Kutsu kasvaa
Synnyin Brasiliassa hyvään perheeseen, jossa oli neljä poikaa sekä hyvä äiti ja isä. Kun synnyin, vanhempani eivät olleet kirkon jäseniä. He liittyivät kirkkoon, kun olin pikkupoika, ja minut kastettiin ja konfirmoitiin, kun täytin kahdeksan vuotta.
Kun täytin 12 vuotta, piispani kutsui minut puhutteluun. Siinä puhuttelussa hän selitti minulle, mikä Aaronin pappeus on. Hän selitti minulle velvollisuuteni pappeudenhaltijana. Minut erotettiin diakonien koorumin johtajaksi, mutta olin ainoa aktiivinen jäsen siinä koorumissa. Silloin hieno piispani antoi minulle tärkeän opetuksen palvelemisesta kirkossa.
Yksinkertainen kutsu
Kun olimme eräänä sunnuntaina kappelilla pappeuskokouksessa, hän kääntyi puoleeni ja kysyi: ”Missä muut pojat ovat? Missä ovat koorumisi diakonit?”
Minä vastasin: ”Tässä. Minä olen ainoa, jonka tiedän.”
”Mitä teet, että oppisit tuntemaan koorumisi jäsenet?” hän kysyi.
Vastasin: ’En tiedä, mitä tehdä.”
Ja sitten hän sanoi sydämellisesti: ”Minä kerron sinulle, mitä tehdä.”
Sitten hän otti minut mukaansa heti kokouksen jälkeen, ja me kävelimme lähitienoolla käyden jokaisen koorumin luettelossa olevan nuoren miehen luona ja kutsuimme heitä tulemaan takaisin. Ja monet heistä tulivat takaisin muutaman käynnin jälkeen. Jotkut lähtivät aikanaan palvelemaan lähetystyössä, perustivat hienon perheen, ja heistä tuli piispoja ja vaarnanjohtajia. Ja se kaikki sai alkunsa siitä piispani ja minun vaatimattomasta käynnistä. Hän kiinnitti huomiota siihen erityiseen tarpeeseen pienessä seurakunnassamme, ja olen siitä todella kiitollinen, koska sain opetuksen, joka on säilynyt mielessäni.
Koko elämäni ajan olen saanut huomata, että ihmiset ovat valmiita ottamaan vastaan kutsun tulla takaisin. Teidän täytyy mennä ja kutsua heitä. Jopa minunlaiseni poika, jolla ei ollut kokemusta pappeudessa, voi tehdä paljon auttaakseen valtakuntaa kasvamaan.
Tämä kokemus diakonien koorumin johtajana auttoi minua. Piispa oli hyvin viisas. Hänellä oli näkemys tulevaisuudesta. Hän uskoi minulle sen tehtävän, koska hän tiesi, että olin nuorukainen, joka tarvitsi valmentajaa. Ja hän päätti olla kyseinen valmentaja, joten hän käytti aikaa auttaakseen minua ja tukeakseen minua lähtemällä kanssani. Hän auttoi minua ymmärtämään, kuinka hyvä on palvella kirkossa, tehdä jotakin todistuksellaan. Se oli suurenmoista. Olen hänestä ikuisesti kiitollinen.
Oppiaihe todistuksesta
Kun olin melkein 16-vuotias, sama piispa antoi minulle tehtävän olla väliaikaisesti nuorten pyhäkoulunopettajan sijainen. Kun hän esitti minulle kutsun, olin peloissani ja hermostunut. Minusta tuntui, etten tiennyt tarpeeksi opettaakseni. Ajattelin: ”Kuinka voin olla opettaja siinä luokassa? Sehän on kuin sokea taluttaisi sokeaa.”
Muistan, että yhdessä tietyssä oppiaiheessa minun oli puhuttava todistuksesta Jeesuksesta Kristuksesta. Tutkimme Mormonin kirjasta sitä, kuinka voisimme saada todistuksen evankeliumista. Tunsin sydämessäni, että tiesin tämän kirkon olevan totta, että Jeesus on Kristus. Mutta en ollut koskaan rukoillut niistä asioista. Ajattelin: ”Kuinka ihmeessä voin opettaa niille nuorille, että heidän on rukoiltava ja saatava vastaus, kun en ole itse koskaan rukoillut vastausta?”
Syntymästäni saakka minulle oli opetettu uskoa Jeesukseen Kristukseen. Ja kun minusta tuli kirkon jäsen, sydämessäni oli aina lämmin tunne Jeesuksesta Kristuksesta, taivaallisesta Isästäni ja kirkosta. Minulla ei ollut koskaan ollut mitään huolia siitä, oliko tämä tosi Jeesuksen Kristuksen kirkko; en ollut koskaan rukoillut siitä, koska ne tunteet olivat niin voimakkaita. Mutta valmistautuessani sillä viikolla luokkaa varten päätin, että minun pitäisi rukoilla saadakseni vahvistuksen sille, että evankeliumi on totta.
Polvistuin huoneessani ja päätin rukoilla kaikella voimallani saadakseni sydämeeni vahvistuksen, että tämä on tosi Jeesuksen Kristuksen kirkko. En odottanut suurta ilmestystä enkä enkeliä tai mitään sellaista. En tiennyt, mitä odottaa vastaukseksi.
Kun polvistuin ja kysyin Herralta, onko evankeliumi totta, sydämeeni tuli hyvin suloinen tunne, pieni ääni, joka vahvisti minulle, että evankeliumi on totta ja että minun pitäisi edelleenkin elää sen mukaan. Tunne oli niin voimakas, etten voisi koskaan sanoa, etten tiennyt. En voisi koskaan olla välittämättä saamastani vastauksesta. Vaikka ääni oli pieni, tunne sydämessäni oli hyvin voimakas.
Olin koko päivän niin onnellinen, etten voinut ajatella mitään pahaa. Kun kaverit koulussa sanoivat jotakin pahaa, en kuunnellut heitä. Oli kuin olisin ollut taivaassa pohdiskellessani sitä kaunista tunnetta sydämessäni.
Kun seuraavana sunnuntaina nousin seisomaan nuorten luokan eteen, saatoin lausua todistukseni ja kertoa heille, että taivaallinen Isä vastaisi heidän rukouksiinsa, jos heillä olisi uskoa. Luin kohdan Jaak. 1:5, joka on sama kohta, jonka Joseph Smith luki viisauden pyytämisestä Jumalalta. Mutta seuraavassa jakeessa sanotaan, että täytyy pyytää uskossa, sillä ”joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne” (Jaak. 1:6). Siinä sanotaan myös, ettei ihminen voi odottaa saavansa vastausta, jos hänellä ei rukoillessaan ole luottamusta sydämessä. Ja sanoin silloin itselleni ja pienelle luokalleni, että meidän pitäisi pyytää todellisessa uskossa, vastausta odottaen, niin silloin Herra vastaa.
Siitä ajasta lähtien todistukseni antoi minulle vakaumuksen, jota tarvitsin hyvien päätösten tekemiseen etenkin hetkinä, jolloin kohtasin haasteita. Me kaikki kohtasimme haasteita pitäessämme evankeliumin tasovaatimukset, etenkin ne, jotka minun laillani olivat ainoita kirkon jäseniä kouluissaan. Mutta todistukseni auttoi minua muistamaan, että vaikka ystäväni painostivat minua tekemään vääriä asioita, tiesin sydämessäni, että noudatin Jeesuksen Kristuksen tosi evankeliumia. Sen kokemuksen jälkeen en voinut koskaan hylätä tuota todistusta.
Se päivä sai aikaan suuren muutoksen elämässäni. Sittemmin jatkoin valmistautumistani lähetystyöhön suurenmoisen piispani ja perheeni avulla. Palvelin lähetystyössä, ja kun palasin sieltä, lähdin opiskelemaan saadakseni loppututkinnon. Menin naimisiin ja perustin perheen. Ja kaikki tapahtui sen rukouksen vuoksi, jonka pidin, kun olin vain noin 16-vuotias.
Elinikäistä kasvua
Kuten sanoin, tiesin aina, että evankeliumi on totta, mutta minun oli kysyttävä ja sitten kerrottava omasta kokemuksestani muille ihmisille. Se auttoi minua lähetystyössänikin, koska kun kehotin ihmisiä rukoilemaan, saatoin kertoa heille omasta kokemuksestani, niin että he tiesivät, että olin tehnyt niin aiemmin. Todistin, että hekin voivat saada vastauksen, jos he rukoilevat uskossa.
Sain suuria siunauksia, koska minulle annettin tilaisuus oppia ja palvella ja kasvaa kirkon tehtävissä. Rukoilen, että kun teille tulee sellaisia tilaisuuksia, käytätte ne hyväksenne. Ne voivat vaikuttaa elämäänne ratkaisevasti.