Parempaa kuin kiitettävä arvosana
Millainen sankari jättäisi huomiotta herttaisen seitsenvuotiaan?
Sanat sekoittuivat yhteen mielessäni, kun yritin epätoivoisesti keskittyä Danten Helvettiin. Vilkaisin olohuoneen kelloa. Se oli jo kymmenen illalla. Minulla oli aamulla tentti Helvetin kahdeksasta laulusta, joita en ollut vielä lukenut, minun piti laatia runkosuunnitelma englannintunnille ja aamukuudelta olisi myös kokous seminaarirakennuksessa. Minun pitäisi mennä pian nukkumaan. Luin:
Minussa koska rakkaus synnyinseudun
sai vallan, lehvät keräsin,
ne antain hänelle,
jolta tukahtui jo ääni.1
Olin viimeinkin tavoittamassa keskittymisen, jota tarvitsin selviytyäkseni tästä pitkästä illasta.
– – Rajalle saavuimme me
nyt pyörön toisen ja kolmannen jo,
paikkaan, missä nähdään
oikeuden hirvittävä käyttötaito.
”Hei, Shan”, sanoi 7-vuotias siskoni Shallen.
Mumisin jotakin vastaukseksi ja toivoin hänen häipyvän. Missä olinkaan? Hmmm… hirvittävä… hirvittävä… Ahaa!
– – Puhuakseni
uudet seikat tarkoin – –
En pystynyt keskittymään. Tunsin Shallenin somien lapsenkasvojen seuraavan jokaista liikettäni. Oli kuin olisin ollut vanki ärsyttävän pikkusiskoni tarkkaavan katseen alla. Hänen säihkyvät smaragdinvihreät silmänsä syttyivät, kun hän näki minun katsovan häntä.
”Tänään koulussa opettaja sanoi meille, että kaikille tokaluokkalaisille pidetään sankaripäivä, ja me saadaan pukeutua meidän sankariksi ja me saadaan kertoa hänestä ja siitä tulee hauskaa ja me saadaan pitää sankariasua koko päivän, välitunnillakin, ja me …”
Tiesin, että jos lörpöttelevä pikkusiskoni ei lopettaisi höpötystään, en saisi koskaan luettua lauluja, tehtyä tärkeää runkosuunnitelmaa tai näkisi todistuksessani pelkkiä kiitettäviä.
Minun oli tehtävä jotakin. Tärkeintä oli saada hänet lähtemään. Jos en kiinnittäisi häneen huomiota, hän toivottavasti kyllästyisi ja alkaisi kertoa ”sankaripäivä”-juttuaan jollekulle toiselle perheenjäsenelle.
Ohjasin etusormeni takaisin kohtaan, jossa olin Helvetissä:
– – nyt kerron:
tultiin auhtomaalle, joka – –
”Ja me saadaan piirtää kuvia meidän sankarista ja …”
Miksei hän ymmärtänyt, että joutuisin valvomaan koko yön läksyjäni tekemässä? Suuttumukseni oli purkautumassa, paisuva kupla puhkeamaisillaan, kun hän itse asiassa lakkasi puhumasta. Hämmästyin. Pidin katseeni tiukasti kirjassani toivoen, että hän viimein havaitsisi kiinnostuksen puutteeni.
”Shan”, hän kuiskasi viattomalla, suloisella äänellään.
Katseeni oli yhä takertunut Danten sanoihin. Shallen vaikeni hetkeksi. Kohottaessani katseeni näin hänen päänsä painuneen onnettomana, koska en kiinnittänyt häneen huomiota. Syyllisyydentunteeni alkoi herätä, mutta hautasin katseeni yhä syvemmälle kuluneiden sivujen tekstiin.
”Shan, minä tahdon, että sinä olet minun sankarini. Saanko pitää sinun hengenpelastajan asuasi sankaripäivänä?”
Katseeni lennähti kirjastani kultaisiin hiuksiin, joiden alle pikkusiskoni masentuneet kasvot olivat peittyneet. En ikinä uskonut, että olisin Shallenin sankari – sankari, joka ei edes antanut aikaansa herttaiselle seitsenvuotiaalle. Syyllistä sydäntäni kivisti häpeä, kun tajusin itsekkyyteni.
Laskin kynän kädestäni ja siirsin kirjan sivuun. Otin suloista pientä ihailijaani kädestä ja vein hänet huoneeseeni. Puin hänelle auringon haalistaman paitani, kruunasin hänet vaahtomuovilipallani ja pujotin hänen kaulaansa vedessä kuluneen pillin, jossa luki haalein kirjaimin ”Shanda”. Hän katsoi minua ja säteili kauneinta hymyä, minkä olin koskaan nähnyt hänen kasvoillaan. Pikkusisareni rakkaus sai minut vakuuttuneeksi siitä, että hän oli paljon tärkeämpi kuin mikään arvosana, jonka ikinä saisin. ◼
Kuvitus Doug Fakkel
Jos lörpöttelevä pikkusiskoni ei lopettaisi höpötystään, en saisi koskaan luettua lauluja, laadittua tärkeää runkosuunnitelmaa tai näkisi todistuksessani pelkkiä kiitettäviä arvosanoja. Minun oli tehtävä jotakin. Tärkeintä oli saada hänet lähtemään.