Veljeni pelasti minut
Kirjoittaja asuu Idahossa Yhdysvalloissa.
Kun veljeni Tanner täytti 12 vuotta, pyysin, että hän alkaisi käydä temppelissä kanssani. Vähänpä tiesin, kuinka kipeästi tarvitsisimme tulevina vuosina toinen toisemme tukea.
Olin melkein 12-vuotias, kun Twin Fallsin temppeli Idahossa vihittiin käyttöön. Olin hyvin innostunut, kun isosiskoni kysyi minulta ensimmäisen kerran, halusinko alkaa käydä temppelissä säännöllisesti hänen ja hänen ystävänsä kanssa.
Olin onnellinen, kun kolme vuotta myöhemmin pikkuveljeni Tanner täytti 12 vuotta, koska voisin vihdoin pyytää häntä käymään temppelissä kanssani.
Niinä aamuina, kun menimme temppeliin, me aina autoimme toisiamme nousemaan ylös ja lähtemään liikkeelle, ja kun meitä väsytti, Tanner vitsaili auttaakseen meitä heräämään. Käytyämme temppelissä me juttelimme siitä, miltä meistä oli tuntunut temppelissä ja mitä olimme ajatelleet.
Tannerin kanssa temppelissä käymisestä tuli viikkoni hengellinen kohokohta. Käydessämme temppelissä säännöllisesti meistä tuli parempia ystäviä, mikä vahvisti minua enemmän kuin olisin kuvitellutkaan, kun eteeni tuli koettelemuksia. Kaksi isosiskoamme olivat lähteneet opiskelemaan ja seurakuntamme oli juuri jaettu, minkä vuoksi Tanner ja minä olimme seurakuntamme muutamia harvoja aktiivisia nuoria.
Tanner ja minä käytimme tuntikausia siihen, että soittelimme ja kutsuimme vähemmän aktiivisia nuoria kirkkoon ja toimintailtaan. Se tuntui usein toivottomalta, koska kukaan ei koskaan tullut, yritinpä tutustua kuinka moneen tyttöön hyvänsä.
Vanhempani yrittivät olla avuksi. He lausuivat meille aina todistuksensa, kun olimme lannistuneita, ja he antoivat meidän purkaa turhautumistamme, kun tulimme kotiin harmistuneina. Mutta se ei tuonut meille yhtäkkiä lisää ystäviä kirkossa, ja kävi yhä vaikeammaksi tuntea halua mennä kirkkoon, kun olisin siellä ainoa nuori nainen. Koska olimme kiireisiä koulussa, temppelikäyntimme alkoivat käydä harvemmiksi.
Käytin paljon aikaa pyhien kirjoitusteni lukemiseen ja siihen, että anoin Herralta apua, jotta olisin vahva. Olin yksinäinen ja väsynyt – väsynyt olemaan yksin, väsynyt siihen, ettei ponnisteluillani ollut mitään vaikutusta, väsynyt kamppailemaan hengellisesti ja emotionaalisesti.
Tänä aikana työskentelin uimavalvojana kaupungin uima-altaalla. Minusta oli paljon mukavampaa olla siellä kuin kirkossa, koska työtoverini olivat ystäviäni ja heistä oli aina mukavaa nähdä minut. Eräänä päivänä päätin, etten menisi enää toimintailtoihin, koska työ oli hauskempaa ja taloudellisesti minulle hyödyllisempää.
En pitänyt sitä mitenkään isona asiana, ennen kuin huomasin alentavani mittapuitani. En sanonut mitään kaverieni kiroilusta, ja yhtenä päivänä järkytyin, kun huomasin, että itse vahingossa kirosin, mitä en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Yhtenä iltana ollessani kutsuilla uimavalvojaystävieni kanssa katsoin jopa sopimattoman elokuvan. Minusta tuntui kamalalta, ja mietin, mitä olin tekemässä.
Sillä välin vanhempani olivat kertoneet minulle, kuinka paljon yksinäisempi Tannerista oli tullut sen jälkeen kun olin lakannut käymästä toimintailloissa. Joka viikko Tanner aina kysyi minulta: ”Hei, tuletko tänään toimintailtaan?” Kun hän tuli kotiin toimintaillasta, hän meni aina suoraan huoneeseensa ja luki pitkään pyhiä kirjoituksia. Hän ei enää puhunut yhtä paljon, ja kun kysyin, oliko hänellä kaikki hyvin, hän vain sanoi: ”Ei” ja käveli pois.
Eräänä iltana hän tuli kotiin itkien, koska hän oli tuntenut olonsa niin yksinäiseksi.
Silloin päätin, että minun täytyi palata. Ei ollut väliä, miten vaikeaa yksin oleminen oli minulle; Tanner tarvitsi minua.
Tanner oli osallistunut kirkossa sukututkimuskurssille, ja päätin, että halusin mennä kurssille hänen kanssaan. Halusimme taas alkaa käydä temppelissä säännöllisemmin, ja nyt voisimme itse etsiä nimiä.
Meistä oli mukavaa osallistua sunnuntaisin kurssille yhdessä. Kirkon jälkeen me aina etsimme nimiä yhdessä. Hienointa omien nimien viemisessä temppeliin on ollut se, että olemme löytäneet ne yhdessä, ja mikä parempaa, olemme voineet tukea toinen toistamme kirkossa ja myös nauttia kirkosta, koska olemme tehneet Herran työtä.
Tannerin uutteruus kirkossa ja toimintailloissa käymisessä on ollut minulle voimallisena esimerkkinä. Minulla oli todistus evankeliumista, mutta hän auttoi minua saamaan todistuksen osallistumisesta kirkon kokouksiin ja toimintoihin.
Yhdessä pystyimme lohduttamaan toinen toistamme ja temppeliä koskevalla todistuksellamme auttamaan toisiamme olemaan vahvoja kirkossa. Nuoria ei oikeastaan alkanut koskaan osallistua kokouksiin ja toimintailtoihin sen enempää, mutta Tannerista ja minusta tuli vahvempia ja pystyimme paremmin kantamaan kuormamme, kun autoimme toinen toistamme ponnistelemaan eteenpäin.
Olen hyvin iloinen siitä, että kutsuin hänet lähtemään kanssani temppeliin. Olen varma siitä, että se auttoi häntä, mutta tiedän, että se pelasti minut.