Odottamaton pääsiäisen juhla-ateriani
Pääsiäinen oli kasvuvuosinani aina erityinen juhlapyhä. Kirkon jälkeen vanhemmillani oli tapana pitää perheelle oppiaihe sovituksesta ja ylösnousemuksesta; illalla nautimme yleensä herkullisen juhla-aterian. Usein päivällisellä, joka oli sekä iloinen että maittava, oli mukana ystäviä. Näiden perinteiden vuoksi pääsiäisestä tuli mieluisin juhlapyhäni – perheen yhteinen hengellinen hetki, jolloin juhlittiin Vapahtajan ylösnousemusta.
Eräänä vuonna opiskellessani Lontoossa huomasin olevani pääsiäisenä yksin. Seurakuntani kokoukset olivat vasta myöhään iltapäivällä, joten edessäni oli pitkä aamu. Ajattelin kotiväkeäni, joka mailien päässä vietti päivää ilman minua, ja sydämeni tuntui tyhjältä ja surulliselta.
Ensin halusin vaipua itsesääliin, mutta sitten aloin miettiä, miten voisin tehdä päivästä merkityksellisen. Ajatukseni kääntyivät ihmisiin, joiden ohi kuljin päivittäin maanalaisen ruuhkaisissa tunneleissa. Kuten monissa suurissa kaupungeissa, maanalaisen tunneleissa oli usein kodittomia miehiä ja naisia kerjäämässä. Heidän hätänsä oli usein koskettanut sydäntäni, ja tajusin, etten ollut ainoa, joka vietti Lontoossa pääsiäistä yksin. Tuntemattomien ihmisten auttaminen tuntui äkkiä hyvältä tavalta osoittaa kiitollisuuttani niistä ihanista pääsiäisistä, joista olin nauttinut lapsena.
Täytin joukon eväspusseja, joihin tuli voileipiä, hedelmä, keksejä ja juotavaa. Sitten suuntasin maanalaiseen etsimään ihmisiä, joita olin joskus vältellyt. Useimmat olivat todella kiitollisia ruoasta. Toivotin jokaiselle: ”Hyvää pääsiäistä!”
Kun minulla oli enää yksi eväspussi jäljellä, kohtasin miehen, joka näytti erityisen surkealta. Hänen vaatteensa olivat likaiset, hänen kasvonsa kärsimyksen uurtamat, ja hänen silmissään oli syvää surua. Kun ojensin hänelle eväspussia, hän kohotti yllättyneenä katseensa minuun.
”Mikä se on?” hän kysyi.
”Se on eväspussi”, vastasin.
”Kiitos, kiitos oikein paljon”, hän sanoi. Hänen ilmeensä muuttui äkkiä iloiseksi ja kiitolliseksi. Hän tarttui pussiin innokkaana ja piteli sitä aivan kuin se olisi ollut kallisarvoinen aarre.
”Olkaa hyvä”, sanoin liikuttuneena hänen kasvoillaan olevasta ilmeestä. ”Hyvää pääsiäistä.”
”Hyvää pääsiäistä!” hän vastasi.
Kun kävelin kotiin, mieleeni tulivat kuningas Benjaminin sanat: ”Sillä katso, emmekö me kaikki ole kerjäläisiä?” (Moosia 4:19.) Tajusin, että ilman Vapahtajaa me kaikki olisimme hylkiöitä, kurjia ja yksin jätettyjä. Mutta Vapahtaja ojentaa meille kätensä ja tarjoaa jotakin, mitä epätoivoisesti haluamme: toivon siitä, että voimme olla puhtaita, että heräämme eloon ja että palaamme jonakin päivänä Hänen luokseen.
Koska edessäni on synti ja kuolema, minäkin seison Vapahtajan edessä kerjäläisenä. Hän ojentaa minulle kätensä tarjoten armoa. Kun jonakin päivänä seison Hänen edessään, kasvoillani on syvää kiitollisuutta, jonka olin nähnyt vähäisessä määrin pilkahtavan tuon nöyrän miehen kasvoilla.
Kävellessäni kotiin aloin itkeä. Yksinäisyyteni oli poissa. Sen tilalla oli ilo ja syvempi ymmärrys kuningas Benjaminin sanoista ja Vapahtajan armosta. Kiitin mielessäni Herraa tältä mieheltä saamastani odottamattomasta lahjasta. Olin tarjonnut hänelle yksinkertaisen aterian; hän oli antanut minulle takaisin todellisen pääsiäisen juhla-aterian.