Kuljemme onnellisuuden polkua
Vanhin Quentin L. Cook
kahdentoista apostolin koorumista
Me voimme kasvattaa vanhurskaita, toivoa täynnä olevia lapsia kaikkialla maailmassa, jos heillä on luja perustus Vapahtajassa.
Valokuva Jim Lillywhite
Monia vuosia sitten muutamat nuoremmista serkuistani saivat tehtäväkseen tehdä erään palvelutehtävän vaarimme Crozier Kimballin maatilalla. Palkkioksi heille luvattiin Clara-mummin1 upea itse leivottu kakku.
Kun he olivat suorittaneet tehtävänsä, he suuntasivat keittiöön hakemaan palkkiotaan. Vaari oli kuitenkin esteenä keittiön ovella. Serkkuni Kathy Galloway, joka oli siihen aikaan suunnilleen 14-vuotias, muistelee, että vaari istuutui pianonpenkille ja kutsui serkuksia istumaan lattialle. Vaari kiitti heitä heidän kovasta työstään ja sanoi sitten, että hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa ennen kuin he söisivät kakkunsa.
”Elämässänne tulee aika, jolloin teidän pitää tietää se, mitä aion kertoa teille, ja toimia sen mukaan”, hän sanoi.
Hän selitti, että hänen isoisänsä Heber C. Kimball (1801–1868) ja muut pioneeriesivanhemmat olivat kohdanneet raskaita fyysisiä haasteita. Vaari sanoi, että pioneerit oppivat nopeasti, että selviytyäkseen heidän piti työskennellä yhdessä sekä rakastaa ja palvella toisiaan.
”Tämä on yksi niistä suurista perinnöistä, jonka he jättivät teille!” hän sanoi kyynelten alkaessa vieriä hänen poskilleen.
”Kun tehtävässäni patriarkkana ja teidän isoisänänne katselen ajassa eteenpäin – –, sydäntäni särkee teidän puolestanne”, hän sanoi. ”Te tulette kohtaamaan emotionaalisia ja hengellisiä haasteita, joita useimmat pioneeriesivanhemmistanne eivät olisi osanneet koskaan kuvitella.”
Hän lisäsi, että ellei nuorempi sukupolvi kunnioita pioneerien rakkauden ja palvelemisen suurta perintöä, ”monet teistä epäonnistuvat, koska ette pysty selviytymään omin voimin”.
Sitten hyvin koskettavalla tavalla vaari sanoi lopuksi: ”Me tarvitsemme toisiamme. Sen lisäksi että lausumme toisillemme todistuksemme evankeliumista, meidän velvollisuutenamme on rakastaa ja palvella, vahvistaa ja ravita sekä tukea ja kannattaa toisiamme – – varsinkin perheessämme. Muistakaa, että viimeisinä aikoina oma selviytymisenne voi riippua halukkuudestanne työskennellä yhdessä sekä rakastaa ja palvella toisianne. Nyt mennään syömään kakkua!”
Me tarvitsemme toisiamme
Valokuva Wendy Gibbs Keeler
Kuten meitä ympäröivä maailmallinen levottomuus havainnollistaa ja aivan kuten vaari Crozier Kimball näki ennalta, me tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme rakastavia perheitä, palvelevia koorumeja ja Apuyhdistyksiä sekä tukea antavia seurakuntia ja vaarnoja.
”Jumala haluaa meidän työskentelevän yhdessä ja auttavan toisiamme”, presidentti Nelson on sanonut. ”Siitä syystä Hän lähettää meidät maan päälle perheisiin ja järjestää meidät seurakunniksi ja vaarnoiksi. Siitä syystä Hän pyytää meitä palvelemaan toisiamme ja huolehtimaan toisistamme. Siitä syystä Hän pyytää meitä elämään maailmassa mutta kieltää meitä olemasta maailmasta. Me voimme saavuttaa todella paljon enemmän yhdessä kuin yksin.”2
Elämä toisessa asemassamme on vaikeaa. Aadamin ja Eevan lankeemuksen vuoksi me kohtaamme orjantappuroita ja ohdakkeita, koettelemuksia ja kiusauksia. Nämä kokemukset ovat osa onnensuunnitelmaa, mutta me autamme toisiamme selviytymään elämän myrskyistä.
Kuten Aadam ja Eeva, jotka lähetettiin ”pois Eedenin puutarhasta” (1. Moos. 3:23), meidät on lähetetty kuolevaisuutta edeltävästä valmistavasta kodistamme tähän langenneeseen maailmaan. Ja Aadamin ja Eevan tavoin me riemuitsemme siitä, että meillä on tieto Jumalan suunnitelmasta lapsiaan varten:
”Ja sinä päivänä Aadam siunasi Jumalaa, ja hänet täytettiin, ja hän alkoi profetoida kaikista maan suvuista sanoen: Siunattu olkoon Jumalan nimi, sillä minun rikkomukseni tähden silmäni ovat avautuneet, ja tässä elämässä minulla on ilo, ja jälleen lihassa saan nähdä Jumalan.
Ja Eeva, hänen vaimonsa, kuuli kaiken tämän ja iloitsi ja sanoi: Ellei rikkomustamme olisi ollut, meillä ei olisi koskaan ollut jälkeläisiä emmekä olisi koskaan tienneet hyvää emmekä pahaa, emme lunastuksemme iloa emmekä iankaikkista elämää, jonka Jumala antaa kaikille kuuliaisille.” (Moos. 5:10–11; ks. myös 2. Nefi 2:25.)
”Osa Hänen jumalallista päämääräänsä”
Isän työnä ja kirkkautena on meidän kuolemattomuutemme ja iankaikkisen elämämme toteuttaminen (ks. 1. Moos. 1:39). Presidentti Nelson on opettanut: ”Me olemme osa Hänen jumalallista päämääräänsä.”3
Ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin koorumi ovat julistaneet, että henkipoikina ja -tyttärinä me ”[tunsimme] Jumalan iankaikkisena [Isänämme] ja [palvelimme] Häntä sellaisena sekä [hyväksyimme] Hänen suunnitelmansa, jonka mukaan Hänen lapsensa voivat saada fyysisen ruumiin ja saada maanpäällistä kokemusta edistyäkseen kohti täydellisyyttä ja toteuttaakseen lopulta jumalallisen päämääränsä iankaikkisen elämän perillisinä.”4 Ja presidentti Dallin H. Oaks, ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, on hiljattain opettanut: ”Taivaallisen Isän suunnitelman mukaisesti [Jeesus Kristus] ’loi taivaat ja maan’ (OL 14:9), niin että jokainen meistä voi saada kuolevaisuuden kokemuksen, joka on välttämätön, jotta saavuttaisimme jumalallisen päämäärämme.”5
Pyhät kirjoitukset ja myöhempien aikojen profeetat tekevät selväksi, miten keskeinen rooli ruumiillamme on Jumalan suunnitelmassa. Päämääränämme on palata Hänen luokseen ylösnousseessa, korotetussa ruumiissa ja elää perheinä ikuisesti.
”Fyysinen ruumiimme vahvistaa suhdettamme muihin ihmisiin, kykyämme tunnistaa totuus ja toimia sen mukaan sekä kykyämme noudattaa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin periaatteita ja toimituksia”, vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista on sanonut. ”Kuolevaisuuden koulussa me koemme hellyyttä, rakkautta, ystävällisyyttä, onnea, surua, pettymystä, tuskaa ja jopa fyysisten rajoitusten tuomia haasteita tavoilla, jotka valmistavat meitä iankaikkisuuteen.”6
Opettakaa Kristuksesta
Näinä epäilyksen ja epävarmuuden aikoina tieto onnensuunnitelmasta on ehdottoman tärkeä hengelliselle selviytymisellemme. Emme kuitenkaan voi odottaa, että maailma ravitsee lapsiamme ikuisen onnen periaatteilla. Meidän vanhempien pitää opettaa lapsillemme heidän jumalallista alkuperäänsä ja jumalallista päämääräänsä.
Me aloitamme auttamalla heitä saamaan todistuksen Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovituksestaan, jotka ovat keskeisiä pelastussuunnitelmassa. Uskon, että me voimme kasvattaa vanhurskaita, toivoa täynnä olevia lapsia kaikkialla maailmassa, jos heillä on luja perustus Vapahtajassa.
Koti-illoissa, perherukousten ja pyhien kirjoitusten tutkimishetkien yhteydessä, perheen toiminnoissa ja perinteissä ja jopa ojentamisen hetkinä ”me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta – –, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa” (2. Nefi 25:26).
Me autamme lapsiamme ymmärtämään, että pelastussuunnitelmassa parannus on ”elinikäinen opetusohjelma”7, joka tuo toivon ja parantumisen samalla kun se keventää sielua ja kirkastaa tulevaisuuden.
Kun lapsemme omaksuvat uskon Kristuksen sovitukseen, he tulevat tietämään, että kaikkea ei ole koskaan menetetty ja että Herra odottaa heitä avosylin. Me autamme heitä ymmärtämään, että mitä tahansa meidän täytyykin jättää taaksemme seurataksemme polkua taivaalliseen kotiimme, ”se tuntuu jonakin päivänä perin mitättömältä uhraukselta”.8
Kootkaa Jumalan lapsia
Me emme saavuta jumalallista päämääräämme yksin. Meillä myöhempien aikojen pyhillä on erityinen velvollisuus kutsua muita mukaan matkallamme taivaalliseen kotiimme. Maailma tarvitsee myöhempien aikojen pyhiä, jotka haluavat antaa palautuksen valon loistaa todistuksensa ja esimerkkinsä välityksellä sekä sen ansiosta, että he ovat halukkaita kertomaan evankeliumista. Kun me loistamme, me kokoamme.
”Kun puhumme kokoamisesta”, presidentti Nelson sanoi, ”sanomme yksinkertaisesti tämän perustotuuden: taivaallisen Isämme lapsista aivan jokainen kummallakin puolen verhoa ansaitsee kuulla Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin sanoman. He päättävät itse, haluavatko he tietää lisää.”9
Ja niinpä, kuten Crozier-vaari neuvoi, me lausumme todistuksemme Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. Me rakastamme ja palvelemme, vahvistamme ja ravitsemme sekä tuemme ja kannatamme rakkaitamme ja lähimmäisiämme.
Kun autamme muita polulla kohti heidän jumalallista päämääräänsä, me autamme itseämme tuolla samalla polulla, niin että voimme ”tulla vastaanotetuiksi Isän valtakuntaan, [emmekä] enää lähtisi sieltä vaan [asuisimme] Jumalan luona taivaissa iankaikkisesti” (3. Nefi 28:40).