Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Olkaa yhtä
Maailman Vapahtaja, Jeesus Kristus, sanoi niille, jotka kuuluisivat Hänen kirkkoonsa: ”Olkaa yhtä; ja ellette te ole yhtä, te ette ole minun” (OL 38:27). Ja miestä ja naista luotaessa heidän ykseyttään avioliitossa ei esitetty toiveena vaan käskynä! ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi” (1. Moos. 2:24). Taivaallinen Isämme haluaa sydäntemme olevan yhteen liittyneinä. Tämä yhteen liittyminen rakkaudessa ei ole pelkästään ihanne. Se on välttämättömyys.
Ykseyden vaatimus ei koske ainoastaan tätä elämää. Sen on määrä olla vailla loppua. Jumala toimitti ensimmäisen avioliittoon vihkimisen Eedenin puutarhassa, kun Aadam ja Eeva eivät olleet kuoleman alaisia. Hän asetti miehiin ja naisiin alusta asti halun liittyä yhteen miehenä ja vaimona ikuisesti ja elää perheenä täydellisessä, vanhurskaassa ykseydessä. Hän asetti lapsiinsa halun elää rauhassa kaikkien ympärillään olevien kanssa.
Mutta lankeemuksen myötä kävi selväksi, ettei eläminen ykseydessä olisi helppoa. Murhenäytelmä iski varhain. Kain surmasi veljensä Abelin. Aadamin ja Eevan lapsista oli tullut Saatanan kiusausten alaisia. Saatana pyrkii tavoitteeseensa taitavasti, vihaten ja juonitellen. Se on vastakohta taivaallisen Isämme ja Vapahtajan tavoitteelle. He antaisivat meille täydellisen ykseyden ja iankaikkisen onnen. Saatana, Heidän vihollisensa ja meidän vihollisemme, on tuntenut pelastussuunnitelman jo ennen luomista. Hän tietää, että perheen pyhä, riemullinen yhteiselo voi jatkua vain iankaikkisessa elämässä. Saatana haluaa riistää meidät rakkailtamme ja tehdä meistä kurjia. Ja juuri hän kylvää epäsovun siemenet ihmissydämeen siinä toivossa, että meistä tulisi eripuraisia ja joutuisimme eroon toisistamme.
Me kaikki olemme tunteneet sekä ykseyttä että erossa oloa. Joskus perheissä ja ehkä muissakin yhteyksissä olemme nähneet vilaukselta hetkiä, jolloin joku ihminen asettaa toisen toiveet omiensa edelle rakkaudessa ja uhrautumalla. Ja me kaikki tiedämme jotakin erossa ja yksin olemisen tuomasta surusta ja yksinäisyydestä. Meille ei tarvitse kertoa, kumpi meidän pitäisi valita. Me tiedämme. Mutta me tarvitsemme toivoa siitä, että me voimme kokea ykseyttä tässä elämässä ja olla kelvollisia nauttimaan siitä ikuisesti tulevassa maailmassa. Ja meidän on tiedettävä, kuinka tämän suuren siunauksen saa, niin että voimme tietää, mitä meidän on tehtävä.
Luonteemme voi muuttua
Maailman Vapahtaja puhui sekä tästä ykseydestä että siitä, kuinka meidän on muutettava luonnettamme, jotta se olisi mahdollista. Hän opetti sen selkeästi rukouksessa tavatessaan apostolinsa viimeistä kertaa ennen kuolemaansa. Tämä taivaallisen kaunis rukous on merkitty muistiin Johanneksen evankeliumiin. Hän oli pian antava meidän kaikkien puolesta kauhistuttavan uhrinsa, joka tekisi iankaikkisen elämän mahdolliseksi. Hän oli jättämässä apostolit, jotka Hän oli asettanut, joita Hän rakasti ja joille Hän jättäisi kirkkonsa johtamisen avaimet. Ja niinpä Hän, täydellisen Isän täydellinen Poika, rukoili Isäänsä. Löydämme Hänen sanoistaan tavan, jolla perheet voivat olla yhtä, samoin kuin kaikki taivaallisen Isämme lapset, jotka seuraavat Vapahtajaa ja Hänen palvelijoitaan:
”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.
Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.
Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.
Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:18–21.)
Näillä muutamilla sanoilla Hän teki selväksi, kuinka Jeesuksen Kristuksen evankeliumi voi saada sydämet yhdistymään. Ne, jotka uskoisivat Hänen opettamansa totuuden, ottaisivat vastaan toimitukset ja liitot, joita Hänen valtuutetut palvelijansa tarjoaisivat. Sitten kun he olisivat kuuliaisia noille toimituksille ja liitoille, heidän luonteensa muuttuisi. Sillä tavoin meidät voidaan Vapahtajan sovituksen ansiosta pyhittää. Silloin me voimme elää ykseydessä kuten meidän täytyy, jos haluamme kokea rauhaa tässä elämässä ja elää Isän ja Hänen Poikansa kanssa iankaikkisuudessa.
Apostolien ja profeettojen palvelutyönä oli silloin aivan kuten nykyäänkin on Aadamin ja Eevan lasten tuominen yhteen ja samaan uskoon Jeesuksessa Kristuksessa. Heidän, kuten meidänkin, opetuksensa perimmäinen tarkoitus on yhdistää perheet – aviomiehet, vaimot, lapset, lastenlapset, esivanhemmat ja viimein kaikki Aadamin ja Eevan perheen jäsenet – jotka haluavat olla yhtä.
Muistattehan, kuinka Vapahtaja rukoili apostolien puolesta: ”Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä” (Joh. 17:19). Pyhä Henki on pyhittäjä. Me voimme saada Hänet kumppaniksemme, koska Herra palautti profeetta Joseph Smithin kautta Melkisedekin pappeuden. Sen pappeuden avaimet ovat maan päällä tänä aikana. Sen voimalla me voimme solmia liittoja, joiden avulla voimme saada Pyhän Hengen kumppaniksemme jatkuvasti.
Kun keskuudessamme on tämä Henki, me voimme odottaa sopusointua. Henki tuo sydämeemme todistuksen totuudesta, ja se yhdistää ne, joilla on sama todistus. Jumalan Henki ei koskaan synnytä riitaa (ks. 3. Nefi 11:29). Tämä Henki ei koskaan synnytä ihmisten välisiä erilaisuuden tunteita, jotka johtavat kiistoihin.1 Pyhän Hengen tarkkaaminen johtaa henkilökohtaiseen rauhaan ja ykseyden tunteeseen muiden kanssa. Se yhdistää sieluja. Ykseydessä elävä perhe, ykseydessä elävä kirkko ja rauhassa elävä maailma ovat riippuvaisia ykseydessä elävistä sieluista.
Pyhän Hengen kumppanuus
Lapsikin kykenee ymmärtämään, mitä meidän on tehtävä, että saamme Pyhän Hengen kumppaniksemme. Se kerrotaan meille sakramenttirukouksessa. Me kuulemme sen joka viikko, kun osallistumme sakramenttikokoukseemme. Noina pyhinä hetkinä me uudistamme kasteessa solmimamme liitot. Ja Herra muistuttaa meitä lupauksesta, jonka saimme, kun meidät konfirmoitiin kirkon jäseniksi, lupauksesta, että saisimme Pyhän Hengen. Näin kuuluvat nuo sakramenttirukouksen sanat: ”He ovat halukkaita ottamaan Poikasi nimen päällensä ja muistamaan hänet aina ja pitämään hänen käskynsä, jotka hän on antanut heille, jotta hänen Henkensä olisi aina heidän kanssansa” (OL 20:77).
Me voimme saada Hänen Henkensä, jos pidämme tämän liiton. Ensinnäkin me lupaamme ottaa päällemme Hänen nimensä. Se tarkoittaa sitä, että meidän on nähtävä itsemme Hänen ominaan. Me asetamme Hänet ensimmäiselle sijalle elämässämme. Me haluamme sitä, mitä Hän haluaa, mieluummin kuin sitä, mitä itse haluamme tai mitä maailma opettaa meidät haluamaan. Niin kauan kuin me rakastamme enemmän sitä, mikä on maailmasta, meillä ei ole rauhaa. Jos perhe tai kansakunta pitää ihanteenaan hankkia mukavuutta aineellisin tavaroin, niin ne lopulta jakavat sen.2 Ihanne tehdä toiselle sitä, mitä Herra haluaa meidän tekevän – mikä on luonnollinen seuraus Hänen nimensä päällemme ottamisesta – voi viedä meidät sellaiselle hengelliselle tasolle, että tunnemme taivaan kosketuksen maan päällä.
Toiseksi, me lupaamme muistaa Hänet aina. Teemme sen joka kerta, kun rukoilemme Hänen nimessään. Me muistamme Hänet etenkin silloin, kun pyydämme Hänen anteeksiantoaan, kuten meidän on tehtävä usein. Sillä hetkellä me muistamme Hänen uhrinsa, jonka ansiosta parannus ja anteeksianto ovat mahdollisia. Kun me rukoilemme, me muistamme Hänet Puolustajanamme Isän edessä. Anteeksiannon ja rauhan tunteiden tullessa me muistamme Hänen kärsivällisyytensä ja loputtoman rakkautensa. Sen muistaminen täyttää sydämemme rakkaudella.
Me myös pidämme lupauksemme muistaa Hänet, kun me perheinä rukoilemme yhdessä ja kun luemme pyhiä kirjoituksia. Perherukouksessa aamiaispöydän ympärillä yksi lapsista voi rukoilla, että toista siunataan niin, että senpäiväinen koe tai esitys menee hyvin. Kun siunaukset tulevat, siunatuksi tullut lapsi muistaa aamullisen rakkauden ja ystävällisen Puolustajan, jonka nimessä rukous pidettiin. Sydämet yhdistyvät rakkaudessa.
Me pidämme liittomme muistaa Hänet joka kerta, kun kokoonnumme perheenä lukemaan pyhiä kirjoituksia. Ne todistavat Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, sillä se on ja on aina ollut profeettojen sanoma. Vaikka lapset eivät muistaisikaan sanoja, he muistavat Hänet, josta ne ovat lähtöisin, Jeesuksen Kristuksen.
Kolmanneksi, me lupaamme sakramentin nauttiessamme pitää Hänen käskynsä, kaikki käskyt. Kun neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa palvellut presidentti J. Reuben Clark jr (1871–1961) vetosi yleiskonferenssissa ykseyden puolesta, ja hän teki niin monta kertaa, hän varoitti meitä valikoivasta kuuliaisuudesta. Hän esitti asian näin: ”Herra ei ole antanut meille mitään hyödytöntä tai tarpeetonta. Hän on täyttänyt pyhät kirjoitukset niillä asioilla, joita meidän tulee tehdä, jotta saisimme pelastuksen.”
Presidentti Clark jatkoi: ”Kun me nautimme sakramentin, me teemme liiton olla kuuliaisia ja pitää Hänen käskynsä. Poikkeuksia ei ole. Ei ole erikoistapauksia, ei eroavuuksia.”3 Presidentti Clark opetti, että aivan kuten me teemme parannuksen kaikista synneistä emmekä vain yhdestä synnistä, me lupaamme pitää kaikki käskyt. Niin vaikealta kuin se kuulostaakin, se ei ole monimutkaista. Me yksinkertaisesti alistumme Vapahtajan johdettaviksi ja lupaamme olla kuuliaisia kaikessa, mitä Hän käskee (ks. Moosia 3:19). Juuri alistumalla Jeesuksen Kristuksen johdettaviksi me voimme yhdistyä perheinä, kirkkona ja taivaallisen Isämme lapsina.
Herra siirtää tuon valtuuden profeettansa kautta nöyrille palvelijoille. Silloin usko voi muuttaa kutsumuksemme kotiopettajina tai kotikäyntiopettajina Herralta saaduksi tehtäväksi. Me lähdemme Hänen vuokseen, Hänen käskystään. Tavallinen mies ja nuorempana toverina toimiva nuorukainen menevät koteihin odottaen, että taivaan voimat auttavat heitä varmistamaan, että perheet yhdistyvät ja ettei ole mitään kovuutta, valehtelemista, panettelua eikä pahan puhumista (ks. OL 20:54). Usko siihen, että Herra kutsuu palvelijansa, auttaa meitä olemaan välittämättä heidän rajoituksistaan, kun he ojentavat meitä, kuten he tekevät. Me näemme heidän hyvän tarkoituksensa selkeämmin kuin heidän inhimilliset rajoituksensa. Me emme loukkaannu yhtä helposti ja tunnemme alttiimmin kiitollisuutta Mestaria kohtaan, joka on kutsunut heidät.
Ykseyden esteitä
On olemassa käskyjä, jotka – kun niitä rikotaan – tuhoavat ykseyden. Muutamat liittyvät siihen, mitä sanomme, ja muutamat siihen, kuinka reagoimme siihen, mitä muut sanovat. Me emme saa puhua pahaa kenestäkään. Meidän on nähtävä toinen toisissamme hyvää ja puhuttava toisistamme hyvää aina kun vain voimme.4
Samaan aikaan meidän on vastustettava niitä, jotka puhuvat halveksuvasti pyhistä asioista, sillä sellaisen vaikutus loukkaa Henkeä ja luo siten riitaa ja sekasortoa. Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) osoitti, kuinka voimme vastustaa tällaista olematta riitaisia, maatessaan sairaalavuoteella ja sanoessaan lääkintävahtimestarille, joka hetken ärtymyksessä lausui turhaan Herran nimen:
”Älkää! Älkää! Te herjaatte minun Herrani nimeä.”
Seurasi haudanhiljaisuus, ja sitten vaimea ääni kuiskasi: ”Anteeksi.”5 Innoitettu, lempeä nuhtelu voi olla kutsu ykseyteen. Mikäli sitä ei anneta, kun Pyhä Henki siihen kehottaa, seurauksena on epäsopu.
Jotta me olisimme yhtä, meidän on noudatettava eräitä tunteisiimme liittyviä käskyjä. Meidän on annettava anteeksi emmekä saa kantaa kaunaa niitä kohtaan, jotka loukkaavat meitä. Vapahtaja antoi meille esimerkin ristillä: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34.) Me emme tunne niiden sydäntä, jotka loukkaavat meitä. Emmekä me tunne oman suuttumuksemme ja loukkaantumisemme kaikkia syitä. Apostoli Paavali kertoi meille, kuinka meidän tulee rakastaa maailmassa, jossa on epätäydellisiä ihmisiä, kuten me itsekin olemme, sanoessaan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.” (1. Kor. 13:4–5.) Ja sitten hän antoi vakavan varoituksen siitä, miten tulee suhtautua muiden virheisiin ja olla unohtamatta omiamme, kirjoittaessaan: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12.)
Sakramenttirukous voi muistuttaa meitä joka viikko siitä, kuinka ykseyden lahja tulee kuuliaisuudesta Jeesuksen Kristuksen evankeliumin laeille ja toimituksille. Kun me pidämme liittomme ottaa Hänen nimensä päällemme, muistaa Hänet aina ja pitää kaikki Hänen käskynsä, me saamme Hänen Henkensä kumppanuuden. Se pehmentää sydämemme ja yhdistää meidät. Mutta tähän lupaukseen liittyy kaksi varoitusta.
Ensinnäkin, Pyhä Henki jää luoksemme vain, jos me pysymme puhtaina ja vapaina rakkaudesta maailman tavaraan. Valinta olla epäpuhdas karkottaa Pyhän Hengen. Henki viipyy vain niiden luona, jotka valitsevat Herran eivätkä maailmaa. ”Pitäkää itsenne puhtaina” (3. Nefi 20:41; OL 38:42) ja ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko väkevyydestäsi, mielestäsi ja voimastasi” (OL 59:5) eivät ole ehdotuksia vaan käskyjä. Ja ne ovat välttämättömiä Hengen kumppanuudelle, jota ilman me emme voi olla yhtä.
Toinen varoitus koskee ylpeyttä. Ykseys, jonka Hengen pehmentämä perhe tai kansa saavuttaa, tuo suurta voimaa. Tämä voima tuo mukanaan maailman tunnustusta. Saipa tunnustus aikaan ylistystä tai kateutta, se voi johtaa meidät ylpeyteen. Se loukkaisi Henkeä. Ylpeyttä, tuota varmaa eripuran lähdettä, vastaan on kuitenkin olemassa suojakeino. Meidän tulee nähdä Jumalan päällemme vuodattamat runsaat siunaukset paitsi merkkinä Hänen mielisuosiostaan myös mahdollisuutena palvella yhä enenevässä määrin muiden kanssa. Mies ja hänen vaimonsa oppivat olemaan yhtä käyttämällä yhtäläisyyksiään ymmärtääkseen toisiaan ja eroavuuksiaan täydentääkseen toisiaan palvellessaan toinen toistaan ja läheisiään. Samalla tavoin me voimme olla yhtä niiden kanssa, jotka eivät hyväksy oppiamme mutta joilla on sama halu siunata taivaallisen Isämme lapsia.
Meistä voi tulla rauhantekijöitä, kelvollisia olemaan siunattuja ja saamaan Jumalan lapsen nimen (ks. Matt. 5:9).
Jumala, Isämme, elää. Hänen rakas Poikansa Jeesus Kristus on tämän kirkon pää ja tarjoaa rauhan mallin kaikille niille, jotka ottavat sen vastaan. Eläkäämme kaikki tuon mallin arvoisina.