Täyttyivät ilolla

Grant C. Anderson

apulaisjohtaja, seminaarit ja uskontoinstituutit

Seminaarien ja uskontoinstituuttien vuosittainen koulutuslähetys • 13. kesäkuuta 2017

Kaksi vuotta sitten kouluasiamiehemme, vanhin Kim B. Clark, opetti meille Kolmannen Nefin kirjan pohjalta enkeleistä ja lapsista, jotka olivat tulen ympäröimiä. Hän opetti, että myös meidän uskonnonopettajien tulee olla saman pyhän tulen ympäröimiä.¹ Kuten tiedätte, Mormonin kirjassa on toinenkin kertomus henkilöistä, jotka olivat taivaallisten liekkien ympäröimiä. Lehi ja Nefi oli heitetty vankilaan, ja kertomus kuuluu:

”He olivat ikään kuin leimuavan tulen keskellä – –.

Ja katso, Jumalan Pyhä Henki tuli alas taivaasta – –, ja he täyttyivät ikään kuin tulella.”²

Kertomuksessa sanotaan lisäksi: ”Ja he täyttyivät sillä ilolla, joka on sanoin kuvaamaton ja täynnä kirkkautta.”³

Sanomani tänään on tämä: Sen lisäksi että meidän uskonnonopettajien tulee olla tulen ympäröimiä, meidän tulee myös täyttyä ilolla. Oppilaiden tulisi oppia luokissamme, mikä on onnensuunnitelma, mutta heidän tulisi myös nähdä meissä todisteita siitä, että se suunnitelma toimii – että evankeliumin mukainen elämä tuo iloa. Unessa elämän puusta Lehi viittoili perhettään tulemaan nauttimaan hedelmiä, jotka ”olivat haluttavia tehdäkseen ihmisen onnelliseksi”⁴. Hänen kutsunsa oli voimallinen ja luotettava, koska hän puhui kokemuksesta. Hän oli itse nauttinut hedelmää ja tuntenut sitä iloa.

Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”On hyvin tärkeää olla onnellinen tässä työssä. Tässä kirkossa on paljon synkkiä ihmisiä, koska he eivät luullakseni ymmärrä, että tämä on onnellisuuden evankeliumi.”⁵ Me voimme kokea sitä onnellisuutta, josta presidentti Hinckley puhui, vastaanottamalla elämäämme Hengen ja sitten ”elämällä onnellisina”⁶, kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan.

Haluan tarjota pohdittavaksenne muutamia periaatteita, jotka ovat auttaneet minua, uskonnonopettajaa, elämään onnellisena. Ne eivät ole syvällisiä eivätkä uusia ideoita, ja mainitsen ne siinä toivossa, että auttaisin jotakuta elämään ja opettamaan suurempaa iloa tuntien. En puhu ainoastaan niille, jotka ovat uskonnonopettajia ammatiltaan, vaan myös niille, jotka toimivat jonkin aikaa ”tehtävän saaneina” uskonnonopettajina seminaareissa ja instituuteissa.

Monia vuosia sitten eteeni tuli presidentti Spencer W. Kimballin eräs lainaus, joka vaivasi minua. Hän sanoi: ”Tarttukaamme onnellisuuteen tänään, sillä tietäkää tämä – ellette ole onnellisia tänään, ette ehkä koskaan ole onnellisia.”⁷

Se ei voi olla oikein, ajattelin. Entä parannus? Ellen ole onnellinen tänään, enkö voi tehdä jotakin muuttaakseni sen tilanteen? Ajattelin asiaa tarkemmin ja uskon, että presidentti Kimballin sanoman tarkoitus on tämä: Mikäli et ole onnellinen vaan uskot, että voisit olla onnellinen, jos vain olosuhteesi olisivat toisenlaiset, niin et ehkä koskaan ole onnellinen, koska onnellisuus ei ole sidoksissa olosuhteisiisi. Eräs kirjoittaja ilmaisi sen näin:

”Meillä on taipumus uskoa, että jos olisimme jossakin muualla – lomalla, toisen kumppanin kanssa, toisenlaisella ammattiuralla, toisenlaisessa kodissa, toisenlaisissa olosuhteissa – niin jollakin tavoin olisimme onnellisempia ja tyytyväisempiä. Emme olisi!

Totuus on, että jos ihmisellä on haitallisia ajatustottumuksia – – tai jos hän jatkuvasti toivoo asioiden olevan toisin, nämä samanlaiset taipumukset seuraavat häntä, minne hän meneekin.”⁸

Laman ja Lemuel uskoivat, että heidän onnellisuutensa oli sidoksissa olosuhteisiin – varsinkin niihin olosuhteisiin, jotka tekisivät heidän olonsa mukavaksi. Puhuessaan vaelluksestaan erämaassa he sanoivat:

”[Vaimomme] ovat synnyttäneet lapsia erämaassa ja kärsineet kaikkea, paitsi kuolemaa; ja heidän olisi ollut parempi kuolla ennen lähtöään Jerusalemista kuin joutua kärsimään näitä ahdinkoja.

Katso, me olemme kärsineet erämaassa nämä monet vuodet, minkä ajan olisimme voineet nauttia omaisuudestamme ja perintömaastamme; niin, ja me olisimme voineet olla onnellisia.”⁹

Olen oppinut, että onnellisuuteni ei ole sidoksissa siihen, missä asun, mikä on työtehtäväni, keiden kanssa työskentelen, keitä oppilaita opetan tai mitä tilaisuuksia olen jäänyt paitsi. En esitä, että kun ihmisellä on ”hyvä asenne”, niin haasteet häviäisivät ja elämä täyttyisi auringonpaisteesta. Olosuhteet, joissa toisinaan huomaamme olevamme, voivat olla sydäntä riipaisevia ja miltei kestämättömiä. Mutta todistan, että niissäkin olosuhteissa voimme saada taivaasta lähetetyn hengen ja näkemyksen, joka voi tuoda elämään ilon.

Eräässä Alman kirjan jakeessa sanotaan: ”Tämä on kertomus Ammonista ja hänen veljistään, heidän matkoistaan Nefin maassa, heidän kärsimyksistään maassa, heidän murheistaan ja ahdingoistaan ja heidän käsittämättömästä ilostaan.”¹⁰ Murhe ja ilo eivät ole toisensa poissulkevia. Tehtävän saaneena opettajana saatatte toivoa, että teillä olisi toisenlainen tehtävä. Palkattuna opettajana saatatte toivoa, että teillä olisi toisenlainen työtehtävä. Toiveissa ei ole mitään väärää, mutta muistattehan, että onnellisuutenne ei ole sidoksissa toiveenne täyttymiseen. Onnellisuus on tapa kulkea eteenpäin – ei päämäärä. Jos elätte elämäänne luullen sen olevan päämäärä, ette ehkä koskaan ole onnellisia.

Kuinka voi löytää onnellisuuden, olivatpa olosuhteet mitä tahansa? En tiedä kaikkia vastauksia, mutta annan teille yhden tärkeän vastauksen: ”Onnellisena elämiseen” liittyy hyvin kiinteästi kiitollisuus. Presidentti Dieter F. Uchtdorf on sanonut:

”Ehdotan, että sen sijaan, että olisimme kiitollisia jostakin, keskittyisimme olemaan kiitollisia niissä olosuhteissa, joissa olemme – mitä ne sitten ovatkin. – –

Tämänkaltainen kiitollisuus kohoaa kaiken sen yläpuolelle, mitä ympärillämme tapahtuu. – – Se kukoistaa aivan yhtä kauniisti talven jäisessä maisemassa kuin kesän miellyttävässä lämmössä. – –

Se, että olemme kiitollisia niissä olosuhteissa, joissa olemme, on osoitus uskostamme Jumalaan. – –

Todellinen kiitollisuus on osoitus toivosta ja todistuksesta.”¹¹

Saanen esittää toisen periaatteen, joka on auttanut minua elämään ja opettamaan tuntien suurempaa iloa. Toimittuani muutaman vuoden ammattiurallani tein päätöksen jättää työni seminaareissa ja instituuteissa. Päädyin siihen ratkaisuun, koska en pitänyt itseäni yhtä hyvänä kuin ne opettajat, joita näin ympärilläni. Näin opettajia, jotka olivat mukaansatempaavia, oppineita, humoristisia ja itsevarmoja – ja näin hyvin vähän sellaista itsessäni. En lopulta jättänyt työtäni seminaareissa ja instituuteissa, mutta sisäinen painini jatkui edelleen miettiessäni, pystyisinkö omalla persoonallisuudellani opettamaan ja auttamaan nuoria tehokkaasti.

Puhuessaan ainutlaatuisista persoonallisuuksistamme sisar Patricia Holland, vanhin Jeffrey R. Hollandin vaimo, sanoi näin:

”Isämme taivaassa tarvitsee meitä sellaisina kuin olemme, kuin meistä on kasvamassa. Hän on tarkoituksella tehnyt meistä keskenään erilaisia, jotta epätäydellisyyksistämme huolimatta voimme täyttää Hänen tarkoituksensa. Suurinta kurjuutta koen silloin, kun minusta tuntuu, että minun täytyy tehdä sitä, mitä muutkin tekevät tai mitä luulen muiden odottavan minulta. Onnellisin olen silloin, kun minusta on mukavaa olla oma itseni ja pyrkiä tekemään niiden odotusten mukaan, joita Isälläni taivaassa ja minulla itselläni on.

Monia vuosia yritin verrata usein hiljaista, pohdiskelevaa ja mietteliästä Pat Hollandia määrätietoiseen, eloisaan, puheliaaseen ja tarmokkaaseen Jeff Hollandiin ja muihin, joilla on samanlaisia piirteitä. Useiden uuvuttavien epäonnistumisten kautta olen oppinut, ettei voi iloita eloisana olemisesta, ellei ole eloisa ihminen. Siinä on ristiriita. Olen luopunut siitä, että näkisin itseni kehnona ihmisenä – –. Tästä luopuminen on vapauttanut minut hyväksymään oman tapani ja persoonallisuuteni – – ja iloitsemaan siitä.

Jossakin, jollakin tavoin Herra on antanut minun ymmärtää, että persoonallisuuteni on luotu sopimaan täsmällisesti siihen tehtävään ja niihin kykyihin, joita Hän on antanut minulle. – – Olen huomannut, että minulla on mittaamattoman runsaasti voimavaroja olla oma itseni. Mutta sillä hetkellä kun sorrun jäljittelemään lähimmäistäni, tunnen hajoavani ja uupuvani sekä huomaan uivani ainaisesti vastavirtaan. Kun teemme tyhjäksi Jumalan suunnitelman meitä varten, me riistämme tältä maailmalta ja Jumalan valtakunnalta oman ainutlaatuisen panoksemme.”¹²

Saanen antaa kaksi varoitusta koskien omana itsenä olemista. Ensiksikin, en esitä, että eläisimme sellaisella asenteella, että ”minä nyt vain olen tällainen”. Presidentti Russell M. Nelson on sanonut: ”Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on muutoksen evankeliumi!”¹³ Minun tulee innokkaasti tavoitella palautetta johtajiltani siitä, kuinka voin muuttua ja paremmin sovittaa persoonallisuuteni ja ponnisteluni päämäärämme saavuttamiseen. Mikä vielä tärkeämpää, Kristus itse on antanut minulle käskyn tulla samanlaiseksi kuin Hän. Mutta minun ei tarvitse tulla samanlaiseksi opettajaksi kuin muut. Minun persoonallisuuteni, jota Hengen lahjat täydentävät, voi antaa ainutlaatuisen panoksen seminaarien ja instituuttien työhön.

Toinen varoitus: Kun ensimmäistä kertaa tulin keskustoimistoon ottamaan vastaan uuden työtehtäväni, niin senhetkinen johtajamme, vanhin Paul V. Johnson kutsui minut toimistoonsa saamaan ohjeita ja neuvoja. Hän sanoin muun muassa: ”Älä määrittele itseäsi.” Ymmärsin sen tarkoittavan, että jos joskus määrittelisin Herralle, kuinka Hän voisi parhaiten käyttää minua työnsä toteuttamisessa, saattaisin rajoittaa mahdollisuuksiani kasvaa ja palvella.

Valitettavasti lankesin juuri siihen ansaan, josta vanhin Johnson minua varoitti. Yritin tehdä parhaani siinä hallinnollisessa tehtävässä, jonka hän pyysi minua tekemään, mutta sydämessäni nurisin. ”En ole johtaja”, sanoin itselleni. ”Olen opettaja. Minun pitäisi olla luokassa, ei istumassa kokouksissa.” Prosessi oli pitkä ja tuskallinen, ennen kuin opin, että ilmaisemani halu opettaa oli vain verhona halulleni täyttää omia henkilökohtaisia tarpeitani. Ajan viettäminen oppilaiden ja pyhien kirjoitusten parissa on hyvin antoisaa. Päivän viettäminen kokouksissa menettelytavoista keskustellen ei ole niinkään antoisaa. Mutta kyse ei ole siitä. Teenkö tätä työtä saadakseni henkilökohtaisen palkinnon ja tyydytyksen vai teenkö sitä silmämääränä vain Jumalan kunnia ja tarkoitukset?

Toivon, että te olette viisaampia kuin minä ettekä määrittele itseänne ja sitä, kuinka teitä tulisi hyödyntää. Siitä, että alistuu Isän tahtoon, kuten Vapahtaja toistuvasti opetti ja havainnollisti, koituu erityistä onnellisuutta.

Tämä alistumista koskeva ohje johtaa minut seuraavaan ehdotukseen, joka voi auttaa meitä ”elämään onnellisina” toimiessamme uskonnonopettajina. Olen varma, että useimmat meistä haluavat aidosti alistua taivaallisen Isämme tahtoon. Siitä tulee haasteellisempaa, kun meitä pyydetään alistumaan niiden kuolevaisten henkilöiden päätöksiin täällä maan päällä, joita Herra käyttää työnsä johtamiseen, olipa kyse seurakunnasta, vaarnasta tai seminaareista ja instituuteista. Olen ammattiurallani tuntenut hyvin kyvykkäitä opettajia, jotka ovat loukkaantuneet jonkun johtohenkilön toimista tai jostakin menettelytavasta, josta he eivät ole olleet samaa mieltä. Ovatpa epäoikeudenmukaisuudet olleet todellisia tai kuviteltuja, niin nämä opettajat ovat varjelleet ja vaalineet loukkaantumistaan – ja tehneet sen oman onnellisuutensa kustannuksella. Heidän loukkaantumisensa on usein kääntynyt katkeruudeksi, mikä on sitten johtanut kiistelyyn muiden – varsinkin heidän valvojiensa – kanssa.

Vanhin Neal A. Maxwell kirjoitti kerran: ”Elämä kirkossa [ja lisäisin: elämä seminaareissa ja instituuteissa] merkitsee sitä, että kohtaamme useita erilaisia johtajia, joista kaikki eivät aina ole viisaita, kypsiä ja taitavia. Tosiasiassa jotkut meistä ovat yhtä kuoppaisia ja epätasaisia kuin säkillinen vanhoja oven nuppeja. Osa kokemastamme viimeistelystä on itse asiassa tulosta hioutumisesta toisiamme vasten. Kuinka välttämättömiä ovatkaan sellaisissa olosuhteissa kärsivällisyys ja voiteleva rakkaus!”¹⁴

En voi kyllin korostaa sitä, kuinka tärkeitä ”kärsivällisyys ja voiteleva rakkaus” ovat uskonnonopettajalle. Ne ovat olennaisia onnellisuuden löytämiselle ja Hengen avulla opettamiselle.

Presidentti Boyd K. Packer sanoi: ”Ihminen, joka sanoo, että hän tukee kirkon presidenttiä tai johtavia auktoriteetteja, mutta ei voi tukea omaa piispaansa, pettää itseään. Ihminen, joka ei tue seurakuntansa piispaa ja vaarnansa johtajaa, ei tue kirkon presidenttiä.”¹⁵

Aika ei salli minun käsitellä asiaa enempää, mutta tämä lausunto sisältää periaatteen, jonka uskon pätevän uskonnonopettajiin ja heidän suhteisiinsa niihin, jotka on nimitetty heidän johtajikseen. Mikäli joillakuilla teistä on pahansuopia tuntemuksia hallintoa kohtaan, jotakuta tiettyä johtajaa tai jotakin menettelytapaa kohtaan tai sen vuoksi, ettei teitä ole huomioitu tai että teitä on seurattu liiankin tiiviisti, pyydän, että annatte asian olla, oman itsenne vuoksi. Onnellisuus karkaa iäksi siltä, joka ei halua antaa anteeksi, joka levittää tyytymättömyyttään muihin tai joka hautoo kiistelyä.

Vielä viimeinen ehdotukseni. Vain muutamia tunteja ennen kuolemaansa Vapahtaja pesi apostolien jalat ja sanoi sitten:

”Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. – –

Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.”¹⁶

Suuri osa onnellisuudesta, jota voimme kokea elämässä, tulee silloin kun unohdamme itsemme ja keskitämme ajatuksemme ja palvelemisemme muihin. Uskonnonopettajina voimme kokea suurta onnellisuutta, kun keskitämme ajatuksemme, toiveemme ja pyrkimyksemme oppilaidemme siunaamiseen. Puhuessaan uskonnonopettajille presidentti Spencer W. Kimball sanoi kerran, että nuortemme ”kasvun ja kehittymisen” tulee olla meille ”suuri ja erinomainen päähänpinttymä”¹⁷. Jos keskittymisemme joskus kääntyy pois oppilaistamme ja alkaa kohdistua omiin tarpeisiimme, mukavuuteemme, tyydytykseemme tai kaipaamaamme huomioon, meidän voimamme opettaa tehokkaasti vähenee merkittävästi, puhumattakaan siitä, että suuri osa meidän omaa onnellisuuttamme katoaa.

Harry Emerson Fosdick, protestanttipappi viime vuosisadalta, kirjoitti: ”Jotkut kristityt kantavat uskontoaan selässään. Se on uskonkäsitysten ja tapojen säkki, jota heidän täytyy kantaa. Aika ajoin se käy raskaaksi ja he laskisivat sen mielellään maahan, mutta se merkitsisi vanhojen perinteiden rikkomista, ja niinpä he heittävät säkin taas olalleen. Mutta tosi kristityt eivät kanna uskontoaan, vaan heidän uskontonsa kantaa heitä. Se ei ole taakka; se on siivet. Se nostaa heidät ylös, se vie heidät vaikeiden kohtien yli, se saa maailmankaikkeuden tuntumaan ystävälliseltä, elämän tuntumaan merkitykselliseltä, toivon todelliselta, uhrauksen kannattavalta. Se vapauttaa heidät pelosta, hyödyttömyydestä, masennuksesta ja synnistä – ihmisen sielun suurimmista orjuuttajista. Tosi kristityn voi hänet nähdessään tuntea hänen iloisuudestaan.”¹⁸

Toivon ja rukoilen, että teille jokaiselle evankeliumi on itse asiassa siivet eikä taakka, että olette tulen ympäröimiä, että täytytte ilolla ja että teidän oma onnellisuutenne kutsuu muita etsimään ja seuraamaan onnellisuutenne lähdettä, joka on Herra Jeesus Kristus. Todistan, että Hän on ollut onnellisin ihminen, joka on koskaan kulkenut tämän maan päällä, ja Hän kutsuu meitä seuraamaan Häntä ja ”elämään onnellisina”. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.