Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Siunaus tuntemattomalle
Kuvitus Allen Garns
Vuosia sen jälkeen kun perheeni ja minä liityimme kirkkoon, sain kutsun palvella Port Harcourtin lähetyskentällä Nigeriassa. Aurinkoisena päivänä pian ensimmäiselle alueelleni saavuttuani toverini ja minä lähdimme tavanomaiseen käännytys- ja yhteydenottotyöhömme.
Kun kuljimme ruuhkaista katua pitkin, kuulimme heikon äänen kutsuvan meitä erään asuinalueen matalan muurin takaa. Katsoimme muurin yli ja näimme keski-ikäisen miehen makaamassa mahallaan portin pielessä.
Hän pyysi meitä tulemaan sisään mutta aidatun alueen sisälle ei päässyt. Portti oli lukossa, ja meistä tuntui, että kiipeäminen muurin yli olisi hyvien tapojen vastaista. Tunsin innoitusta tarkistaa uudelleen portin riippulukon. Muutaman minuutin kuluttua onnistuimme poistamaan riippulukon ulkokautta ja avaamaan portin. Näimme, että mies oli ollut sairaana ja ilman hoitoa. Hän selitti, että hän oli ollut kipeä ja tuntenut voimakasta kipua, joka esti häntä nousemasta pystyyn.
Puhuttuamme hänen kanssaan seurasimme häntä, kun hän ryömi takaisin taloonsa. Hän pyysi, että rukoilisimme hänen puolestaan, ja me tarjouduimme antamaan hänelle siunauksen. Kun laskimme kätemme hänen päänsä päälle, tunsin palan kurkussani enkä pystynyt sanomaan sanaakaan. Minut valtasi pelko, aloin vapista ja hikoilla ja kyyneleet valuivat poskilleni. Minulla oli vaikeuksia rukoilla ääneen, joten aloin rukoilla sydämessäni, että taivaallinen Isä vapauttaisi kieleni tahtonsa mukaisesti.
Äkkiä kieleni kirposi. Tiesin puhuvani, mutta en itse hallinnut sanoja. Kuulin vain oman ääneni pyytävän, että taivaallinen Isä parantaisi tämän kärsivän miehen. Ennen kuin sanoimme aamenen, mies oli nukahtanut. Jätimme hänet ja menimme muihin tapaamisiimme mutta aioimme paluumatkalla asunnollemme tulla katsomaan, miten hän voi.
Palasimme, ja suureksi hämmästyksekseni mies tuli juosten meitä kohti ja huusi: ”Se toimi! Se toimi!” Olimme niin suunnattoman ilon vallassa, etten pystynyt pidättelemään kyyneliäni.
Sakramenttikokouksessa seuraavana sunnuntaina piispa lakkasi yhtäkkiä puhumasta korokkeella ja katsoi suoraan kappelin ovelle. Me katsoimme taakse ja näimme miehen, jolle olimme antaneet siunauksen. Piispa tunsi miehen ja yllättyi, kun tämä tuli kirkkoon. Siitä lähtien mies osallistui sakramenttikokouksiin ja muihin luokkiin säännöllisesti. Minut siirrettiin ennen pitkää pois siltä alueelta.
Minusta on hämmästyttävää, miten Jumala antoi sinä päivänä ihmeen, ja minut tekee nöyräksi se, että taivaallinen Isä piti minua kelvollisena. Tiedän, että olimme välineitä Jumalan käsissä. Tuo mies sai parantamisen siunauksen, mutta minä sain todistuksen ja ilon siunauksen.