”Kuka on kuollut?”, Liahona, huhtikuu 2024.
Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Kuka on kuollut?
Olin nauttinut sakramentin satoja kertoja. Miksi en ollut nähnyt sen hienoa vertauskuvallisuutta?
Kuvitus David Green
Seurakuntalähetyssaarnaajina vaimoni ja minä perehdytimme erästä nuorta avioparia kirkkoon. Me rakastimme heitä ja heidän lapsiaan. Viimein he ottivat vastaan kutsumme tulla kirkkoon.
Kun saavuimme sunnuntaiaamuna hakemaan heitä, he kuitenkin pyysivät anteeksi, koska he eivät olleet valmiita. Mutta heidän kuusivuotias poikansa Keaton pyysi vanhemmiltaan lupaa lähteä. Niinpä hän heidän luvallaan pukeutui ja tuli kanssamme kirkkoon.
Koska saavuimme myöhässä, pujahdimme kappelin takaosaan. Yhtäkkiä tunsin nykäyksen ja kääntyessäni huomasin Keatonin tarttuneen pikkutakkiini. Hän näytti levottomalta, ja katse kiinnittyneenä kappelin etuosaan hän kysyi: ”Kuka on kuollut?”
”Mitä?” vastasin seuraten hänen katsettaan. ”Ei kukaan ole kuollut.”
Kun pohdin Keatonin kysymystä, katsoin sakramenttipöytää. Pojasta, jolla ei ollut vielä paljoa kokemusta kirkosta, voisi helposti näyttää siltä kuin sakramenttileivän ja -veden peittävän kankaan alla makaisi ruumis. Sitten tajusin, että joku oli kuollut. Jeesuksen Kristuksen ruumista kuvaavat pyhät vertauskuvat olivat aivan meidän edessämme. Miksi en ollut nähnyt lempeää vertauskuvallisuutta, vaikka minulla oli niin paljon kokemusta kirkosta?
Kiitin Keatonia hänen kysymyksestään ja selitin, että sakramenttiliina peitti leivän ja veden, ja kerroin, mitä ne merkitsevät meille. Hänen yksinkertainen kysymyksensä oli muistuttanut minua siitä, että Vapahtaja oli todella kuollut, jotta me voisimme elää.
Siitä päivästä lähtien Keatonin kysymys on koskettanut sieluani. Se on auttanut minua lähestymään sakramenttipöytää keskittyneempänä Vapahtajaan. Sakramentin vertauskuvat ovat muuttuneet elävämmiksi, ja niiden merkitys viipyy mielessäni pidempään viikon aikana. Olen ikuisesti kiitollinen Keatonin viattomasta kysymyksestä.
Presidentti Jeffrey R. Holland, virkaa toimittava presidentti kahdentoista apostolin koorumissa, on sanonut: ”Kun tulemme yhteen kaikkialla maailmassa joka viikko toivoaksemme tunnustaen yhä pyhemmin Kristuksen majesteettisen sovituslahjan koko ihmiskunnan puolesta, tulkaamme sakramenttialttarin ääreen niin että ymmärrämme paremmin Herramme tuskaa. Ja kun sitten pohdiskelemme, rukoilemme ja uudistamme liittomme, toivon meidän saavan tuosta pyhästä hetkestä kestävämmän mielen vaivoissamme ja nöyremmän kiitollisuuden Hänen tuodessaan meille avun [ks. ”Suo enemmän mulle”, MAP-lauluja, 76].”1