Lähdetkö sinä?
Vanhin David F. Evans
seitsemänkymmenen koorumista
Jos Herra pyytää sinua, niin lähdetkö lähetystyöhön?
Kuvitus Ben Simonsen
Lukioaikani ja ensimmäinen vuoteni yliopistossa sattuivat samaan aikaan kuin Vietnamin sota. Siihen mennessä, kun aloitin korkeakouluopintoni, kirkko oli sopinut Yhdysvaltain hallituksen kanssa siitä, kuinka monia lähetyssaarnaajia saattoi lähteä palvelemaan. Sopimuksen mukaan kukin seurakunta sai lähettää vain kaksi lähetyssaarnaajaa vuodessa, eikä muita nuoria miehiä kutsuttaisi, sillä heidät saatettiin värvätä armeijaan. Vaikka olin koko elämäni halunnut palvella lähetystyössä, tuntui hyvin epätodennäköiseltä, että pääsisin lähtemään.
Kirjoittauduin Utahin yliopistoon syksyllä 1969. Tammikuun 1970 loppuun mennessä olin tavannut tulevan vaimoni ja alkanut seurustella hänen kanssaan, ja kevääseen mennessä olimme rakastuneet toisiimme.
Soitto piispalta
Eräänä kuumana iltapäivänä heinäkuussa saavuin kotiin ja äitini sanoi minulle: ”David, piispa soitti. Hän haluaa tavata sinut.”
Minä vastasin: ”En ehdi.”
Äiti katsahti minuun ja sanoi: ”Jos sinulla on niin kiire, ettet voi mennä tapaamaan piispaa, ota luuri käteen, soita hänelle ja sano se.”
Tiesin, etten ollut niin kiireinen, joten menin tapaamaan piispaa hänen toimistoonsa. Hän istui työpöytänsä ääressä, joka oli epätavallisesti tyhjä. Huomasin pian, ettei tämä puhuttelu ollut lainkaan sellainen, miksi olin sitä luullut.
”David,” hän sanoi, ”eräs toinen seurakunta ei voi käyttää toista lähetyssaarnaajan paikkaansa. Olemme saaneet mahdollisuuden lähettää yhden lähetyssaarnaajan lisää. Piispakuntana tunsimme innoitusta kysyä taivaalliselta Isältä, pitäisikö jonkun lähteä aivan heti. Voin kertoa sinulle tämän: Herra haluaa sinun palvelevan lähetystyössä juuri nyt.”
Ällistyin hänen sanoistaan. Olin luullut, etten sodan ja kiintiön vuoksi voisi koskaan lähteä lähetystyöhön. Kysyin, voisinko saada vähän miettimisaikaa. Hän kysyi, kuinka paljon aikaa tarvitsisin, ja kerroin hänelle, että haluaisin miettiä asiaa viikon ajan.
Puhuttelu päättyi, ja kävelin – yhä ällistyneenä – autolleni. Aloin ajella ympäri Salt Lake Cityä, antaen iltapäivän tapahtumien painua tajuntaani.
Päätös palvella
Muutaman minuutin kuluttua ajoin takaisin kirkolle, pysäköin autoni ja kävelin takaisin piispan toimistoon. Hän istui siellä vieläkin aivan tyhjän työpöydän ääressä.
Katsahdin häneen ja kysyin: ”Piispa, mitä sinä oikein teet?”
Hän vastasi ystävällisesti: ”Odotan sinua.”
Sitten sanoin: ”No, piispa, jos Herra haluaa minun palvelevan juuri nyt, niin totta kai minä palvelen.”
Kun tulin kotiin, äiti oli keittiössä. Pelkäsin, että jos kertoisin hänelle kaikista tunteistani, alkaisin itkeä. Sen sijaan sanoin: ”Äiti, en voi puhua siitä juuri nyt, mutta voin kertoa, että olen lähdössä lähetystyöhön, ja lähden pian.”
Myöhemmin samana iltapäivänä juttelin isäni kanssa päätöksestäni. Hän antoi minulle mitä suloisimpia, mitä kannustavimpia neuvoja. Sen jälkeen etsin käsiini tyttöystäväni (joka on nykyään vaimoni) ja kerroin hänelle päätöksestäni. Me kävelimme ja juttelimme ja itkimme ja juttelimme vielä lisää. Mutta kumpikaan meistä ei epäröinyt hetkeäkään. Jos minä sain lähteä, minun tuli lähteä, ja minä lähtisin.
Elokuussa sain kutsun palvella Japanissa, ja 10. lokakuuta 1970 lähdin lähetystyöhön.
Kun Herra kutsuu, lähdetkö sinä?
Alman kirjan luvussa 24 vastikään kääntyneet antinefilehiläiset lupaavat olla koskaan enää vuodattamatta verta. Kun heidän vihollisensa hyökkäävät heitä vastaan, he mieluummin kuolevat kuin rikkovat lupauksensa. Sitten luvussa 27 Ammon ehdottaa kuninkaalle, että he lähtisivät mailtaan ja liittyisivät nefiläisiin, mutta kuningas kieltäytyy uskoen, etteivät nefiläisetkään ottaisi heitä vastaan (ks. Alma 27:3–6). Ammon kysyy kuninkaalta: ”Minä menen kysymään Herralta, ja jos hän sanoo meille: Menkää – –, niin lähdettekö?” (Alma 27:7.) Antinefilehiläisten kuningas vastaa: ”Kysy Herralta, ja jos hän käskee meidän mennä, me menemme; muuten menehdymme tässä maassa” (Alma 27:10). Ammon kysyy, ja Herra käskee heitä lähtemään. Epäröimättä lainkaan antinefilehiläiset lähtevät.
Koko elämäsi ajan Herra pyytää sinua ”lähtemään”. Kun Hän pyytää, lähdetkö sinä? Teetkö sen, kun Hän pyytää sinua tekemään sen? Tiedän omasta kokemuksestani, että suuri osa siitä hengellisestä kasvusta ja niistä siunauksista, joita koemme elämässämme, riippuu loppujen lopuksi siitä, mitä me päätämme tehdä, kun Herra kutsuu. Presidentti Russell M. Nelson on sanonut: ”Jokainen päivä on päätösten päivä, ja meidän päätöksemme ratkaisevat päämäärämme” (”Iankaikkisia päätöksiä”, Liahona, marraskuu 2013, s. 108).
Lähetystyössäni Japanissa minulla oli tilaisuus opettaa evankeliumia ihmisille, joita opin rakastamaan. Vuonna 1998, 26 vuotta lähetystyöni päättymisen jälkeen, minut kutsuttiin lähetysjohtajaksi Japaniin. Olin tällä kertaa eri alueella, mutta pääsin takaisin sen kansan keskuuteen, jota minä olin rakastanut ja joka oli rakastanut minua. Koko perheeni sai osallistua tähän merkittävään kokemukseen rakentaa Herran kirkkoa Japanissa.
Muutama vuosi sen jälkeen kun vaimoni ja minä olimme palanneet lähetystyöstämme, presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) pyysi meitä luokseen. Tuon tapaamisen aikana hän esitti minulle kutsun palvella johtavana auktoriteettina. Hän pohti kokemuksiani nuorena lähetyssaarnaajana ja lähetysjohtajana ja kertoi meille, että vaikka oli monia ihmisiä, jotka olisivat kelvollisia tulemaan johtavaksi auktoriteetiksi, Herra käyttäisi minua aiempien kokemusteni ja päätösteni vuoksi.
Siitä lähtien kun presidentti Thomas S. Monson ilmoitti lähetyssaarnaajien ikärajan muuttumisesta, nuoria on pyydetty neuvottelemaan vanhempiensa kanssa ja piispansa kanssa ja pyytämään Herralta neuvoa rukouksessa. Kun tiedät, että on oikea aika lähteä, silloin sinun pitäisi lähteä. Kun sinulla on kärsivällisyyttä ja osoitat uskoa, tiedän, että Herra tekee tahtonsa tiettäväksi.
Todistan, että kun olet kuuliainen Herran tahdolle, sinua siunataan suunnattomasti.