa. Noin vuoden kuluttua hän saavutti tavoitteensa lukea koko Raamattu, mikä saavutus myötävaikutti hänen elinikäiseen rakkauteensa pyhien kirjoitusten tutkimista kohtaan.7
Presidentti Kimball opetti usein pyhien kirjoitusten tutkimista. ”Minä pyydän meitä kaikkia arvioimaan rehellisesti pyhien kirjoitusten tutkimistamme. Tavallista on, että me tunnemme muutamia pyhien kirjoitusten kohtia, jotka ikään kuin leijuvat mielessämme, ja kuvittelemme näin tietävämme paljonkin evankeliumista. Tässä mielessä tiedon vähäisyys voi todellakin olla ongelma. Olen vakuuttunut siitä, että meidän jokaisen täytyy jossakin elämämme vaiheessa löytää pyhät kirjoitukset omakohtaisesti – eikä löytää niitä vain kerran vaan löytää ne yhä uudestaan.”8
”Kun alan suhtautua välinpitämättömästi Jumalaan ja kun tuntuu siltä, ettei kuuntelemassa ole yhtään jumalallista korvaa eikä mikään jumalallinen ääni puhu, huomaan, että olen itse hyvin, hyvin kaukana. Jos uppoudun pyhiin kirjoituksiin, etäisyys lyhenee ja hengellisyys palaa. Huomaan rakastavani syvemmin niitä, joita minun täytyy rakastaa koko sydämestäni ja mielestäni ja koko voimallani, ja rakastaessani heitä enemmän huomaan, että minun on helpompi noudattaa heidän neuvoaan.”9
Kunnioitus
Käydessään eräässä seurakuntakeskuksessa presidentti Kimball huomasi WC:n lattialla paperipyyhkeitä. Hän heitti ne pois ja puhdisti sitten pesualtaan. Tämä esimerkki huolehtimisesta ja kunnioituksesta teki niin suuren vaikutuksen erääseen paikalliseen pappeusjohtajaan, että jälkeenpäin hän opetti muita osoittamaan enemmän kunnioitusta kirkon rakennuksia ja muita pyhiä asioita kohtaan.10
Presidentti Kimball on opettanut:
”Usein jäsenet kokoontuvat kappelissa ryhmiin sekä ennen kokousta että sen jälkeen vaihtaakseen tervehdyksiä. Jonkin verran näennäisen viatonta epäkunnioitusta aiheutuu siitä, että me olemme ystävällisiä ihmisiä ja että sapatti on sopivaa aikaa jutella, perehdyttää ja tavata uusia henkilöitä. Vanhempien pitäisi olla esimerkkinä perheelleen juttelemalla ennen kokouksia tai niiden jälkeen vain kappelin eteisaulassa tai ulkopuolella. Kokouksen jälkeen vanhemmat voivat auttaa kokouksen hengen viemisessä kotiin keskustelemalla kotona jostakin kokouksessa esitetystä ajatuksesta, musiikkinumerosta tai muusta myönteisestä asiasta.”11
”Meidän täytyy muistaa, ettei kunnioitus ole totista, väliaikaista käyttäytymistä, jonka omaksumme sunnuntaiksi. Todellinen kunnioitus käsittää onnea ja rakkautta, arvonantoa ja kiitollisuutta sekä jumalanpelkoa. Se on hyve, jonka pitäisi kuulua elämäntapaamme. Itse asiassa myöhempien aikojen pyhien tulisi olla kunnioittavin kansa koko maan päällä.”12
Omistautuminen Vapahtajalle
1940-luvun loppupuolella vanhin Spencer W. Kimball, joka oli ollut apostoli vuodesta 1943 lähtien, sai useita sydänkohtauksia. Niiden jälkeisenä toipilasaikana hän oleskeli ystäviensä luona New Mexicon osavaltiossa. Eräässä kirkon lehden artikkelissa kerrottiin myöhemmin tapauksesta, joka sattui hänen siellä ollessaan:
”Eräänä aamuna tämän toipilaskauden aikana vanhin Kimballin vuoteen huomattiin olevan tyhjä. Hänen seuralaisensa jatkoivat askareitaan ajatellen, että hän oli lähtenyt aamukävelylle ja palaisi aamiaiseen mennessä. Mutta kun hän ei palannut kello kymmeneen mennessä, he alkoivat huolestua. Etsintä aloitettiin.
Lopulta hänet löydettiin muutaman mailin päästä männyn alta. Hänen Raamattunsa oli hänen vieressään avattuna Johanneksen evankeliumin viimeisen luvun kohdalta. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja kun etsintäryhmä tuli hänen luokseen, hän oli edelleen yhtä hiljaa kuin silloin kun hänet nähtiin ensimmäisen kerran.
Mutta heidän hätäiset äänensä herättivät hänet, ja kun hän nosti päänsä, he näkivät hänen poskillaan kyynelten jälkiä. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä: ’Tänä samana päivänä [viisi] vuotta sitten minut kutsuttiin Herran Jeesuksen Kristuksen apostoliksi, ja halusin vain viettää päivän Hänen kanssaan, jonka todistaja minä olen.’”13
Kristuksen erityistodistajana presidentti Kimball todisti opettaessaan Vapahtajasta:
”Oi, minä rakastan Herraa Jeesusta Kristusta”, hän sanoi. ”Toivon, että voin näyttää ja osoittaa Hänelle vilpittömyyteni ja omistautumiseni. Haluan elää lähellä Häntä. Haluan olla kuin Hän ja rukoilen, että Herra auttaa meitä kaikkia, niin että me voimme olla sellaisia kuin Hän opetti nefiläisiä opetuslapsiaan olemaan. ’Millaisia miehiä teidän siis tulee olla?’ ja Hän vastasi omaan kysymykseensä sanomalla: ’Sellaisia kuin minä olen.’ (3. Nefi 27:27.)”14
”Kun me ajattelemme Herramme Jeesuksen Kristuksen suurta uhria ja kärsimyksiä, jotka Hän kesti meidän edestämme, me olisimme kiittämättömiä, ellemme arvostaisi niitä siinä määrin kuin on vallassamme. Hän kärsi ja kuoli meidän tähtemme, mutta jos me emme tee parannusta, kaikki Hänen kärsimänsä tuska ja piina meidän tähtemme on ollut turhaa.”15
”Mitä paremmin me ymmärrämme sen, mitä Jeesus Nasaretilaisen elämässä todella tapahtui Getsemanessa ja Golgatalla, sitä paremmin me kykenemme ymmärtämään uhrauksen ja epäitsekkyyden suuren merkityksen omassa elämässämme.”16
Toisten palveleminen
Nuori äiti ja hänen kaksivuotias tyttärensä, jotka olivat huonojen sääolojen vuoksi joutuneet jäämään eräälle lentokentälle, olivat odottaneet pitkissä jonoissa tuntikausia yrittäessään saada lentoa kotiin. Lapsi oli väsynyt ja ärtynyt, mutta äiti, joka oli raskaana ja jota uhkasi keskenmeno, ei nostanut lasta syliin. Lääkäri oli neuvonut äitiä välttämään kaksivuotiaan nostelemista, ellei se ollut ehdottoman välttämätöntä. Nainen kuuli paheksuvia huomautuksia ympärillään olevilta ihmisiltä, kun hän siirsi jalallaan itkevää lastaan eteenpäin jonon edetessä. Kukaan ei tarjoutunut auttamaan. Mutta sitten, nainen muisteli myöhemmin, ”joku mies tuli luoksemme ja sanoi ystävällisesti hymyillen: ’Voinko auttaa teitä jollakin tavoin?’ Kiitollisena huokaisten otin vastaan hänen tarjouksensa. Hän nosti nyyhkyttävän pikku tyttäreni kylmältä lattialta ja piti häntä hellästi sylissään taputellen samalla hiljaa hänen selkäänsä. Hän kysyi, osasiko lapsi pureskella purukumia. Kun lapsi oli rauhoittunut, mies siirtyi tyttöä kantaen eteenpäin ja sanoi samalla ystävällisesti edelläni jonossa oleville ihmisille jotakin sellaista, että minä tarvitsin heidän apuaan. Ihmiset tuntuivat olevan samaa mieltä, ja niin hän meni [jonon kärkeen] lipunmyyntipisteeseen ja järjesti virkailijan kanssa asiat siten, että minä pääsin pian lähtevään koneeseen. Hän tuli kanssamme penkille, jolla juttelimme hetken aikaa, kunnes hän oli varma siitä, että selviytyisin itse. Hän jatkoi matkaansa. Noin viikko sen jälkeen näin apostoli Spencer W. Kimballin kuvan ja tunnistin hänet lentokentän muukalaiseksi.”17
Näyttäen monesti esimerkkiä toisten palvelemisesta ja osoittaen näin sitoumuksensa tähän periaatteeseen presidentti Kimball opetti:
”Jumala huomaa meidät, ja Hän valvoo meitä. Mutta tavallisesti Hän täyttää tarpeemme jonkun toisen henkilön välityksellä. Siksi on tärkeää, että me palvelemme toinen toistamme valtakunnassa. Kirkon jäsenet opetuslasten saarekkeena tarvitsevat toistensa voimaa, tukea ja johtoa uskovien yhteisössä. Opissa ja liitoissa sanotaan, kuinka tärkeää on noudattaa käskyä: ’auta heikkoja, nosta hervonneita käsiä ja vahvista voimattomia polvia’ (OL 81:5). Hyvin usein palveluksemme ovat vain rohkaisevia sanoja tai arkista apua arkisine askareineen, mutta mitä suurenmoisia seurauksia saattaakaan koitua arkisista toimista ja pienistä mutta tarkoituksellisista teoista!”18
”Muiden palveleminen tekee tästä elämästä syvällisempää ja suloisempaa, kun valmistaudumme elämään paremmassa maailmassa. Me opimme palvelemaan palvelemalla. Kun me olemme lähimmäistemme palveluksessa, meidän teoistamme ei ole apua ainoastaan heille, vaan me näem-me omat ongelmamme tuoreemmasta näkökulmasta. Kun me huolehdimme enemmän muista, meille jää vähemmän aikaa murehtia itseämme! Palvelemisen ihmeen ytimessä on Jeesuksen lupaus, että kadottamalla itsemme me löydämme itsemme! [Ks. Matt. 10:39.]
Me emme ’löydä’ itseämme ainoastaan siten, että tunnustamme jumalallisen opastuksen elämässämme, vaan mitä enemmän me palvelemme lähimmäisiämme oikeilla tavoilla, sitä enemmän sielumme kasvaa. Kun palvelemme muita, meistä tulee merkityksellisempiä ihmisiä. Me kasvamme, kun palvelemme muita. Meidän on todellakin helpompi ’löytää’ itsemme, koska meissä on niin paljon enemmän löydettävää!”19
Evankeliumista kertominen
Erään hotellin ravintolassa Quitossa Ecuadorissa vanhin Spencer W. Kimball kahdentoista apostolin koorumista istui erään ryhmän kanssa, johon kuului neljä lähetyssaarnaajaa. Tilattuaan leipää ja maitoa vanhin Kimball kysyi tarjoilijalta, oliko tällä lapsia. Tarjoilija vastasi, että hänellä oli yksi poika. Silloin vanhin Kimball sanoi: ”Leipä ja maito tekevät hänestä terveen, mutta hänestä tulee vielä terveempi, jos annat hänelle sitä ruokaa, jota näillä nuorilla miehillä on annettavana.” Tarjoilija näytti olevan epävarma, kuinka suhtautua tähän väitteeseen. Silloin vanhin Kimball ilmaisi, että nuoret miehet, joihin hän oli viitannut, olivat lähetyssaarnaajia ja että he opettivat Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Tarjoilija sanoi, että hän olisi kiinnostunut kuuntelemaan heidän opetustaan.20
Presidentti Kimball, joka todellakin oli toiminnan mies, mitä tulee lähetystyöhön, on sanonut:
”Tunnen, että Herra on asettanut aivan luonnollisella tavalla ystävä- ja tuttavapiiriimme monia ihmisiä, jotka ovat valmiita tulemaan Hänen kirkkoonsa. Pyydämme, että otatte rukoillen selville, keitä nämä ihmiset ovat, ja pyydätte sitten Herraa auttamaan teitä kertomaan heille evankeliumista.”21
”Lähetystyön tekemisessä, nimiviitteiden antamisessa, lähetyssaarnaajien mukaan menemisessä, kun he esittävät keskusteluja, on hengellisen seikkailun tuntua. Se on jännittävää ja antoisaa. Tunnit, ponnistelu, ihmettely, kaikki ovat vaivan arvoisia, kun toinen sielu ilmaisee parannuksenhalua ja uskoa ja halua ottaa kaste.”22
”Veljet ja sisaret, teemmeköhän me kaiken voitavamme? Olemmeko omahyväisiä tehtävässämme opettaa evankeliumia muille? Olemmeko valmiit pidentämään askeleitamme, avartamaan näkemystämme?”23
Rakkaus ja hengellisyys perheessä
Presidentti Kimball oli rakastava isä. Hänen poikansa Edward on sanonut: ”Isäni oli aina hyvin rakastava. Tiesin, että hän rakasti minua.” Edward muisteli erästä tapausta, jolloin sekä hän että hänen isänsä olivat osallistuneet juhlakokoukseen Suolajärven temppelissä: ”Siellä oli tuhansia ihmisiä. Kokouksen päätyttyä [isäni] näki minut kuorossa, jossa olin laulamassa. Pois mennessään hän tuli luokseni, syleili minua ja antoi minulle suukon.”24
Todistuksessa, jonka presidentti Kimball lausui sydämensä syvyydestä, hän opetti:
”Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi syleilitte lapsianne, olivatpa he minkä kokoisia tahansa, ja sanoitte heille, että rakastatte heitä ja olette iloisia siitä, että he ovat teidän ikuisesti?”25
”Jumala on meidän Isämme. Hän rakastaa meitä. Hän näkee paljon vaivaa yrittäessään kouluttaa meitä, ja meidän tulee noudattaa Hänen esimerkkiään ja rakastaa voimakkaasti omia lapsiamme sekä kasvattaa heidät vanhurskaudessa.”26
”Todellinen myöhempien aikojen pyhien koti on kuin satama elämän myrskyissä ja taisteluissa. Päivittäiset rukoukset, pyhien kirjoitusten tutkiminen, evankeliumista keskusteleminen ja muu senkaltainen toiminta kotona, perheillat, perheneuvostot, yhteinen työ ja leikki, toinen toisensa palveleminen ja evankeliumista kertominen muille synnyttää ja vaalii hengellisyyttä. Hengellisyyttä vahvistaa myös se, että suhtaudumme toisiimme kärsivällisesti, ystävällisesti ja anteeksiantavasti ja noudatamme perhepiirissä evankeliumin periaatteita. Kotona meistä tulee evankeliumin vanhurskauden asiantuntijoita, kun opimme yhdessä evankeliumin totuuksia ja elämme niiden mukaan.”27
”Opeta mua tekemään”
Presidentti Kimballin elämä ja opetukset muistuttavat meitä siitä, että meidän tulee panna evankeliumin tieto toimintaan. Tästä painotuksesta meitä muistuttaa myös se pieni mutta merkittävä muutos, joka tehtiin rakkaaseen Alkeisyhdistyksen lauluun ”Oon lapsi Jumalan” (MAP-lauluja, 187). Vuoden 1957 alkuperäisen sanoituksen mukaan laulu päättyi näihin sanoihin: ”Opeta mua tietämään Se, mikä luokseen vie.” Jonkin ajan kuluttua vanhin Kimball, silloinen kahdentoista apostolin koorumin jäsen, ehdotti, että yksi viimeisen rivin sanoista muutettaisiin. Nyt laulu päättyy näin: ”Opeta mua tekemään Se, mikä luokseen vie.”28
Nämä sanat ovat kaunis ja ytimekäs yhteenveto presidentti Kimballin elämästä ja opetuksista. Sanojen ja esimerkin kautta hän opetti asioita, joita meidän täytyy tehdä asuaksemme jonakin päivänä taivaallisen Isämme luona. Jos kuljemme tätä evankeliumin mukaan elämisen tietä – teemme kaiken, mitä meidän tuleekin – meillä on tämä presidentti Kimballin antama profeetallinen lupaus: ”Onnen aarrekammio on avoinna niille, jotka elämässään noudattavat Jeesuksen Kristuksen evankeliumia sen puhtaudessa ja yksinkertaisuudessa. – – Lupaus ylenpalttisesta onnesta, varmuus menestyksellisestä elämästä täällä ja korotuksesta ja iankaikkisesta elämästä tämän jälkeen tulevat niiden osaksi, jotka suunnittelevat elävänsä elämänsä täydessä sopusoinnussa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kanssa – ja sitten johdonmukaisesti noudattavat valitsemaansa reittiä.”29