Pohdintoja
Sisar Mabel laulamassa
Sisar Mabelin into laulaa oli tuskallisen estotonta.
Paras ystäväni tönäisi kyynärpäällään minua kylkeen estääkseen minua nauramasta. Olimmehan sentään sakramenttikokouksessa ja lauloimme sakramenttilaulua.
Mutta oli vaikeaa olla nauramatta, eikä Pat pystynyt hillitsemään nauruaan paljonkaan minua paremmin.
Me olimme 15-vuotiaita, ja me tiesimme kaiken. Tiesimme, että seurakuntamme jokaisen jäsenen oli määrä olla täydellinen – mutta eivät he olleet. Tiesimme, että sakramenttikokouspuheiden oli määrä olla innoittavia – mutta enimmäkseen ne olivat tylsiä. Ja tiesimme, että maailman surkein laulaja istui keskuudessamme runnellen kirkon lauluja, joiden oli määrä suunnata ajatuksemme kohti taivasta – mutta yleensä ne veivät siihen toiseen suuntaan.
Saatoimme vain peittää korvamme ja sävähtää. Satunnainen naurunpurskahdus tuntui auttavan.
Emme olleet varmoja siitä, tiesikö sisar Mabel (hänen etunimensä ja ainoa nimi, jota muistan kenenkään hänestä käyttäneen), että häntä oli tuskallista kuunnella eikä hän välittänyt siitä, vai oliko hän täysin tietämätön vaikutuksesta, joka hänen laulamisellaan oli meihin muihin. On täysin mahdollista, ettei kukaan ollut koskaan puhunut asiasta hänen kanssaan. Vaikka hän oli iäkäs, hän oli vaikuttava nainen. Ei kooltaan vaan tarmoltaan. Kaikki, mitä hän teki, oli tarmokasta ja kovaäänistä. Etenkin hänen laulamisensa.
Hänen intonsa laulaa ilmeni paitsi seurakuntamme laulaessa myös seurakuntamme kuoron esiintyessä. Hänen innokkuutensa siellä oli hillitsemätöntä. Vaikka en muista hänen laulunsa koskaan olleen hillittyä seurakunnan laulaessa, niin kuorossa se todella kajahti ilmoille ja hänen äänensä kävi sellaisissa korkeuksissa ja syvyyksissä, etten usko kenenkään diivan maailmassa koskaan saavuttaneen moista. Tai halunneen saavuttaa.
No, siitä on kauan. Noista ajoista on vuosia, ja sisar Mabel on jo kuollut. Pat ja minä olemme kulkeneet omia teitämme. Ja minä ainakin olen saanut huomata, etten tiennyt 15-vuotiaana niin paljon kuin luulin tietäväni. Uskon oppineeni joitakin asioita elämästä – ja laulamisesta – kuluneiden 50 vuoden aikana.
Olen oppinut, että elämää on elettävä innolla ja tarmokkaasti. Jokainen minuutti on aarre, ja kun se on ohitse, se on ohitse ikuisesti ja jää vain hatarasti muistiin. Olen oppinut, että jos aiomme palvella muita tai palvella Herraa, me olemme onnellisimpia ja tehokkaimpia silloin kun teemme sen täydestä riemustamme ja tarmostamme.
Olen oppinut, ettei kukaan tällä puolen väliverhoa ole täydellinen. Herra pyytää meiltä ainoastaan sydämemme, väkevyytemme, mielemme ja voimamme – siinä määrin kuin pystymme ne antamaan. Hän hyväksyy varauksettoman antimme – niin vähäinen kuin se ehkä onkin – omistautumisemme täytenä mittana.
On ehkä ironista, että olen myös huomannut, etten ole yhtään sen parempi laulaja kuin sisar Mabel oli. Toivon, että muut seurakuntalaiset ovat rakastavampia minua kohtaan kuin minä olin häntä kohtaan. Jos hän olisi vielä täällä, pyytäisin häntä laulamaan minulle. Kaipaan hänen enkelimäistä ääntään.