Evankeliumi on tarkoitettu jokaiselle
Olin usein miettinyt, mistä todellinen onni tulee. Sitten löysin sen ”isosta laatikosta”.
Kun olin 16-vuotias ja asuin Porto Alegressa Brasiliassa, isoveljelläni oli ystävä, joka kävi usein meillä. Kerran tämä ystävä kertoi meille, että hän oli löytänyt erään kirkon ja että hän piti sen jäsenten elämäntavasta.
Hän kertoi meille vähän liittymisestään Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, mutta epäili, olimmeko veljeni ja minä ”kirkkoainesta”. Hän ajatteli, että veljeni ja minun olisi liian hankalaa omaksua kirkon tasovaatimukset.
Sisaremme oli hyvä, ystävällinen tyttö. Noiden ominaisuuksien vuoksi ystävämme ajatteli, että hän saattaisi kiinnostua siitä, mitä myöhempien aikojen pyhät edustivat, joten hän kysyi äidiltämme, voisiko siskomme osallistua erääseen kirkon toimintaan hänen kanssaan.
Äitimme antoi luvan mutta vain sillä ehdolla, että joko veljeni tai minä lähtisi mukaan. Veljeni oli nopeampi kuin minä ja sanoi vikkelästi: ”En minä!” Niinpä minut määrättiin lähtemään toimintaan sisareni kanssa.
Se ei oikeastaan haitannut minua. Olin ollut utelias kirkon suhteen siitä saakka kun olin pannut merkille suuren, neliömäisen kappelin kouluani vastapäätä. Olin nähnyt usein ihmisten menevän kirkkoon ja tulevan sieltä ja olin huomannut, että miehillä oli valkoinen paita ja solmio. Mietin, mitä sen ”ison laatikon”, kuten silloin rakennusta mielessäni nimitin, sisällä mahtoi tapahtua.
Ensimmäinen toimintani
Sisareni ja minä saavuimme kirkolle ystävämme kanssa. Sisällä suuren juhlasalin keskellä oli pieni ryhmä ihmisiä: kaksi sisarlähetyssaarnaajaa ja ehkä kuusi muuta. He pelasivat yksinkertaista peliä, söivät popcornia ja joivat mehua. Kaikki nauroivat ja kaikilla oli hauskaa.
”Keitä nämä ihmiset ovat”, mietin, ”ja miksi he ovat niin onnellisia?” Tiesin, ettei se voinut johtua pelistä, jota he pelasivat, eikä ympäristöstä tai tarjoilusta, josta he nauttivat. Se kaikki oli kovin vaatimatonta. Onni näytti tulevan heidän sisältään.
Olin usein miettinyt, mistä todellinen onni tulee ja mitä voisin tehdä löytääkseni sen. Ajattelin, että ehkä se tuli jännittävästä toiminnasta tai eksoottisten lomien viettämisestä tai kaiken sen tavoittelemisesta, mitä maailmalla oli tarjota. Ja sitten menin siihen seurakuntakeskukseen, missä ne ihmiset olivat hyvin onnellisia, vaikkei heillä ollut mitään noista asioista. Se teki minuun huomattavan vaikutuksen.
Toiminnan jälkeen lähetyssaarnaajat seisoivat ovella kättelemässä jokaista. Kun siskoni meni ovelle, he kysyivät häneltä, olisiko hän kiinnostunut tietämään lisää kirkosta. Hän vastasi: ”Ei kiitos.” Mutta minä olin yhä utelias. Tunsin halua uskoa (ks. Alma 32:27), joten kun he kysyivät, haluaisinko saada lisää tietoa evankeliumista, vastasin myöntävästi.
Vanhempani eivät olleet kiinnostuneita lähetystyökeskusteluista tai siitä, että niitä käytäisiin kotonamme, joten sovin niin, että ne pidettiin seurakuntakeskuksessa. Seuraavan kuukauden ajan otin selvää Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista – siitä, mikä teki ne ihmiset siinä juhlasalissa niin onnellisiksi. Opin, että onni tulee siitä, että teen sitä mitä Herra haluaa minun tekevän, että se tulee sisältä ja että voisin olla onnellinen huolimatta siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Se oppi oli ”minusta ihana” (Alma 32:28). Halusin sen elämääni.
Kuukausi sen ensimmäisen toiminnan jälkeen päätin liittyä kirkkoon. Seuraavina vuosina myös molemmat vanhempani liittyivät kirkkoon.
Koettelemuksia kasteen jälkeen
Kohtasin paljon haasteita kasteeni jälkeen. Muutokset, joita minun piti tehdä elämässäni, olivat suuria. Kaiken lisäksi minusta tuntui joskus, ettei minulla ollut kirkossa ystäviä, ja tunsin kiusausta palata takaisin vanhojen ystävieni luo. Mutta haluni tuntea iloa – ja ymmärrykseni siitä, että me voimme olla onnellisia ulkoisista olosuhteista huolimatta – auttoivat minua käymään edelleen kirkossa. Tiesin, etten voisi hylätä uskoani (ks. Alma 32:36). Aikaa myöten sain kirkosta ystäviä, jotka auttoivat minua tässä muutosvaiheessa. Ja kun elin jatkuvasti evankeliumin mukaan, todistukseni vahvistui ja onnellisuuteni lisääntyi (ks. Alma 32:37).
Kokemukseni kääntymyksestä – omastani ja muiden – ovat opettaneet minulle, että Henki voi koskettaa ketä tahansa missä tahansa ja ettei ole olemassa mitään mahdollisen kirkon jäsenen ihannetyyppiä. Me kaikki tarvitsemme Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Me kaikki käymme läpi tapahtumia tullaksemme enemmän Hänen kaltaisikseen.
Sen ymmärtäminen on auttanut minua lähetyssaarnaajana São Paulossa Brasiliassa ja lähetysjohtajana Belemissä Brasiliassa ja kirkon jäsenenä. Se on auttanut minua, kun olemme vaimoni kanssa valmistaneet lapsiamme lähetystyöpalveluun. Kaksi lapsistamme on jo palvellut kokoaikaisessa lähetystyössä, ja ennen kuin he lähtivät, muistutin, ettei heidän pidä tuomita ihmisiä näiden ulkoisen olemuksen tai elämäntavan nojalla. ”Älkää antako periksi kenenkään kohdalla siksi, että pidätte häntä omituisena”, sanoin heille. ”Yrittäkää nähdä sisimpään. Siellä voi olla joku toinen Carlos.”
Olen kiitollinen siitä, että ymmärrän meidän kaikkien olevan Jumalan lapsia ja että tiedän kaikkien – eikä vain muutamien – voivan ottaa vastaan ilon, joka seuraa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaisesta elämästä.
Veljeni ystävä epäili, olimmeko veljeni ja minä (yllä) ”kirkkoainesta”. Mutta minä olin utelias.
Vanhin Godoy lähetyssaarnaajana Brasiliassa vuonna 1982.
Kuvitus Bryan Beach; valokuvat vanhin Carlos A. Godoyn luvalla