Sukututkimusmietteitä
Kesällä 1979 yllätyin saadessani tietää, että joitakin äitini kirjoja ja papereita oli varastoitu seurakunnan jäsenten takapihalla olevaan vajaan kotikaupungissani Londonissa Ontariossa Kanadassa. Pelastaessani sen, mitä pystyin muutamista homehtuneista pahvilaatikoista, löysin osittain täytettyjä esivanhempien tauluja suvustani, joitakin perheryhmälomakkeita ja muutamia tutkimusmuistiinpanoja. Todellinen aarre oli äitini kirjoittama nelisivuinen henkilöhistoria. Hän oli kuollut ollessani 11-vuotias. Tuossa suurenmoisessa käsinkirjoitetussa historiassa kuvataan hänen lapsuuttaan Englannissa 1930-luvulla ja hänen elämäänsä toisen maailmansodan aikana. Noiden aikakirjojen löytäminen herätti ensikiinnostukseni sukututkimukseen ja käänsi sydämeni esivanhempieni puoleen.
Melkein kaksi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1981, isäni kuoli odottamatta. Hänen tavaroidensa joukosta löysin sormuksen, jossa olivat hänen nimikirjaimensa CMY, mutta en muistanut nähneeni sitä koskaan hänen kädessään. Hänen on täytynyt käyttää sormusta nuorukaisena, kun hän palveli Kanadan laivaston miinanraivaajalla sodan aikana.
Nyt hänen kuoltuaan minä olin ainoa elossa oleva henkilö, joka näkyi yksisivuisella esivanhempien taulullani, joten minun oli luotettava sukulaisiin lisätietojen kokoamiseksi. Yksi heistä oli Betty, isoisäni käly, joka asui edelleen suvun kantakodissa Bexleyheathissa Kentissä Englannissa. Olin aina toivonut, että voisin käydä siellä hankkimassa enemmän tietoa äitini suvusta, mutta naimattomana opiskelijana minulla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia siihen. Nyt isäni poismenon jälkeen perimäni vaatimattoman summan ansiosta saatoin rahoittaa vierailumatkani valtameren yli.
Olin hermostunut päivänä, jolloin menin käymään Betty-tädin luona ensimmäisen kerran. Ymmärtäisikö hän suuren haluni saada tietää enemmän aiemmista sukupolvista? Katsoin isäni sormusta, joka oli nyt oikeassa kädessäni ja heijastui sen kaksikerroksisen bussin ikkunasta, jolla matkustin. Se toi minulle lohtua, aivan kuin hänen kätensä olisi levännyt polvellani tukemassa minua tehtävässäni.
Onneksi Betty-täti otti minut lämpimästi vastaan ja toi esiin monia uusia ja hyödyllisiä yksityiskohtia perheestäni, mukaan lukien sen seikan, että isoisäni isoisä oli rakentanut talon, jossa hän asui. Sinä iltana minä jopa nukuin isoisäni lapsuusajan makuuhuoneessa. En koskaan tavannut isoisääni, mutta Betty-tädin näyttämistä valokuvista sain selville, että muistutin häntä hämmästyttävässä määrin. Betty-täti antoi minulle auliisti joitakin vanhoja valokuvia, kirjeitä ja perheraamatun, jossa oli luettelo kahdessa sukupolvessa eläneiden esivanhempieni nimistä, syntymäajoista ja syntymäpaikoista 1830-luvulta alkaen.
On kulunut yli 25 vuotta siitä sateisesta syyskuisesta iltapäivästä Englannissa, jolloin epäröivät askeleeni veivät minut bussipysäkiltä kohti esivanhempieni kotia, jossa minua ei ehkä otettaisi vastaan. Sen jälkeen olen saanut sukulaisilta valtavan määrän arvokasta tietoa esivanhemmistani molemmilla puolilla Atlanttia, niin että olen voinut huolehtia siitä, että temppelitoimitukset heidän puolestaan on tehty.
Tulen aina muistamaan, miten kävelin Oaklands Roadilla talon numero 32 etuovelle ja näin peilikuvani lasissa. Tiedän nyt, että ne tutut kasvot, jotka heijastuivat lasista, muistuttivat suuresti isoisäni nuoria kasvoja hänen toivottaessaan minut tervetulleeksi kotiin.