Avain rukoukseen

Mark Burns, Utah, USA

Olin palannut hiljattain kotiin kokoaikaisesta lähetystyöstä, ja minua siunattiin niin, että löysin työpaikan, jossa kykenin säästämään rahaa korkeakoulun lukukausimaksuihin. Olin innokas saamaan paljon aikaan, niin että työnantajani palkkaisi muitakin kotiin palanneita lähetyssaarnaajia.

Työni oli yksinkertaista: tein kaikkia mahdollisia hanttihommia, mitä rakennustekniikan yrityksessä piti tehdä. Usein se tarkoitti yksinkertaisten laboratoriotestien tekemistä. Eräänä tiettynä päivänä minun oli määrä hakea näytteitä rakennusmateriaaleista muutamalta työmaalta ja viedä ne laboratorioon. Sain vanhan kuorma-auton kierrostani varten, ja niin lähdin matkaan.

Saavuin ensimmäiselle työmaalle, tervehdin työnjohtajaa ja löysin nopeasti betoni- ja teräsnäytteet. Pantuani ne autoon työnsin käteni taskuun ottaakseni auton avaimen. Pelästyksekseni taskuni oli tyhjä. Tarkistin, oliko avain virtalukossa, ja katsastin nopeasti auton ohjaamon, mutta en löytänyt avainta. Mieleeni juolahti, että olin saattanut pudottaa sen kävellessäni rakennustyömaan poikki. Kun jäljitin reittiäni, rukoilin mielessäni, mutta en vieläkään löytänyt avainta.

Sitten tutkin auton perusteellisemmin ja katsoin jopa lattiamattojen alta. Ei avainta. Painoin pääni ja rukoilin vilpittömästi selittäen, että halusin olla aikaansaapa enkä viivytellä päivän ensimmäisessä pysähdyspaikassa. Kuunnellessani vastausta rukoukseeni aloin taas etsiä. Sain vaikutelman katsoa auton alle, joten vilkaisin nopeasti ja epäillen maata jalkojeni lähellä. En vieläkään nähnyt avainta, joten päätin tehdä toisen kierroksen rakennustyömaan ympäri.

Kun palasin autolle, olin yhä tyhjin käsin. Kuinka voisin kertoa uudelle työnantajalleni, että olin hukannut avaimen enkä ollut kyennyt hoitamaan niin helppoa tehtävää? Rukoilin vielä kerran ääneti ja sain jälleen tunteen katsoa auton alle. Vilkaisin jälleen maata nopeasti, ja kun en nähnyt avainta, olin jo työntämässä vaikutelman mielestäni. Mutta sitten päätin astua muutaman askeleen kauemmas autosta ja katsoa uudelleen.

Äkkiä näin avaimen! Sen oli täytynyt pudota, kun nousin autosta. Se oli juuri sen verran auton alla, etten ollut nähnyt sitä kahdella ensimmäisellä kerralla katsoessani. Olin häpeissäni siitä, etten ollut kuunnellut paremmin Hengen kuiskauksia.

Sinä päivänä ja monta kertaa sen jälkeen olen ajatellut, kuinka kärsivällisesti ja rakastavasti Henki toimii kanssani. Kun laulamme: ”Isämme taivahan Hän elää, rakastaa” (”Isämme taivahan”, MAP-lauluja, 190), sydämeni paisuu rinnassani. Ihmettelen sitä, että Isämme rakastaa meitä niin paljon, että Hän vastaa yksinkertaisimpiin rukouksiimme. ◼