”Hän pelastaisi meidät”
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Hirvittävän hävityksen keskellä Herra huolehti lähetyssaarnaajistaan.
Valokuvat kirjoittajan ja Michael Remingtonin
Maanjäristys, joka iski Japaniin maaliskuussa 2011, oli voimakkuudeltaan 9,0 Richterin asteikolla – se oli yksi voimakkaimmista maanjäristyksistä muistiin merkityssä historiassa. Palvelin tuolloin Sendain lähetyskentän johtajana Japanissa, ja tuo alue maasta oli lähimpänä järistyksen keskusta. Yli 16 000 ihmistä kuoli, ja sadat tuhannet kodit ja rakennukset sortuivat järistyksessä ja sen aiheuttamassa tsunamissa.
Laajalle levinneestä tuhosta huolimatta emme menettäneet ainuttakaan lähetyssaarnaajaa. Seuraavina päivinä ja viikkoina näin ihmeitä niiden lähetyssaarnaajien elämässä, joiden kanssa palvelimme. Sekä ennen järistystä että sen jälkeen rakastava Isä sai aikaan sarjan tapahtumia, jotka pelastaisivat Hänen lähetyssaarnaajansa.
Johdettuina turvallisiin paikkoihin
Lähetyskenttämme ohjekokoukset Koriyaman vyöhykkeellä pidettiin lähes aina torstaisin. Tällä kertaa kokous oli suunniteltu kuitenkin perjantaiksi, 11. maaliskuuta 2011 – järistyspäiväksi. Ohjekokouksiin tulivat yleensä vain vyöhyke- ja piirijohtajat. Tällä kertaa ohjekokoukseen kutsuttiin kaikki vyöhykkeen lähetyssaarnaajat. Se tarkoitti sitä, että maanjäristyspäivänä Sendain lähetyssaarnaajat, jotka asuivat lähimpänä järistyksen ja tsunamin vahingoittamia ydinreaktoreita, olivat kaukana asunnoistaan osallistumassa turvallisesti ohjekokoukseen Koriyaman kappelilla. Herra oli siirtänyt heidät turvalliselle maaperälle.
Ohjekokouksessamme olevat lähetyssaarnaajat eivät olleet ainoita, jotka oli johdettu turvaan ennen kuin järistys iski. Lähetyssaarnaajat oppivat varhain luottamaan Herraan ja Hengen kehotuksiin. Kun maanjäristys iski, ei ollut aikaa soittaa johtajille ja pyytää ohjeita. Muut lähetyssaarnaajat pelastuivat, koska he olivat jo noudattaneet Hengen kehotusta, joka johti heidät taivaallisen Isän heille valmistamiin turvallisiin paikkoihin.
Järistyksen jälkeen monet lähetyssaarnaajat suuntasivat evakuointikeskuksiin. Muutamien vyöhykkeiden lähetyssaarnaajat siirtyivät vaistomaisesti kappeleihin, jotka kärsivät suhteellisen vähän vahinkoa ja joissa he tunsivat voimakkaammin Pyhän Hengen antamaa rauhaa. Jotkut onnekkaat pystyivät jäämään asuntoihinsa vailla lämmitystä, vettä, sähköä tai ruokaa. Mutta kaikki olivat turvassa.
Tiesulkujen ohjaamina
Koska en alkuvaiheissa tiennyt ydinvoimaloiden kärsimistä vaurioista, yritin heti järistyksen jälkeen lähettää ohjekokouksessamme olleet lähetyssaarnaajat takaisin asuntoihinsa. Mutta Herra loi tielle esteitä. Yhtään bussia tai junaa ei kulkenut. Näin taivaallinen Isä piti edelleen lähetyssaarnaajat turvassa Koriyamassa.
Ajattelin, että minua tarvittaisiin lähetyskodissa lähellä järistyksen keskusta. Mutta ajettuamme kahdeksan tuntia vaurioituneilla ja ruuhkaisilla teillä havaitsimme, että meidänkin tiemme oli suljettu. Kävi ilmi, että jäämällä Koriyamaan pystyimme paremmin auttamaan muiden lähetyssaarnaajiemme evakuoinnissa, ja myös tämä prosessi todisti Herran huolehtivan meistä.
Maanjäristyksen jälkeen seurasi polttoaineen ostoryntäys. Ne polttoainerekat, jotka pystyivät kulkemaan rikkoutuneilla teillä, ajoivat hyvin hitaasti, mikä johti kolmen tunnin odotuksiin, jos polttoainetta ylipäätään oli saatavilla. Mutta Herra huolehti meistä ihmeellisin tavoin. Kun esimerkiksi evakuoimme sisaria ja vanhimpia Niigatasta toiselta puolen saarta, tajusimme ajaneemme 18 tuntia yhdellä tankillisella polttoainemittarin osoittaessa koko ajan ”täyttä”. Kun lähestyimme Niigataa, polttoainemittari putosi heti näyttämään ”tyhjää”.
Vaarallinen matka
Onneksi rakastava Isämme ohjasi edelleen järjestelmällistä evakuointia rajun hävityksen keskellä. Pitkien matkojen tekeminen oli vaarallista. Jälkijäristykset jatkuivat. Julkinen liikenne ei toiminut. Veden- ja sähkönjakelu keskeytyivät, ja oli lähes mahdotonta ostaa polttoainetta tai ruokaa. Sisar Tateoka ja minä ymmärsimme varsin hyvin, että me olimme ainoat, jotka pystyivät tavoittamaan kaksi vanhinta eräällä vuoristoisella alueella ja kaksi muuta vanhinta, jotka olivat vuoren takana saaren toisella puolen. Moottoritiet oli suljettu, joten tämä viimeinen matka edellyttäisi viidestä kuuteen tunnin ajomatkaa pohjoiseen ylös vuorelle pikkuteitä pitkin ja sitten kahdesta kolmeen tunnin ajomatkaa vuorten yli ja alas Tsuruokaan ja sieltä vielä neljän tunnin matkaa takaisin turvaan.
Lähdimme aikaisin aamulla 16. maaliskuuta ja saavuimme vanhin Ohsugin ja vanhin Yuasan asunnolle noin viideltä iltapäivällä. Hakeaksemme viimeiset kaksi vanhinta meidän piti ajaa takaisin etelään yli vuorenhuipun ja alas Tsuruokan kaupunkiin. Koska polttoainetta ei ollut enää puolta tankillistakaan, tiesimme, ettemme voisi kääntyä takaisin. Kun lähdimme hakemaan kahta viimeistä vanhinta, alkoi sataa lunta. Pian huomasimme olevamme sokaisevassa lumimyrskyssä ja ajoimme hädin tuskin 20 kilometrin tuntivauhtia. En pystynyt näkemään viivoja tiessä.
Kun viimein puoli kahdeksan aikoihin illalla pääsimme vuorenhuipulle, poliisi pysäytti meidät. Hän ilmoitti minulle, että lumivyöry oli sulkenut tien eikä vuorta voinut ylittää. Hän kertoi minulle, ettemme voisi ajaa pidemmälle vaan meidän oli käännyttävä ja ajettava vaihtoehtoista reittiä saaren toiselle puolen lumivyöryn ympäri. Koska polttoainetta ei ollut riittävästi lumivyöryn kiertämiseen, näytti siltä, ettei meillä ollut mitään keinoa päästä vanhin Layn ja vanhin Ruefenachtin luo Tsuruokaan.
Ihmeellinen matka
Lannistuneina käännyimme takaisin poliisin ohjetta noudattaen. Pyysin autossa olevia vanhimpia soittamaan jokaiselle jäsenelle Yamagatan seurakunnassa ja selvittämään, löytäisimmekö jonkun, joka voisi antaa meille polttoainetta. Pysähdyimme rukoilemaan hartaasti pyytäen apuun kaiken mahdollisen taivaan voiman. Rukoilimme uutta ihmettä ja käännyimme jälleen Herran puoleen.
Lähetyssaarnaajat soittivat jokaiselle aktiiviselle jäsenelle, mutta kellään ei ollut polttoainetta. Huoltoasemilta olivat varastot tyhjentyneet, ja ne oli suljettu. Sitten vanhimmat tunsivat kehotuksen soittaa eräälle vähemmän aktiiviselle ystävälle, veli Tsuchihashille. Taivaallinen Isämme oli jälleen kerran ohjannut kulkuamme. Veli Tsuchihashi pystyi antamaan meille 20 litraa bensiiniä. Mutta meidän oli ajettava tämän hyvän veljen luo vielä tunnin matka pohjoiseen, päinvastaiseen suuntaan kuin minne halusimme. Tuo bensiinimäärä auttaisi, mutta se ei riittäisi viemään meitä lumivyöryn ympäri.
Uskon turvin ajoimme pohjoista kohti tietämättä vieläkään, kuinka noutaisimme ne kaksi vanhinta. Pääsimme Shinjoon, mistä saimme 20 litraa bensiiniä. Pian sen jälkeen sain puhelinsoiton veli Yoshidalta, neuvonantajaltani, joka oli tässä vaiheessa hyvin huolissaan siitä, ettemme olleet vielä palanneet. Hän kysyi, missä olimme, ja kun kerroin hänelle olevamme Shinjossa, hän järkyttyi siitä, että olimme niin kaukana reitiltämme. Hän ei pystynyt mitenkään tavoittamaan meitä tai auttamaan meitä palaamaan.
Sitten hän katsoi karttaa ja takelteli särkyneellä äänellä: ”Siellä on melko tuntematon vuoristotie, jota pitkin pääsette Shinjosta vanhinten luo Tsuruokaan.” Herra oli valmistanut meille keinon olla juuri siellä, missä meidän piti, jotta voisimme kiertää lumivyöryn. Saamaamme bensiiniä oli juuri se määrä, jonka tarvitsimme ajaaksemme turvallisesti lumivyöryn ympäri hakemaan vanhimmat.
Kun otin yhteyden jokaiseen lähetyssaarnaajaan maanjäristyksen jälkeen ja sain kuulla, kuinka heidät kaikki oli johdettu turvalliselle maaperälle juuri ennen maanjäristystä ja tsunamia, tunsin suurta kiitollisuutta. Ne kaksi lähetyssaarnaajaa, jotka olivat varjeltuneet tsunamilta kiipeämällä erään evakuointikeskuksen neljänteen kerrokseen, ilmaisivat kiitollisuutensa siitä, että heidät oli pidetty turvassa suuren vaaran aikana.
He tunsivat seuraavien Helamanin sanojen kuvaavan tilannettaan: ”Herra, meidän Jumalamme, siunasi meitä varmuudella siitä, että hän pelastaisi meidät, niin, siten että hän puhui rauhaa meidän sielullemme ja soi meille suuren uskon ja sai meidät toivomaan pelastumistamme hänessä” (Alma 58:11).