Eksyneiden karitsoiden pelastamista
Varhaiskeväällä vuosia sitten vaimollani ja minulla oli tilaisuus ajaa kauniin Star Valleyn halki Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Oli suurenmoinen kevätaamu, ja maisemat ja näkymät olivat innoittavia.
Ajaessamme Jackien kanssa Star Valleyyn meistä oli hauskaa nähdä toisinaan lammaslauma, jonka joukossa oli tusinoittain pikkuisia karitsoita. Harvat asiat ovat hellyttävämpiä kuin pieni karitsa. Ajaessamme pitkin vilkasliikenteistä tietä näimme pienen karitsan, joka oli aidan ulkopuolella lähellä tienviertä. Se ryntäili hätääntyneenä edestakaisin aitaa vasten yrittäen päästä takaisin laumaan. Oletin, että pikku karitsa oli ollut riittävän pieni tunkeutumaan aidanraosta mutta ei päässyt nyt takaisin.
Olin varma siitä, että ellemme pysähtyisi pelastamaan karitsaa, se harhailisi ennen pitkää viereiselle tielle ja loukkaantuisi tai saisi surmansa. Pysäytin auton ja sanoin Jackielle ja takapenkillä olleille matkakumppaneillemme: ”Odottakaa tässä. Tämä kestää vain hetkisen.”
Oletin tietenkin – koska minulla ei ole laisinkaan kokemusta karitsoiden paimentamisesta – että pelästynyt karitsa ilahtuisi nähdessään minut. Olihan minulla mitä parhaat aikeet. Olin paikalla pelastaakseni sen hengen!
Mutta pettymyksekseni karitsa oli peloissaan eikä arvostanut lainkaan yrityksiäni pelastaa se. Kun lähestyin pikku olentoa, se juoksi aidanviertä pitkin luotani niin lujaa kuin kykeni. Nähdessään ahdinkoni Jackie nousi autosta auttamaan. Mutta edes yhdessä emme kyenneet tavoittamaan nopeaa pikku karitsaa.
Tässä vaiheessa takapenkillä istunut pariskunta, joka oli nauttinut täysin siemauksin näytöksestä, nousi autosta ja tuli mukaan pelastusyritykseen. Meidän kaikkien yhteisin ponnistuksin saimme viimein pelästyneen pienen karitsan ohjattua aitaa vasten. Kumartuessani puhtaissa matkavaatteissani nostamaan sen syliini huomasin pian, että se haisi selvästi lannalta. Siinä vaiheessa aloin miettiä, kannattiko tosiaan nähdä se vaiva.
Kun otimme karitsan syliin ja nostimme sen aidan yli turvaan, se tappeli ja potki kaikin voimin. Mutta muutamassa hetkessä se löysi emonsa ja painautui tiukasti ja turvallisesti emonsa kylkeen. Jatkoimme matkaamme vaatteet vähän epäsiisteinä mutta tuntien suurta tyytyväisyyttä ja rauhaa siitä, että olimme tehneet oikean valinnan.
Olen muistellut tuota kokemusta sen jälkeen useasti. Mietin, näkisimmekö samanlaista vaivaa pelastaaksemme penseän, vähemmän aktiivisen lähimmäisen. Toivon niin! Vapahtaja sanoi: ”Onhan ihminen paljon arvokkaampi kuin lammas” (Matt. 12:12). Jokaisessa seurakunnassa ja vaarnassa on eksyneitä ja vaarassa olevia karitsoita.
Korvaamalla sanan työ sanalla pelastustyö laulussa ”Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain” kehotan teitä harkitsemaan sen soveltamista eksyneiden karitsoiden pelastamiseen:
Päivä mahdollisuuksia täynnä on,Tieni varrella pelastustyötä ain.
Jätä en huomiseen, sano: ”Joskus sen teen”,
vaan tehtävään tartun vain.1
Saattaa vaikuttaa siltä, etteivät lähimmäisemme arvosta pelastamistaan tai ettei heitä kiinnosta se tai he pelkäävät sitä. Ja pyrkimyksemme pelastaa heidät voi vaatia aikaa, työtä ja tarmoa sekä muiden tukea ja apua. Mutta tämä ponnistus palkitaan iankaikkisilla siunauksilla. Kuten Herra on luvannut, niin jos me tuomme ”ainoastaan yhden sielun [Hänen luokseen], kuinka suuri [meidän ilomme] onkaan hänen kanssansa [meidän Isämme] valtakunnassa” (OL 18:15).