Tyynnyttäisikö Hän minun myrskyni?
Nick Gentile, Utah, USA
Toimin viidennen luokan opettajana yksityiskoulussa Massachusettsissa Yhdysvalloissa. Olin ollut kokouksessa koulun johdon kanssa keskustelemassa opetussuunnitelmasta, johon sisältyvät näkökannat olivat vastoin perhejulistuksen periaatteita. Pyrkimykseni puolustaa avioliittoa ja perhettä koskevia totuuksia ja edistää objektiivisuutta, kunnioitusta ja ymmärtämystä johtivat kuitenkin väärinymmärrysten, pilkan ja vainon myrskyyn.
Toisinaan tunsin, että olin kuin apostolit ylittämässä myrskyisää Galileanjärveä Jeesuksen nukkuessa. Tunsin, että heidän laillaan oma uskoni oli alkanut horjua, ja minäkin mietin: ”Etkö näe, että minä hukun!” (Ks. Mark. 4:38.) Uskoin, että Jeesus oli todellakin kauan sitten nuhdellut raivoavaa tuulta ja aaltoja, mutta kun koettelemukseni voimistuivat, minun oli vaikeaa luottaa siihen, että Hän tyynnyttäisi minun myrskyni.
Yhtenä päivänä eräs koulun johtajista pyysi minua selittämään huolenaiheeni koko henkilökunnalle koulutustilaisuudessa, joka käsitteli erilaisia näkökantoja. Kun valmistin tätä esitystä, omista rukouksistani, pyhien kirjoitusten tutkimisestani ja käynneistäni temppelissä tuli yhä vilpittömämpiä, ja tunsin Hengen opastavan minua, niin että tietäisin, mitä sanoa.
Kun tuli aika puhua työtovereilleni, sain rohkeutta profeetta Joseph Smithin sanoista: ”Tehkäämme iloisin mielin kaikki, mikä on meidän vallassamme; ja pysykäämme sitten sijoillamme täysin varmoina saadaksemme nähdä Jumalan pelastuksen ja hänen käsivartensa ilmoittamisen” (OL 123:17).
Puhuessani tunsin Hengen täyttävän minut rauhalla ja voimalla. Todistin Jumalan suuresta rakkaudesta lapsiaan kohtaan ja heidän jumalallisesta luonteestaan, hämmästyttävistä mahdollisuuksistaan ja iankaikkisesta arvostaan. Opetin, että Jumalan käskyt osoittavat Hänen rakkauttaan, koska ne tarjoavat tien suurimpaan onneen. Ja julistin, että Jeesus Kristus voi parantaa sekä ihmisistä riippumattomat että ihmisten aiheuttamat haavat.
Ennen kuin tiesinkään, minulle annettu puolituntinen oli kulunut. Peräännyin hitaasti korokkeelta, kokosin paperini ja kohotin katseeni. Pyhä hiljaisuus täytti huoneen. Jotkut ihmiset hymyilivät ja toiset itkivät. Opettajat, joilla oli vastakkaisia näkemyksiä, kiittivät minua rohkeudestani ja vakaumuksestani. Yksi työtoveri tunnusti, että kun puhuin, ”erityinen henki” oli koskettanut häntä. Toiset kertoivat minulle, etteivät he olleet koskaan kuulleet niin hienotunteista ja kunnioittavaa selitystä sellaisista uskonkäsityksistä ja että sanani olivat auttaneet heitä näkemään, että koulun opetussuunnitelmaa piti muuttaa.
Mestari, joka oli tyynnyttänyt raivoavan myrskyn käskemällä sitä vaimenemaan (ks. Mark. 4:39), oli tehnyt niin jälleen – tällä kertaa minun vuokseni!
Opin tuosta kokemuksesta, että me emme ole koskaan yksin silloin kun me puolustamme totuutta. Herran apu on aina lähellä. Kuten Hän on luvannut: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” (OL 84:88.)
Koko sielustani todistan, että Hän on vapautuksen Jumala. Tunnen tämän totuuden, koska Hän pelasti minut. Hän tyynnytti minun myrskyni.