Hämähäkki ja hiljainen vieno ääni
”Se oli täydellisen lempeä hiljainen ääni, ikään kuin se olisi ollut kuiskaus” (Hel. 5:30).
”Kiitos, kun kutsuit minut teille, Jake”, Britton sanoi lähtiessään pois ystävänsä luota. ”Minun pitää lähteä nyt kotiin syömään.”
Ystävykset vilkuttivat hyvästiksi, kun Britton kiiruhti hiekkatielle, jota hän yleensä kulki käydessään Jaken luona. Sitten hänen katseensa kääntyi pellolle, jota hän kutsui ”viidakoksi”. Siellä ei ollut mitään trooppisia kasveja eikä villieläimiä – vain pieni polku, joka kulki tuuhean korkean heinikon ja kuivien rikkakasvien lomassa. Se oli nopein tie kotiin.
Britton mietti hetken ja pujahti sitten nopeasti peltoa ympäröivien aidanseipäiden välistä.
Naps! Viuh! Kuivat korret ja heinät rasahtelivat Brittonin pyyhältäessä polkua pitkin. Selkään porottava aurinko sai paidan tarttumaan ihoon. Sitten virisi pieni tuulenpuuska, ja Britton päätti juosta kotiin kilpaa tuulen kanssa.
Polku kapeni. Britton tiesi, että edessä oli puro, joten hän juoksi vähän kovempaa. Kääntyessään mutkasta hän oli jo hyppäämäisillään puron yli, kun hän kuuli äkkiä sanan seis!
Britton pysähtyi heti kuuntelemaan. Hän kuuli kuitenkin vain heinien kahisevan tuulessa. Hän rypisti kulmiaan. Ääni oli ollut hiljainen mutta ihan selkeä, aivan kuin joku olisi kuiskannut hänen korvaansa. Mutta ketään ei näkynyt.
Britton kohautti olkapäitään ja kääntyi hyppäämään puron yli. Silloin hän jähmettyi paikoilleen. Aivan hänen edessään kimmelsi valtava hämähäkinseitti, joka levittyi kuin verkko polun yli puron vieressä. Seitin keskellä odotteli suuri hämähäkki.
Muutaman sekunnin Britton tuijotti hämähäkkiä silmät selällään. Sitten hän juoksi takaisin polkua pitkin pois viidakosta. Hän päätti sittenkin mennä kotiin hiekkatietä pitkin.
”Äiti! Äiti! Arvaa mitä?” Britton ryntäsi ovesta sisään ja kiiruhti etsimään äitiä. Huohottaen hän kertoi äidille matkastaan viidakon halki, kuulemastaan äänestä ja kohtaamisestaan hämähäkin kanssa.
”Olin näin lähellä sitä, äiti!” Britton näytti äidille sormillaan.
”Oho! Se oli varmasti pelottavaa”, äiti sanoi. ”Mistä luulet, että se kuulemasi ääni tuli?”
”En tiedä”, Britton sanoi. ”Siellä ei ollut ketään. Olikohan se vain tuuli?”
”Muistatko, mitä opimme perheillassa hiljaisesta vienosta äänestä?” äiti kysyi.
”Muistan. Taivaallinen Isä puhuu meille joskus sillä lailla, vai mitä?”
Äiti otti hyllyltä keittiön pöydän vierestä pyhät kirjoitukset ja avasi Helamanin kirjan.
”Tässä kerrotaan, miltä Herran ääni kuulosti nefiläisistä”, hän sanoi. ”Se ei ’ollut ukkosen ääni eikä se ollut kova, melskeinen ääni, vaan katso, se oli täydellisen lempeä hiljainen ääni, ikään kuin se olisi ollut kuiskaus’ (Hel. 5:30).”
”Hei! Sellainen se oli – kuiskaus! Minä kuulin hiljaisen vienon äänen!”
Äiti hymyili. ”Niin kuulit. Ja kuuntelit sitä aivan kuten sinun pitikin. Olen hyvin ylpeä sinusta.”
Britton halasi äitiä. Se, että äiti oli hänestä ylpeä, tuntui hänestä hyvältä. Ja se, että hän tiesi kuunnelleensa hiljaista vienoa ääntä, tuntui hänestä vielä paremmalta.
Kuvitus Craig Stapley; valokuva Busath Photography