Kunnes taasen kohdataan
Temppelin siunauksia nyt ja iankaikkisesti
Ymmärrykseni temppelin siunauksista on kasvanut samalla kun niihin kohdistuvat tarpeeni ovat kasvaneet.
Muistan nähneeni kuvia temppelistä aivan pienestä pitäen. Vaikka olinkin liian nuori ymmärtääkseni temppelin siunauksia, tiesin, että halusin mennä sinne jonakin päivänä. Nuorissa Naisissa aloin ymmärtää temppelin myötä tulevia siunauksia. Niihin aikoihin perheemme oli vähemmän aktiivinen, ja rukoilin joka päivä, että meidät voitaisiin sinetöidä iankaikkiseksi perheeksi.
Syksyllä 1993 – kaksi viikkoa ennen kuin täytin 18 vuotta – perheemme meni temppeliin. Muistan, miltä minusta tuntui Provon temppelissä Utahissa, kun vanhemmistani, sisaruksistani ja minusta tuli iankaikkinen perhe. Kun sinä päivänä lähdin temppelistä, luulin ymmärtäväni sen tuomat siunaukset.
Kaksi vuotta myöhemmin, kesällä 1995, menin kihloihin, ja niin menin temppeliin saamaan oman endaumenttini. Kuinka ihanaa olikaan saada jälleen yksi temppelin siunaus! Kolme päivää oman endaumenttini saamisen jälkeen Mantin temppelissä Utahissa minut sinetöitiin mieheeni ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi. Ymmärsin taas yhden siunauksen, jota en ollut aikaisemmin kokenut – mieheni ja minä voisimme olla iankaikkinen perhe. Jälleen luulin, että olin päässyt osalliseksi kaikista temppelin siunauksista.
Kuusi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen huomasimme, että perheemme oli kasvamassa. Odotimme innolla sitä, että pääsisimme kasvattamaan poikaamme ja opettamaan hänelle evankeliumia. Mutta kun raskaus oli kestänyt 24 viikkoa, pieni poikamme syntyi taistellen hengestään. Vain parin kuukauden ikäisenä hän palasi taivaallisen Isän luo. Kun pitelin häntä viimeisen kerran, tunnistin jälleen yhden ihanan temppelin siunauksen: poikamme oli syntynyt liiton alaisena ja voisi olla meidän ikuisesti.
Puolitoista vuotta poikamme kuoleman jälkeen meille soitettiin MAP-perhepalveluista ja kerrottiin, että eräs nuori nainen oli päättänyt antaa vauvansa meille. Koska tiesimme, ettemme enää voisi saada biologisia lapsia, olimme aivan innoissamme.
Kun pieni tyttömme oli puolivuotias, saimme häntä koskevan adoptioprosessin päätökseen ja veimme hänet temppeliin, jotta hänet sinetöitäisiin meihin. Neljä vuotta sen jälkeen kun pienestä tytöstämme oli tullut perheemme jäsen, eräs toinen nuori nainen valitsi meidät suloisen pienen pojan vanhemmiksi. Jälleen saimme siunauksen viedä puolivuotiaan pienokaisen temppeliin. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun temppelissä näin lapseni aivan valkoisissa vaatteissa minun ja mieheni kanssa, jotta heidät sinetöitäisiin meihin iankaikkisuudeksi.
Käsitän nyt, etten ymmärtänyt kaikkia niitä siunauksia, joita temppeli voisi tuoda, kun olin Nuorissa Naisissa tai kun minut sinetöitiin mieheeni tai edes silloin kun poikamme kuoli. Ja vaikka käsitänkin useampia siunauksia kuin aikaisempina vuosina, ymmärrän nyt, että temppeli on paikka, jossa meille luvataan iankaikkisia siunauksia, jotka tulevat meidän osaksemme tässä elämässä ja iankaikkisuudessa. Toiset niistä saatamme helposti käsittää nykyään, ja toiset opettavat meitä, vahvistavat todistustamme ja auttavat meitä jonakin päivänä pääsemään iankaikkiseen kotiimme.
Temppeli on rauhan ja lohdun, ilon ja uutuuden paikka. Olen temppelistä kiitollisempi kuin koskaan aiemmin ja rukoilen, että kun palaan sinne, voin jatkuvasti oppia ja arvostaa temppelin siunauksia.