Miten lapsettomuus vahvisti todistustani perhejulistuksesta
Lasten saaminen ei ollut minulle koskaan erityisen tärkeää, mutta kun sain yllättäen tietää, etten voisi välttämättä saada lapsia lainkaan, sydämeni muuttui täysin.
Liityin kirkkoon 16-vuotiaana, ja vuotta myöhemmin lähdin Englannista Amerikkaan päästäkseni irti köyhyydestä. Olin aivan yksin ja peloissani mutta päättäväinen. Minulla oli vain yksi suunnitelma: tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi. Muutama vuosi aiemmin olin nähnyt Romanian orpokodeista kertovan dokumenttiohjelman, joka teki syvän vaikutuksen nuoreen kiihkeään sydämeeni. Lapsuuden traumat olivat tuttuja itsellenikin, joten otin tavoitteeksi ansaita riittävästi rahaa orpokodin perustamista varten ja todella muuttaa maailmaa.
Enpä olisi silloin uskonut, miten erilainen elämästäni tulisi. Menin naimisiin 25-vuotiaana, ja pian sen jälkeen aviomieheni liittyi kirkkoon. Olin jo tuolloin menestynyt melko hyvin, mutta tavoittelin edelleen ”todellista menestystä” (tai ainakin mitä uskoin sen silloin tarkoittavan: mainetta ja mammonaa). Halusin kipeästi tehdä jotakin merkityksellistä. En halunnut tulla raskaaksi, mutta kumma kyllä minulla oli voimakas tunne, että meidän ei pitäisi tehdä mitään raskauden estämiseksi. Tunteeni osoittautui oikeaksi, sillä suunnilleen vuoden aikana ei tapahtunut mitään.
Lapsettomuuden kohtaaminen
Varttuessani rakastin lapsia, vaikka omiin suunnitelmiini ei sisältynyt kuin yksi tai kaksi omaa lasta kaukaisessa tulevaisuudessa. En ajatellut juurikaan pettyväni, jos en voisi saada lainkaan lapsia. Kun kuitenkin yhtäkkiä jouduin kohtaamaan tämän mahdollisuuden, olin järkyttynyt.
Seuraavan kahden vuoden aikana tunsin itseni vihaiseksi, katkeraksi ja epätoivoiseksi. Oli kohtalon ivaa, että ”Perhe – julistus maailmalle” julkaistiin samoihin aikoihin, kun menin naimisiin, ja sen viesti herätti minussa entistä kielteisempiä tunteita. Minusta tuntui, että en pystynyt täyttämään velvollisuuttani saada lapsia. Kun kävimme mieheni kanssa eri lääkärien luona, he eivät löytäneet mitään syytä hedelmättömyyteen. Se tuntui epäreilulta. Mietin, miksi Jumala teki minulle näin. Enpä tiennyt silloin, että sydämeni oli muuttumassa. Olin aina keskittynyt liiaksi menestykseen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sydämeni toiveena olikin nyt vauva enemmän kuin mikään muu.
Ajan kuluessa tunsin itseni entistä unohdetummaksi, epätoivoisemmaksi ja yksinäisemmäksi – Jumalan hylkäämäksi. Pakotin itseni hymyilemään iloisesti, mutta kukaan ei ymmärtänyt, mitä minä ja mieheni todella kävimme läpi. Eräänä päivänä juttelin aviomieheni isoäidin kanssa, joka oli hyvin viisas ja hengellinen. Kun kerroin hänelle tuntemuksistani, hän sanoi: ”Tiedäthän, että on monia muitakin tapoja olla äiti.” Hänen sanansa painuivat syvälle sydämeeni. Tunsin itseni nöyräksi. Tiesin, että tämä oli vastaus taivaalliselta Isältä. Olin takertunut pelkästään ajatukseen vauvan saamisesta oman kehoni kautta. Näin toivon pilkahduksen, kun pohdimme muita vaihtoehtoja. Meistä tuli sijaisvanhemmat.
Herran käden vaikutus elämässäni
Saimme pian ensimmäisen sijoitetun lapsemme, Benjaminin. Siteeni häneen oli pakahduttava, mutta tunsin häivähdyksenomaisesti, että hän ei olisi kanssamme ikuisesti. Sydämeni särkyi, kun ajattelin, että hän lähtisi luotamme. Halusin todella kovasti vauvan, jonka saisin pitää. Kirkon perhepalvelut auttoi siihen aikaan pareja adoption kanssa, joten menin kysymään tietoa piispaltani. Seuraavalla viikolla sain soiton sosiaalityöntekijältä, jotka etsi sijais- tai adoptiokotia vauvalle. Se oli musiikkia korvilleni. Vaikka vauvalla saattoi olla kehityshäiriöitä, tunsimme Herran käden ohjaavan meitä ja meillä oli uskoa tarttua tilaisuuteen. En aio väittää muuta – minua pelotti. Mutta se tuntui oikealta, ja Daniel-vauva tuotiin luoksemme samana iltana.
Muutaman päivän kuluttua Daniel sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan, ja lääkärien mukaan hänellä oli 50 prosentin mahdollisuus selvitä. Istuin hänen sänkynsä äärellä 11 päivää vuorotellen rukoillen ja itkien. En poistunut sairaalasta kertaakaan. Kun Danielin biologiset vanhemmat tulivat katsomaan häntä (adoptioprosessi oli vielä kesken), he näkivät minut aivan raunioina! He kuitenkin vaikuttivat etäisiltä eivätkä osoittaneet mitään tunteita Danielia kohtaan.
Sillä hetkellä sain ahaa-oivalluksen. Tajusin silloin, että minä todella olen Danielin äiti! Ei haitannut, vaikka en ollut synnyttänyt häntä – hänet oli tarkoitettu minulle. Niiden 11 päivän aikana opin paljon äitiydestä. Olisin tehnyt lapseni puolesta mitä vain.
Daniel selvisi hengissä. Benjamin palasi biologiseen perheeseensä, mutta Herra pysyi rinnallamme. Myöhemmin olemme adoptoineet kuusi muuta lasta ja saaneet kuin ihmeen kaupalla kaksi omaa. Voisin julistaa kaikelle kansalle ihmeistä, joita olen todistanut elämäni aikana. Olen saanut todistuksen taivaallisen Isän meille antamasta lupauksesta, että voimme saada haluamamme siunaukset, vaikka ne tulisivatkin eri tavalla tai eri aikaan kuin niitä odotimme (ks. 2. Nefi 10:17; Alma 37:17).
Meillä on kaikilla paikka Hänen suunnitelmassaan
Yhdeksän lapsen kanssa on joskus rankkaa. Pyykkiä on loputtomasti, persoonallisuuksia on monenlaisia ja jokaiseen lapseen liittyy omat vaikeutensa. Tiedän kuitenkin, että jokainen lapsi on taivaan lahja. Rehellisesti puhuen tuntuu kuin unelmani jonkin merkittävän aikaansaamisesta ja omasta orpokodista olisivat käyneet sittenkin toteen!
Lapsettomuuden koetus johti minut suurimpiin siunauksiini. Minusta tuntuu, että minun oli todella nöyrryttävä, ennen kuin pystyin alistumaan Jumalan tahtoon omani sijasta. Koin sydämessäni tuon voimallisen muutoksen (ks. Alma 5:13). Tämän alistumisen myötä Hän on johdattanut minua. Hän on siunannut minua unelmilla, näyillä ja ihmeillä, jotka ovat johdattaneet minut jokaisen lapsen luo. Hänellä oli aina suunnitelma minua varten! Silloinkin kun tunsin itseni unohdetuksi, Hän oli läsnä.
Lapsettomuus voi tuntua hyvin synkältä ja yksinäiseltä. Mietin aikoja, jolloin kirkkoon meneminen ilman lapsia tuntui vaikealta ja perhejulistus tuotti karvasta tuskaa. En ymmärtänyt silloin, mitä ymmärrän nyt. Julistuksen rakastavat sanat koskivat aina myös minua. Olosuhteistamme riippumatta meillä kaikilla on paikka taivaallisen Isän iankaikkisessa suunnitelmassa.