Pohdintoja
Taivaallinen Isämme varjelee
Valokuva Tobias Keller/Unsplash
Ennen kuin Alzheimerin tauti vei isäni muistin, hänellä oli aina valmiina tarina tai laulu lapsiaan varten. Muistan, kuinka hän istui isossa tuolissaan pitäen sylissään pikkuveljeäni ja hänen pehmeä äänensä täytti huoneen tarinoilla hänen nuoruudestaan – kaikkea lehmien paimentamisesta olalleen ripustautuneen kissan kanssa aina liukumiseen alas punaisia kallioita Escalantessa Utahissa Yhdysvalloissa. Siinä vaiheessa kun veljeni silmät alkoivat painua kiinni, tarinat päättyivät ja alkoi aina sama karjapaimenen kehtolaulu:
Sulje silmäsi vain, cowboy pienoinen,
On vartijasi Isä taivaallinen,
On päivä taas mennyt, yö yllä maan,
Nyt cowboyni pieni, jo käy nukkumaan.1
Nyt pikkuveljeni on isä, ja isämme makaa sairaalavuoteessa San Diegossa Kaliforniassa Yhdysvalloissa. Vaikka hän näkee palmupuita, hän luulee olevansa poika, joka kääntää päälle kasteluveden maissia, tomaatteja ja vihreitä papuja kasvaville peltosaroille. Mutta ei hän sitä tee. Hän on kuolemassa.
Päivä toisensa jälkeen äitini, veljeni ja siskoni kokoontuvat hänen vuoteensa ääreen. Äiti soittaa minulle kotiini Utahin vuorilla. Hän kertoo minulle, että kun hän näyttää isälle vanhoja perhevalokuvia, isän kuopalle painuneilla kasvoilla häivähtää hymy. Toisinaan isän veljet, jotka ovat olleet kuolleina jo kauan, piipahtavat hänen mielessään ja sydämessään. Äiti yrittää saada isän syömään, mutta isä kieltäytyy. Hän kertoo äidille, että hänen veljensä ovat saaneet taimenia, ja hänen täytyy käydä huolehtimassa hevosista ennen päivällistä.
Yksi kerrallaan olemme sopeutuneet siihen tietoon, että kun isämme lähtee tästä kuolevaisesta elämästä, hänet ”otetaan kotiin sen Jumalan luokse, joka antoi [meille] elämän”, paratiisiin, jossa hän saa levätä ”kaikista vaivoistaan ja kaikesta huolesta ja murheesta” (Alma 40:11–12).
Soitan äidille, ja hän ojentaa puhelimen isälle. Yllätyksekseni isä alkaa laulaa minulle: ”Sulje silmäsi vain, cowboy pienoinen, on vartijasi Isä taivaallinen.”
Mietin, tietääkö isä todella, että puhelimessa olen minä. Luultavasti ei, mutta tämä laulu on kuin lahja, joka hiipii sydämeeni. Itken kiitollisena tästä lempeästä armoteosta, jonka saan taivaalliselta Isältäni, ja kiitollisena Hänen pelastussuunnitelmastaan. Pian kehtolaulu on laulettu, ja kuvittelen mielessäni, kuinka isäni silmät alkavat painua kiinni. Hetki on ohi, mutta saan toivoa tiedosta, että kuolema on osa Jumalan suunnitelmaa meidän tuomiseksemme kotiin Hänen luokseen. Uskon Jumalan suunnitelmaan ja Hänen rakkauteensa meitä kohtaan, kun lähdemme tästä elämästä. Kuiskaan: ”Hyvää yötä, isä. Käy nukkumaan. On vartijasi Isä taivaallinen.”