Kadonneet pyhät kirjoitukset
Jumala todella kuulee rukouksemme ja vastaa niihin, jos osoitamme uskoa Häneen ja Hänen Poikaansa.
Kuvitus Anna Sutor
Heinäkuun 29. päivänä 1977 sisar Cook ja minä olimme juuri päättäneet vierailumme Santa Cruzin lähetyskentällä Boliviassa; matka kuului tehtävääni seitsemänkymmenen koorumin jäsenenä. Teimme välilaskun Boliviassa sijaitsevalle Cochabamban lentokentälle, jossa jouduimme odottamaan viitisen tuntia. Olimme todella väsyneitä, joten olimme kumpikin iloisia saadessamme muutaman tunnin lepotauon. Ollessani vaipumassa uneen sain voimakkaan tunteen, että minun pitäisi herätä ja kirjoittaa muistiin joitakin mieleeni tulvivia ajatuksia.
Kirjoitin lähes kolmen tunnin ajan ratkaisten joitakin organisaatioon liittyviä ongelmia, joiden kanssa olin kamppaillut vuosia oman vyöhykkeeni lähetyskentällä. Tunsin Hengen vuodatuksen voimakkaana ja kirjoitin innoissani muistiin jokaisen innoitetun ajatuksen.
Jatkoimme lopulta matkaamme La Paziin Boliviaan. Lähetysjohtaja Chase Allred ja sisar Allred olivat ystävällisesti tulleet meitä vastaan lentokentälle, ja saimme heiltä kyydin lähetystoimistolle. Lukitsimme auton, jätimme matkalaukkumme ja salkkuni sen sisään, ja sisar Allred pyysi erästä vanhinta pitämään autoa silmällä.
Kun saavuimme toimistolle, lähetysjohtajaa oli tullut tapaamaan nainen, jonka aviomies oli kuolemaisillaan. Sekä lähetysjohtaja että minä autoimme hänen tyynnyttämisessään ja hänen tarpeisiinsa vastaamisessa. Sillä välin sisar Cook ja sisar Allred lähtivät lähetyskotiin.
Kun lähetysjohtaja ja minä palasimme autolle, kaikki tavaramme olivat poissa. Oletin, että sisar Cook oli ottanut tavarat mukaansa lähetyskotiin mennessään. Mutta ajaessamme kohti lähetyskotia huomasin, että oikeanpuoleinen pikkuikkuna oli rikki, ja aloin pelätä, että tavaramme oli mahdollisesti varastettu.
Saavuttuamme lähetyskotiin ymmärsimme, että kaikki tavaramme oli tosiaan varastettu. Vaatteiden menettämisestä koitui välitön mutta vain tilapäinen ongelma. Minua masensi enemmän se, että varastetussa salkussa olivat pyhät kirjoitukseni samoin kuin ne innoitetut ajatukset, jotka olin juuri saanut Cochabambassa. Masennuksen, suuttumuksen ja avuttomuuden tunteet täyttivät mieleni.
Kun me kaikki olimme rukoilleet omaisuutemme takaisin saamisen puolesta, yritimme nauttia päivällisestämme, mutta emme kyenneet siihen. Olin saanut ne pyhät kirjoitukset vanhemmiltani, ja niissä oli äitini ja tuolloin jo kuolleen isäni omistuskirjoitus, jota pidin pyhänä. Olin käyttänyt tuhansia tunteja siihen, että olin tehnyt merkintöjä, kirjoittanut rinnakkaisviitteitä ja rakastanut noita ainoita maanpäällisiä tavaroitani, joita olin koskaan pitänyt todella arvokkaina.
Vaikka lähetysjohtaja Allredilla ja minulla oli paljon keskusteltavaa, tunsin voimakkaasti, että meidän täytyi tehdä kaikki voitavamme, jotta saisin nuo pyhät kirjoitukset takaisin. Niinpä päivällisen jälkeen kaikki läsnä olevat polvistuivat jälleen rukoukseen. Anoimme Herralta, että nuo pyhät kirjoitukset palautettaisiin, että niiden ottajat voisivat ymmärtää tehneensä väärin ja tekisivät parannuksen ja että kirjojen palauttaminen toimisi keinona tuoda joku tosi kirkkoon.
Päätimme etsiä lähetystoimiston ympäristöstä ja läheiseltä niityltä toivoen, että varas tai varkaat olisivat ottaneet myytäväksi kelpaavat tavarat ja heittäneet englanninkieliset kirjat pois.
Meitä oli autossa kymmenkunta ihmistä, ja olimme varustautuneet taskulampuin ja lämpimin vaattein. Ajelimme katuja ylös ja alas koluten tyhjiä tontteja ja puhuen ihmisten kanssa, kunnes olimme käyneet läpi kaikki mahdolliset paikat. Kukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Lopulta palasimme lähetyskotiin masentuneina. Lähetysjohtaja Allred ja minä saimme työasiamme hoidetuiksi myöhään illalla, ja seuraavana päivänä sisar Cook ja minä lensimme takaisin kotiimme Quitoon Ecuadoriin.
Muutaman seuraavan viikon aikana Boliviassa lähetyssaarnaajat jatkoivat etsimistä. Silkasta epätoivosta he päättivät laittaa ilmoituksen kahteen paikalliseen sanomalehteen tarjoten palkkiota.
Sillä välin Quitossa minä kävin omaa kamppailuani. En ollut lainkaan tutkinut pyhiä kirjoituksia siitä lähtien, kun omani oli varastettu. Olin yrittänyt tutkia, mutta aina kun luin jakeen, saatoin muistaa vain muutamia niistä monista rinnakkaisviitteistä, joita olin kirjoittanut yli 20 vuoden aikana. Olin lannistunut ja masentunut eikä minulla ollut minkäänlaista halua lukea. Rukoilin monta kertaa, että pyhät kirjoitukseni löytyisivät. Myös vaimoni ja pienet lapseni jatkoivat rukoilemistaan päivittäin kolmen viikon ajan sanoen: ”Taivaallinen Isä, tuothan isin pyhät kirjoitukset takaisin.”
Noin kolmen viikon kuluttua sain voimakkaan hengellisen vaikutelman: ”Vanhin Cook, kuinka kauan aiot jatkaa lukematta ja tutkimatta?” Sanat tuntuivat palavina ja päätin, että minun täytyy nöyrtyä ja alistua tarpeeksi aloittaakseni kaiken alusta. Käyttäen vaimoni pyhiä kirjoituksia aloin lukea Vanhan testamentin Ensimmäistä Mooseksen kirjaa ja hänen luvallaan aloin jälleen tehdä merkintöjä ja kirjoittaa rinnakkaisviitteitä.
Elokuun 18. päivänä eräs kirkon työntekijä, veli Eb Davis, saapui Boliviasta Ecuadoriin mukanaan paketti La Pazin lähetysjohtajalta. Hän laittoi pöydälleni pyhät kirjoitukseni sekä hengellisistä vaikutelmistani tekemäni muistiinpanot.
Koin sanoin kuvaamatonta iloa. En vieläkään käsitä, kuinka Herra jollakin ihmeellisellä tavalla pystyi tuomaan nuo kirjat La Pazista, 700 000–800 000 asukkaan kaupungista, varkaiden käsistä, ja palauttamaan ne koskemattomina – sivuakaan ei ollut poissa, revitty tai liattu. Sinä päivänä lupasin Herralle, että käyttäisin aikaani ja pyhiä kirjoituksiani paremmin kuin koskaan ennen.
Sain myöhemmin tietää, että eräs nainen oli ollut torilla – yhdellä sadoista La Pazissa – ja näki humalaisen miehen heiluttavan käsissään mustaa kirjaa. Nainen kuului protestanttiseen kirkkoon ja sai voimakkaan hengellisen vaikutelman, että siinä häpäistiin jotakin pyhää. Hän lähestyi miestä ja kysyi, mikä se oli. Mies ei tiennyt, mutta näytti kirjaa hänelle. Nainen kysyi, oliko miehellä muutakin. Mies otti esiin toisen mustan kirjan. Nainen kysyi, oliko hänellä vielä lisää. Mies otti esiin täynnä papereita olevan kansion, jonka hän sanoi aikoneensa polttaa. Sen jälkeen nainen pyysi ostaa nuo tavarat häneltä, mihin mies suostui 50 peson hinnasta (vähän yli 2 euroa).
Jälkeenpäin nainen ihmetteli, miksi hän olikaan ostanut nuo kirjat. Ne olivat englanninkielisiä, eikä hän edes osannut englantia. Ja ne olivat maksaneet paljon – lähes 10 prosenttia hänen kuukausituloistaan. Hänellä ei ollut mitään muuta syytä ostaa noita kirjoja kuin saamansa hengellinen vaikutelma. Hän alkoi heti etsiä kirkkoa, jonka nimi oli kirjojen kannessa: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.
Kyseltyään asiasta useammasta kirkosta hän saapui vihdoin kirkon lähetystoimistoon La Pazissa. Hän ei ollut kuullut palkkiosta eikä nähnyt sanomalehti-ilmoitusta, joka ilmestyisi sinä päivänä. Hän ei pyytänyt lainkaan rahaa eikä edes maksamaansa 50:tä pesoa takaisin. Vanhimmat ottivat iloisina kirjat vastaan ja maksoivat hänelle palkkion joka tapauksessa.
Nainen kertoi lähetyssaarnaajille kuuluvansa helluntaiseurakuntaan, mutta kuunteli tarkkaavaisena, kun he kertoivat hänelle evankeliumista. Hän muisti lukeneensa jotakin Joseph Smithistä lehtisestä, jonka hän oli poiminut kadulta pari kolme vuotta aiemmin. Hän otti lähetystyöoppiaiheet vastaan ja toisen oppiaiheen jälkeen sitoutui menemään kasteelle. Kaksi viikkoa myöhemmin, 11. syyskuuta 1977, sunnuntai-iltapäivänä eräässä seurakunnassa La Pazissa Boliviassa Maria Cloefe Cardenas Terrazas ja hänen 12-vuotias poikansa Marco Fernando Miranda Cardenas menivät kasteelle.
Nähdessäni Herran käden jäljen Hän muutti pyhien kirjoitusten katoamisen aiheuttaman valtavan avuttomuuden tunteeni suureksi ilon tunteeksi. Herra sanoi: ”Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän” (Mark. 11:24).
Jumala todella kuulee rukouksemme ja vastaa niihin, jos osoitamme uskoa Häneen ja Hänen Poikaansa, Herraan Jeesukseen Kristukseen.