Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Luulin, etten tarvinnut instituuttia, mutta se muutti kaiken kohdallani
Kun minulla oli vaikeuksia löytää totuutta, instituuttiin osallistuminen oli se askel, joka minun piti ottaa tunteakseni olevani lähempänä taivaallista Isääni.
Kasvuvuosinani instituuttiin osallistuminen ei ollut välttämättä tavoitteenani. Vaikka vanhin L. Tom Perry (1922–2015) kahdentoista apostolin koorumista sanoi, että instituutti ”luo suojakilven ympärillenne ja pitää teidät vapaina maailman kiusauksista ja koettelemuksista”1, ajattelin, että kun osallistuin seminaariin, se oli siinä! Luulin oppineeni kaiken sen, mitä voin. Uskon siemeneni oli kylvetty, ja olin valmis kasvamaan. Luulin, että minulla oli kaikki se evankeliumin tieto, jota tarvitsin voidakseni kohdata maailman.
Mutta pian huomasin kaikki maailman kiusaukset suoraan edessäni. Minulle siirtyminen nuoreen aikuisuuteen ei ollut helppoa. Seminaari oli antanut minulle tarvitsemani hengelliset välineet, mutta en osannut käyttää niitä.
Ensimmäiset vuoteni nuorena aikuisena vietin Uudessa-Seelannissa olevan kotini ja Yhdysvaltojen välillä. Sain stipendin yliopistoon Massachusettsissa, ja urheilevana opiskelijana huomasin, etteivät aikani ja huomioni suuntautuneet koskaan kirkkoon. Opintojeni lähestyessä loppuaan en ollut käynyt kirkossa enkä tehnyt mitään evankeliumiin liittyvää yli kahteen vuoteen.
Olin tietämättäni tehnyt itseni haavoittuvaksi hengellisessä taistelussani maailmaa vastaan.
Ja maailma oli voitolla.
Mutta asiat muuttuivat, kun palasin kotiin Uuteen-Seelantiin päättääkseni viimeiset opiskeluvuoteni. Aloin tuntea voimakasta syyllisyyttä ja häpeää hengellisyyteni laiminlyömisestä. Ja oltuani niin kauan erossa evankeliumista minulla oli kirkosta kysymyksiä ja olettamuksia, jotka kalvoivat pientä uskon siementäni.
Kun kävelin yliopistoni alueella pää painuksissa, tulin instituuttirakennuksen luo. Raskain sydämin, täynnä kysymyksiä ja murunen uskoa jäljellä taivuttelin itseni menemään sinne. Epäilin evankeliumia ja olin haluton antautumaan mukaan mihinkään kirkkoon liittyvään, mutta ilmoittauduin eräälle oppikurssille ajatellen, että se voisi auttaa minua saamaan johdatusta.
Tuo yksi oppikurssi vei minut polulle, joka muutti elämäni. Ja sain siltä neljä arvokasta opetusta.
1. Meitä rakastetaan täydellisesti.
Yksi suurimmista kysymyksistä, mitä minulla oli oppikurssin aloittaessani, oli: ”Rakastaako Jumala minua yhä?” Tunsin hämmennystä niiden valintojeni suhteen, joita olin tehnyt lähdettyäni opiskelemaan. Minusta tuntui, että olin saavuttanut kohdan, josta ei ollut paluuta. Mutta kun jatkoin instituuttiin osallistumista joka viikko, jokaisessa oppiaiheessa oli aina yksi sanoma, joka jäi mieleeni: ”Jumalan rakkaus ei tunne rajoja.”
Saatamme tehdä virheitä, mutta opettajani lempeä muistutus siitä, että taivaallinen Isämme rakastaa meitä täydellisesti, oli yksi suurimmista siunauksistani, mitä sain jokaiselta instituutin oppitunnilta ensimmäisellä lukukaudellani. Ymmärsin, että riippumatta siitä, kuinka paljon ajattelemme toisin, Hän rakastaa meitä ja haluaa opastaa meitä.
2. Taivaallinen Isä haluaa meidän esittävän kysymyksiä ja etsivän totuutta.
Varttuessani minulla oli todella monia kysymyksiä kirkosta, mutta en koskaan tuntenut pystyväni puhumaan niistä, koska pelkäsin tuomitsemista. Ja nuorena aikuisena minulla oli vielä enemmän kysymyksiä.
Kun aloin käydä instituutissa, keskityin enemmän vastausta vailla oleviin kysymyksiini kuin uskooni ja tietämiini totuuksiin. Ja kun koronaviruspandemia iski ja stressi ja ahdistus valtasivat minut, minun oli vaikea tuntea Hengen vaikutusta. Toivoen tuntevani jotakin päätin polvistua ja pitää rukouksen ensimmäistä kertaa kuukausiin. Ennen kuin sanoin sanaakaan, kyyneleet täyttivät silmäni, kun minut ympäröi voimakas rakkauden tunne. Pyysin Herraa vastaamaan kaikkiin kysymyksiini, keventämään kuormaani ja tuomaan minulle rauhaa.
Pian tuon rukouksen jälkeen instituutinopettajani istuutui juttelemaan erään luokkatoverini ja minun kanssani kysyäkseen meiltä, mitä nuoret aikuiset tarvitsevat, koska hän toivoi tarjoavansa oppitunteja, joissa käsiteltäisiin yleisimpiä vaikeuksia ja kysymyksiä. Oli lohdullista tietää, kuinka paljon hän halusi auttaa, ja kerroin, miltä minusta oli tuntunut. Kun puhuimme koko iltapäivän tarpeistamme kirkon nuorina aikuisina, löysin luokkatoverini sanoista vastauksen rukoukseeni.
Ymmärsin, etten ollut ainoa, jolla oli kysymyksiä, ja ettei niitä tarvinnut hävetä, kuten olin aiemmin ajatellut.
Tunsin kohottuneeni hengellisesti tuon keskustelun jälkeen ja olin ensimmäistä kertaa varma siitä, että taivaallinen Isä välitti kysymyksistäni ja että Hän auttaisi minua löytämään vastauksia aikanaan.
3. Me voimme oppia samanhenkisiltä nuorilta aikuisilta.
Kirkon nuoret aikuiset ovat eri poluilla ja heillä on erilaisia näkemyksiä, ja meidän voi olla vaikeaa löytää yhteistä maaperää toistemme kanssa. Mutta yksi asia, joka meillä on yhteistä, on evankeliumi.
Kun olin yhä enemmän mukana instituutissa, oli hämmästyttävää kuunnella nuoria aikuisia, joilla oli niin monia ainutlaatuisia kokemuksia siitä, kuinka he löysivät hengellisen jalansijan taistelussaan vastustajaa vastaan.
Eristyneisyys, jota olin tuntenut, alkoi karista pois ollessani instituutissa. Jatkuvan toveruuden ja evankeliumia koskevien keskustelujen myötä rakensin ystävyyssuhteita, ja näiden ystävyyssuhteiden vaikutus siunasi ja innoitti minua jatkamaan uskoni vahvistamista.
4. Meidän täytyy vahvistaa omaa todistustamme.
Kun olin nuori, kävin kirkossa, koska vanhempani halusivat minun tekevän niin. Todistukseni evankeliumista oli vain varjo heidän omastaan. Mutta kun jatkoin kasvamista ja totuuden etsimistä instituutissa, opin seisomaan oman todistukseni varassa sen sijaan että olisin piileskellyt vanhempieni todistusten takana. Vuosia sitten kylvämäni uskon siemen alkoi itää nopeasti, koska instituuttiluokkani antoivat sille maaperää ja ravinteita, joita se tarvitsi kukoistaakseen.
Viime kädessä instituutilla on ollut suuri rooli kääntymyksessäni Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. Instituutti auttaa minua edelleen kasvattamaan uskoani ja on tarjonnut minulle turvapaikan, jossa voin esittää vaikeita kysymyksiä. Vaikka olen ollut jäsen koko ikäni, vasta kun osallistuin instituuttiin ja opin toteuttamaan evankeliumin periaatteita elämässäni, todistuksestani tuli vilpitön ja – mikä tärkeämpää – oma todistukseni.
Osallistuminen instituuttiin tarjoaa nuorille aikuisille mahdollisuuksia lukuisiin siunauksiin. Presidentti Thomas S. Monson (1927–2018) on luvannut: ”Kun osallistutte instituuttiin ja tutkitte uutterasti pyhiä kirjoituksia, teillä on enemmän voimaa välttää kiusauksia ja kokea Pyhän Hengen johdatusta kaikessa, mitä teettekin.”2
Toistan ja tähdennän näitä rakkaan aiemman profeettamme lupaamia instituutin siunauksia. Jatkuva taisteluni pyrkiessäni pysymään ajan tasalla nuoren aikuisen elämään liittyvissä muutoksissa helpottui, kun todistukseni evankeliumista vahvistui. Osallistuminen instituuttiin auttoi minua kehittämään todistustani, josta todella tuli kilpeni maailman kiusausten välttämiseksi, ja tutkiessani jatkuvasti pyhiä kirjoituksia yhdessä muiden nuorten naimattomien aikuisten kanssa näin, kuinka instituutti on todellakin jumalallisesti innoitettu ohjelma taivaalliselta Isältämme.