Luku 11

Todellista suuruutta

”Johdonmukainen ponnistelu pienissä jokapäiväisen elämän asioissa johtaa todelliseen suuruuteen.”

Howard W. Hunterin elämänvaiheita

Presidentti Howard W. Hunter on opettanut, että todellinen suuruus ei ole seurausta maallisesta menestyksestä vaan tuhansista pienistä teoista, palveluksista ja uhrauksista, ”jotka merkitsevät elämänsä antamista eli kadottamista toisten ja Herran palveluksessa”¹. Presidentti Hunter eli elämänsä tämän opetuksen mukaan. Sen sijaan että hän olisi etsinyt parrasvaloja tai muiden tunnustusta, hän teki päivittäin palveluksia ja uhrauksia, jotka jäivät usein huomaamatta.

Yksi esimerkki presidentti Hunterin suhteellisen huomaamattomaksi jääneestä palvelemisesta oli se, kuinka hän yli vuosikymmenen ajan huolehti vaimostaan tämän kamppaillessa heikkenevän terveyden kanssa. Claire Hunter alkoi 1970-luvun alkupuolella kärsiä päänsäryistä ja muistinmenetyksestä. Myöhemmin hän sai useita pieniä aivohalvauksia, joiden vuoksi hänen oli vaikea puhua tai käyttää käsiään. Kun hän alkoi tarvita jatkuvaa hoitoa, presidentti Hunter hoiti häntä niin paljon kuin pystyi huolehtiessaan samalla vastuullisista apostolin tehtävistään. Presidentti Hunter järjesti jonkun olemaan Clairen luona päivisin mutta hoiti vaimoaan öisin.

Clairen vuonna 1981 saama aivoverenvuoto aiheutti sen, ettei hän kyennyt kävelemään eikä puhumaan. Siitä huolimatta presidentti Hunter auttoi hänet joskus ylös pyörätuolista ja piteli häntä tiukasti, niin että he voivat tanssia kuten olivat tehneet vuosia aiemmin.

Kun Claire oli saanut toisen aivoverenvuodon, hänet sijoitettiin lääkärien vaatimuksesta palvelukeskukseen, ja siellä hän asuikin elämänsä viimeiset puolitoista vuotta. Tuona aikana presidentti Hunter kävi katsomassa häntä joka päivä paitsi ollessaan matkoilla kirkon tehtävien vuoksi. Kotiin palattuaan hän lähti suoraan lentokentältä vaimonsa luo. Suurimman osan ajasta Claire oli joko syvässä unessa tai ei tunnistanut miestään, mutta tämä kertoi edelleen vaimolleen rakkaudestaan ja piti huolen siitä, että Clairella oli mukava olla.

Vanhin James E. Faust kahdentoista koorumista sanoi myöhemmin, että presidentti Hunter ”hoiti hellän rakastavasti vaimoaan Clairea yli kymmenen vuoden ajan, kun tämä sairasti. Se oli miehen naista kohtaan osoittamaa jalointa omistautumista, mitä monet meistä ovat eläissään nähneet.”²

Presidentti Hunterin kuoltua Ensign-lehdessä julkaistussa elämäkerrassa lainattiin hänen opetuksiaan todellisesta suuruudesta ja tehtiin yhteenveto siitä, kuinka nuo opetukset olivat ohjanneet hänen elämäänsä:

”Vaikka syvään juurtunut vaatimattomuus estäisikin presidentti Hunteria koskaan tekemästä tätä rinnastusta, niin hän täytti oman määritelmänsä suuruudesta. Hänen suuruutensa tuli esiin eri vaiheissa hänen elämäänsä kaukana parrasvaloista, kun hän teki ratkaisevia päätöksiä työskennellä ahkerasti, yrittää epäonnistumisten jälkeen uudelleen ja auttaa lähimmäistään. Nuo ominaisuudet kuvastuivat hänen merkittävässä kyvyssään onnistua pyrkimyksissä, jotka olivat niinkin moninaisia kuin musiikki, oikeustiede, liike-elämä, kansainväliset suhteet, puutyöt ja ennen kaikkea oleminen hyvänä ja luotettavana Herran palvelijana [ks. Matt. 25:21]. – –

Kirkon 14. presidentille Herran tarkoitusten täyttäminen oli yhtä epäitsekästä ja luontevaa kuin oli ollut hänen uurastuksensa koululaisena, nuorena isänä, omistautuneena piispana ja väsymättömänä apostolina. Herran viinitarha, kuten Howard W. Hunter sen näki, vaatii jatkuvaa hoitoa, ja hänen Mestarinsa vaati ainoastaan, että hän oli ’hyvä ja luotettava palvelija’. Tämän tehtävän presidentti Hunter hoiti todellista suuruutta osoittaen kiinnittäen jatkuvasti huomiota Vapahtajan esimerkkiin – Vapahtajan, jota hän palveli loppuun asti.”³

Howard W. Hunterin opetuksia

Maailman määritelmä suuruudesta on usein harhaanjohtava ja voi saada aikaan vahingollista vertailua.

Monet myöhempien aikojen pyhät ovat onnellisia ja iloitsevat elämän tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta minua huolestuttaa se, että muutamat meistä ovat onnettomia. Muutamista meistä tuntuu, ettemme me saavuta odotettuja ihanteitamme. Tunnen erityistä huolta niistä, jotka ovat eläneet vanhurskaasti mutta jotka ajattelevat epäonnistuneensa, koska he eivät ole saavuttaneet maailmassa tai kirkossa samaa kuin jotkut muut. Jokainen meistä haluaa saavuttaa jonkinlaista suuruutta tässä elämässä. Ja miksipä ei? Joku onkin joskus sanonut, että meissä jokaisessa piilee jättiläinen, joka potee taivaallista koti-ikävää. (Ks. Hepr. 11:13–16; OL 45:11–14.)

Kun oivallamme, keitä olemme ja mitä meistä voi tulla, vakuutumme siitä, että Jumalan avulla mikään ei ole todellakaan mahdotonta. Siitä hetkestä, kun opimme, että Jeesus loi meidät auringonsäteeksi maailmaan, ja edelleen kun opimme täydellisemmin evankeliumin perusperiaatteet, meitä opetetaan pyrkimään täydellisyyteen. Meille ei siis ole uutta puhua saavutusten tärkeydestä. Ongelmia ilmenee, kun maailman liioitellut odotukset muuttavat suuruuden määritelmää.

Mikä on todellista suuruutta? Mikä tekee ihmisestä suuren?

Me elämme maailmassa, joka näyttää palvovan omanlaistaan suuruutta ja tuottavan omanlaisiaan sankareita. Äskettäin tehty tutkimus 18–24-vuotiaista nuorista paljasti, että nykyajan nuoret arvostavat ”voimakkaita, kenestäkään riippumattomia, kaiken voittavia” yksilöitä ja että he selkeästikin haluavat muovata elämänsä kuuluisien ja ”määrättömän rikkaiden” ihmisten mukaan. 1950-luvulla sankareita olivat muun muassa Winston Churchill, Albert Schweitzer, presidentti Harry Truman, kuningatar Elisabet ja Helen Keller – sokea ja kuuro kirjailija ja luennoitsija. Nämä olivat henkilöitä, jotka joko auttoivat historian luomisessa tai jotka pantiin merkille heidän innoittavan elämänsä vuoksi. Nykyään monet suosituimmista sankareista ovat elokuvatähtiä ja muita viihdyttäjiä, mikä viittaa muutokseen asenteissamme. (Ks. U.S. News & World Report, 22. huhtikuuta 1985, s. 44–48.)

On totta, etteivät maailman sankarit pysy kovin kauan yleisön mielessä, mutta siitä huolimatta sankareita ja menestyjiä riittää aina. Kuulemme miltei päivittäin, kuinka urheilijat rikkovat ennätyksiä, tiedemiehet keksivät ihmeellisiä uusia laitteita, koneita ja menetelmiä ja lääkärit pelastavat ihmishenkiä uusilla keinoilla. Näemme jatkuvasti poikkeuksellisen eteviä muusikkoja ja viihdyttäjiä sekä harvinaisen lahjakkaita taiteilijoita, arkkitehteja ja rakentajia. Lehdet, mainostaulut ja televisiomainokset pommittavat meitä kuvilla yksilöistä, joilla on täydelliset hampaat ja virheettömät piirteet, jotka pukeutuvat tyylikkäästi ja tekevät kaikkea sitä, mitä ”menestyvät” ihmiset tekevät.

Koska joudumme jatkuvasti kosketuksiin maailman määritelmän mukaisen suuruuden kanssa, on ymmärrettävää, että teemme vertailuja sen välillä, mitä me olemme ja mitä muut ovat – tai näyttävät olevan – sekä myös sen välillä, mitä meillä on ja mitä muilla on. Vaikka on totta, että vertaileminen voi olla hyödyllistä ja saattaa innostaa meitä saavuttamaan paljon hyvää ja parantamaan elämäämme, me annamme usein epäoikeudenmukaisten ja vääränlaisten vertailujen hävittää onnemme, koska ne saavat meidät tuntemaan itsemme tyytymättömiksi, riittämättömiksi tai epäonnistuneiksi. Joskus tällaiset tunteet johtavat meidät harhaan ja saavat vatvomaan epäonnistumisiamme niin että emme huomaa niitä elämämme puolia, jotka saattavat sisältää todellisen suuruuden osasia.⁴

”Todellinen suuruus [koostuu] tuhansista pienistä teoista, palveluksista ja uhrauksista, jotka merkitsevät elämänsä antamista eli kadottamista toisten ja Herran palveluksessa.”

Johdonmukainen ponnistelu pienissä jokapäiväisen elämän asioissa johtaa todelliseen suuruuteen.

Presidentti Joseph F. Smith esitti vuonna 1905 tämän merkittävän määritelmän todellisesta suuruudesta:

”Sellaiset asiat, joita me sanomme erinomaisiksi, merkittäviksi tai poikkeuksellisiksi, voivat kyllä tehdä historiaa, mutta todellinen elämä ei muodostu niistä.

Se, että tekee hyvin ne asiat, jotka Jumala määräsi koko ihmissuvun yhteiseksi osaksi, on lopultakin todellisinta suuruutta. On suurempaa olla hyvä isä tai hyvä äiti kuin menestyksellinen kenraali tai menestyvä valtiomies.” (Julkaisussa Juvenile Instructor, 15. joulukuuta 1905, s. 752.)

Tuo lausunto herättää kysymyksen: Mitä asioita Jumala on määrännyt ”koko ihmissuvun yhteiseksi osaksi”? Varmasti niihin kuuluvat ne asiat, joita meidän täytyy tehdä ollaksemme hyviä isiä tai hyviä äitejä, hyviä poikia tai hyviä tyttäriä, hyviä oppilaita tai hyviä huonetovereita tai hyviä lähimmäisiä.

– – Johdonmukainen ponnistelu pienissä jokapäiväisen elämän asioissa johtaa todelliseen suuruuteen. Nimenomaan tuhansista pienistä teoista, palveluksista ja uhrauksista koostuu elämänsä antaminen eli kadottaminen toisten ja Herran palveluksessa. Niitä ovat tiedon hankkiminen taivaallisesta Isästämme ja evankeliumista. Niitä ovat myös toisten tuominen uskoon ja Hänen valtakuntansa jäsenyyteen. Nämä asiat eivät yleensä saa osakseen maailman huomiota ja ihailua.⁵

Profeetta Joseph oli kiinnostunut jokapäiväisistä palveluksista ja toisista huolehtimisesta.

Joseph Smithiä ei yleensä muisteta kenraalina, pormestarina, arkkitehtina, päätoimittajana tai presidenttiehdokkaana. Me muistamme hänet palautuksen profeettana, miehenä, joka oli omistautunut Jumalan rakkaudelle ja Hänen työnsä edistämiselle. Profeetta Joseph oli arkipäivän kristitty. Hän oli kiinnostunut pienistä asioista, jokapäiväisistä palveluksista ja toisista huolehtimisesta. Lyman O. Littlefield oli 13-vuotiaana mukana Siionin leirikunnassa, joka matkasi Missouriin. Myöhemmin hän kertoi seuraavan pienen mutta henkilökohtaisesti merkittävän palveluteon profeetan elämästä:

”Matka oli äärettömän vaivalloinen kaikille, ja fyysinen kärsimys sekä tieto niiden veljiemme kestämistä vainoista, joiden avuksi olimme menossa, saivat minut eräänä päivänä vaipumaan surumielisyyden valtaan. Leirikunnan tehdessä lähtövalmisteluja istuin väsyneenä ja alakuloisena tien vieressä. Profeetta oli leirikunnan kiireisin mies, mutta nähdessään minut hän ehätti muiden velvollisuuksiensa suurista paineista huolimatta sanomaan lohduttavan sanan lapselle. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi: ’Eikö sinulla ole paikkaa, poikani? Jos ei ole, niin meidän täytyy järjestää sellainen.’ Tämä tapaus jätti mieleeni vaikutuksen, jota kulunut pitkä aika ja myöhempien vuosien huoletkaan eivät ole himmentäneet.” (Julkaisussa George Q. Cannon, Life of Joseph Smith the Prophet, 1986, s. 344.)

Erään toisen kerran, kun Illinoisin kuvernööri Carlin lähetti Adamsin piirikunnan seriffi Thomas Kingin ja muutamia muita tämän apujoukkona pidättämään profeetan ja toimittamaan hänet Missourin kuvernööri Boggsin lähettiläiden käsiin, seriffi King sairastui vakavasti ja oli vähällä kuolla. Nauvoossa profeetta vei seriffin kotiinsa ja hoiti tätä kuin veljeä neljän päivän ajan. (Ibid., s. 372.) Pienet, ystävälliset mutta silti merkittävät palveluteot olivat profeetalle tavallisia.

[Profeetta Joseph Smithin] kaupan avaamisesta Nauvoossa vanhin George Q. Cannon kirjoitti:

”Profeetta itse ei epäröinyt ryhtyä kaupallisiin ja teollisiin hankkeisiin. Hänen saarnaamansa evankeliumi oli niin ajallisen pelastuksen kuin hengellisen korotuksen evankeliumi, ja hän oli valmis tekemään oman osansa käytännön työstä. Hän teki sen ajattelemattakaan saavansa itselleen hyötyä.” (Ibid., s. 385.)

Ja eräässä kirjeessään profeetta kirjoitti:

”[Punainen tiilikauppa Nauvoossa] on ollut tupaten täynnä, ja olen seissyt tiskin takana koko päivän ja jakanut tavaraa tasaiseen tahtiin kuten kuka tahansa myyjä tehdäkseni palveluksen niille, jotka olisivat joutuneet jäämään vaille tavanomaista joulu- ja uudenvuoden päivällistään, koska heiltä puuttui vähän sokeria, siirappia, rusinoita jne. jne.; ja tuottaakseni iloa itsellenikin, sillä minusta on mieluista palvella pyhiä ja olla kaikkien palvelija siinä toivossa, että minut korotettaisiin Herran sopivaksi katsomana aikana” (Ibid., s. 386).

Tästä tapauksesta George Q. Cannon sanoi:

”Mikä kuva tässä esitetäänkään! Mies, jonka Herra oli valinnut laskemaan kirkkonsa perustuksen ja olemaan sen profeetta ja presidentti, saa iloa ja ylpeyttä auttaessaan veljiään ja sisariaan kuin palvelija. – – Joseph eli jokaisen päivän tuntien, että hän palveli Jumalaa ja sai suosion Jeesuksen Kristuksen silmissä osoittamalla ystävällisyyttä ja huomiota ’vähimmille näistä’.” (Ibid., s. 386.)⁶

”Profeetta Joseph oli arkipäivän kristitty. Hän oli kiinnostunut pienistä asioista, jokapäiväisistä palveluksista ja toisista huolehtimisesta.”

Todellinen suuruus on seurausta siitä, että pysyy lujana elämän vaikeuksissa ja palvelee tavoilla, jotka jäävät usein huomaamatta.

Todellinen suuruus on suurelta osin juuri sitä, että on menestyvä vanhinten koorumin sihteeri tai Apuyhdistyksen opettaja tai rakastava lähimmäinen tai kuunteleva ystävä. Todellista suuruutta on se, että tekee parhaansa elämän arkipäiväisissä kamppailuissa – ja myös mahdollisten epäonnistumisten kohdatessa – ja edelleen kestää ja pysyy lujana elämän jatkuvissa vaikeuksissa, kun nuo kamppailut ja tehtävät edistävät muiden kehittymistä ja onnea ja omaa iankaikkista pelastusta.

Me kaikki haluamme saavuttaa jonkinlaista suuruutta tässä elämässä. Monet ovat jo saavuttaneet suuria asioita, kun taas toiset pyrkivät saavuttamaan suuruutta. Saanen kannustaa teitä pyrkimään siihen ja samaan aikaan muistamaan, keitä te olette. Älkää antako haihtuvan maailmallisen suuruuden harhan vallata teitä. Monet ihmiset kadottavat sielunsa sellaisiin kiusauksiin. Teidän ei kannata myydä hyvää nimeänne – ei mistään hinnasta. Todellinen suuruus on sitä, että pysyy uskollisena – käy Herran tietä uskollisesti, kestää kuin pyhät ennenkin kesti (ks. MAP-lauluja, 168).

Olen varma siitä, että meidän joukossamme on monia suuria, huomaamattomia ja unohdettuja sankareita. Puhun teistä, jotka vähin äänin ja uskollisesti teette sen, mitä teidän pitääkin tehdä. Tarkoitan niitä, jotka ovat aina paikalla ja aina auliita. Ajattelen sen äidin poikkeuksellista urheutta, joka tunti toisensa jälkeen päivin ja öin pysyy sairaan lapsen luona ja hoitaa tätä, kun hänen aviomiehensä on työssä tai opiskelemassa. Otan mukaan ne, jotka luovuttavat verta tai tekevät vapaaehtoistyötä vanhusten parissa. Ajattelen teitä, jotka täytätte uskollisesti pappeustehtävänne ja kirkon tehtävänne, ja opiskelijoita, jotka kirjoittavat säännöllisesti kotiin kiittääkseen vanhempiaan heidän rakkaudestaan ja tuestaan.

Puhun myös niistä, jotka juurruttavat muihin uskoa ja halun elää evankeliumin mukaan – niistä, jotka työskentelevät innokkaasti rakentaakseen ja muovatakseen muiden elämää fyysisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti. Tarkoitan niitä, jotka ovat rehellisiä, ystävällisiä ja ahkeria jokapäiväisissä toimissaan, mutta jotka ovat myös Mestarin palvelijoita ja Hänen laumansa paimenia.

En halua vähätellä tällä niitä maailman suuria saavutuksia, jotka ovat antaneet meille niin monia mahdollisuuksia ja jotka tuovat elämäämme kulttuuria, järjestystä ja innostuneisuutta. Ehdotan vain, että pyrimme keskittymään selkeämmin niihin asioihin elämässä, jotka ovat suuriarvoisimpia. Muistanette, että Vapahtaja sanoi: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija” (Matt. 23:11).⁷

Todellinen suuruus edellyttää johdonmukaisia, pieniä ja joskus arkisia askelia pitkän ajan kuluessa.

Jokainen meistä on nähnyt ihmisten rikastuvan tai menestyvän melkein välittömästi – lähestulkoon yhtäkkiä. Mutta uskon, että vaikka tämänkaltainen menestys saattaa kohdata muutamia, jotka eivät ole ponnistelleet sen eteen kauaa, niin sellaista asiaa kuin välitön suuruus ei ole olemassa. Todellisen suuruuden saavuttaminen on pitkäaikainen kehityskulku. Siinä saatetaan toisinaan kokea takaiskuja. Lopputulos ei ehkä aina ole selvästi näkyvissä, mutta vaikuttaa siltä, että se vaatii aina säännöllisiä, johdonmukaisia, pieniä ja joskus tavallisia ja arkisia tekoja pitkän ajan kuluessa. Meidän tulee muistaa, että Herra on sanonut: ”Pienestä lähtee se, mikä on suurta” (OL 64:33).

Todellinen suuruus ei koskaan synny sattumalta eikä ole minkään yhden teon tai saavutuksen tulosta. Suuruus vaatii luonteen kehitystä. Se vaatii suuren määrän oikeita päätöksiä jokapäiväisissä valinnoissa hyvän ja pahan välillä. Vanhin Boyd K. Packer puhui siitä sanoessaan: ”Vuosien kuluessa nämä pienet valinnat sitoutuvat yhteen ja osoittavat selvästi, mitä me pidämme tärkeänä” (”Valinta”, Valkeus, huhtikuu 1981, s. 40). Nuo valinnat osoittavat myös selkeästi, mitä me olemme.⁸

Tavanomaisilla asioilla on usein suurin myönteinen vaikutus muihin.

Kun me arvioimme elämäämme, on tärkeätä, ettemme katso pelkästään saavutuksiamme vaan myös niitä olosuhteita, joissa olemme ahertaneet. Jokainen meistä on erilainen ja ainutlaatuinen. Meillä jokaisella on ollut erilaiset lähtökohdat elämän kilpajuoksussa. Meillä jokaisella on ainutlaatuinen yhdistelmä kykyjä ja taitoja, ja meillä jokaisella on omat haasteemme ja rajoituksemme, joita vastaan kamppailla. Siksi siihen, miten arvioimme itseämme ja saavutuksiamme, ei pitäisi sisältyä pelkästään saavutustemme suuruus tai merkitys tai lukumäärä, vaan siihen pitäisi sisältyä myös ne olosuhteet, jotka ovat vallinneet, ja se vaikutus, joka ponnisteluillamme on ollut muihin.

Juuri tämä viimeinen itsearviointimme osuus – elämämme vaikutus muiden elämään – auttaa meitä ymmärtämään, miksi osaa arkipäiväisestä, tavanomaisesta työstä elämässä tulee arvostaa niin korkealle. Yleensä juuri tekemillämme tavanomaisilla asioilla on suurin myönteinen vaikutus muiden elämään verrattuna asioihin, joita maailma niin usein liittää suuruuteen.⁹

Sen tekeminen, minkä Jumala on säätänyt tärkeäksi, johtaa todelliseen suuruuteen.

Minusta vaikuttaa siltä, että sellainen suuruus, jota meidän taivaallinen Isämme haluaisi meidän tavoittelevan, on kaikkien evankeliumin piirissä olevien ulottuvilla. Meillä on rajaton määrä mahdollisuuksia moniin yksinkertaisiin ja pieniin tekoihin, jotka lopulta tekevät meistä suuria. Niille, jotka ovat omistaneet elämänsä perheensä, muiden ja Herran palvelemiseen ja heidän hyväkseen uhraamiseen, paras neuvo on yksinkertaisesti tehdä edelleen sitä samaa.

Niille, jotka edistävät Herran työtä niin monin huomaamattomin mutta merkittävin tavoin; niille, jotka ovat maan suola ja maailman voima ja kansakunnan selkäranka – teille me yksinkertaisesti haluamme ilmaista ihailumme. Jos pysytte vahvoina loppuun asti ja jos pysytte rohkeina todistuksessa Jeesuksesta, te saavutatte todellista suuruutta ja saatte asua eräänä päivänä taivaallisen Isämme luona.

Presidentti Joseph F. Smith onkin sanonut: ”Älkäämme yrittäkö korvata todellista elämää keinotekoisella” (julkaisussa Juvenile Instructor, 15. joulukuuta 1905, s. 753). Muistakaamme, että niiden asioiden tekeminen, jotka Jumala on säätänyt tärkeiksi, tarpeellisiksi ja välttämättömiksi, vaikka maailma pitäisikin niitä turhina ja vähäpätöisinä, johtaa loppujen lopuksi todelliseen suuruuteen.

Meidän tulee pyrkiä muistamaan apostoli Paavalin sanat, etenkin jos olemme tyytymättömiä elämäämme ja meistä tuntuu, ettemme ole saavuttaneet minkäänlaista suuruutta. Hän kirjoitti:

”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.

Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” (2. Kor. 4:17–18.)

Juuri pienet asiat ovat tärkeitä. Me emme muista fariseuksen lahjoittamaa summaa vaan lesken rovon, emme filistealaisen sotajoukon vahvuutta ja voimaa vaan Daavidin rohkeuden ja päättäväisyyden.

Me emme saa milloinkaan lannistua niissä päivittäisissä tehtävissä, jotka Jumala on asettanut ”ihmisen yhteiseksi osaksi”.¹⁰

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Miksi hämmennymme toisinaan siitä, mikä on todellista suuruutta? (Ks. osa 1.) Miksi maailman määritelmä suuruudesta saa toiset ihmiset tuntemaan itsensä tyytymättömiksi ja onnettomiksi?
Kuinka presidentti Hunterin määritelmä todellisesta suuruudesta eroaa maailman määritelmästä? (Ks. osa 2.) Kuinka tämä määritelmä todellisesta suuruudesta voi auttaa sinua elämässäsi? Pohdi joitakin tiettyjä ”pieniä asioita”, joille olisi hyvä antaa enemmän aikaa ja huomiota.
Mikä tekee sinuun vaikutuksen Joseph Smithin pienissä palveluteoissa, kuten osassa 3 kerrotaan? Millaiset pienet palveluteot ovat olleet sinulle siunaukseksi?
Käy läpi osassa 4 olevat esimerkit siitä, mistä todellinen suuruus koostuu. Kuinka olet nähnyt ihmisten osoittavan todellista suuruutta näillä tavoilla?
Mitä voimme oppia osan 5 opetuksien perusteella siitä, kuinka todellisen suuruuden voi saavuttaa?
Mitä esimerkkejä olet nähnyt siitä, kuinka ”tekemillämme tavanomaisilla asioilla on suurin myönteinen vaikutus muiden elämään”? (Ks. osa 6.)
Pohdi presidentti Hunterin opetuksia osassa 7. Kuinka palveleminen ja uhrautuminen johtavat todelliseen suuruuteen? Kuinka se, että olemme rohkeita todistuksessa Jeesuksesta, auttaa meitä saavuttamaan todellista suuruutta?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

1. Sam. 16:7; 1. Tim. 4:12; Moosia 2:17; Alma 17:24–25; 37:6; Moroni 10:32; OL 12:8; 59:23; 76:5–6; 88:125

Opetusvihje

”Kun valmistaudut opettamiseen rukoillen, – – voit saada johdatusta korostaa tiettyjä periaatteita. Voit saada ymmärrystä siitä, mikä olisi paras tapa esittää tiettyjä ajatuksia. Voit keksiä esimerkkejä, havaintoesityksiä ja innoittavia kertomuksia yksinkertaisista elämän tapahtumista – –. Voit tuntea innoitusta kutsua tietyn henkilön auttamaan oppiaiheen opettamisessa. Voit muistaa jonkin henkilökohtaisen kokemuksen, jonka voit kertoa.” (Opettaminen, kutsumuksista suurin, 2000, s. 47–48.)