Wilford Woodruffin elämä ja palvelutyö
On tutkimaton Jumala, Maa täynnä ihmeitään. Lyö mereenkin Hän merkkinsä Ja loihtii myrskysään.”1 Näin alkaa presidentti Wilford Woodruffin lempilaulu ”On tutkimaton Jumala”.
”Hän rakasti [sitä laulua]”, huomautti presidentti Heber J. Grant, joka palveli apostolina Wilford Woodruffin ollessa kirkon presidenttinä. ”Me lauloimme sitä varmaankin joskus kaksikin kertaa kuukaudessa viikoittaisissa kokouksissamme temppelissä, ja hyvin harvoin kului kuukauttakaan niin ettei veli Woodruff pyytänyt laulamaan sitä laulua. Hän uskoi tähän työhön koko sydämestään ja sielustaan ja uurasti sen edistämiseksi kaikella sillä voimalla, jonka Jumala hänelle antoi.”2
Matthias F. Cowley, joka myös palveli presidentti Woodruffin kanssa, huomautti: ”Kenties yksikään ihminen kirkossa ei ole koskaan tuntenut syvällisemmin sanoihin ’On tutkimaton Jumala, Maa täynnä ihmeitään’ sisältyvää totuutta kuin Wilford Woodruff. Hän oli niin syvästi hengellinen, niin täysin omistautunut Jumalan palvelemiseen, että sai koko elämänsä ajan runsaasti ihmeellisiä osoituksia Jumalan tarkoituksista. Hän ei ollut koskaan perustanut uskoaan ihmeisiin. Ne vain vahvistivat sen, mihin hän uskoi koko sydämestään, ja tukivat hänen ajatuksiaan pyhien kirjoitusten opetuksista.”3
Kuten presidentti Grant ja veli Cowley huomauttivat, presidentti Woodruffin lempilaulu sopi hyvin hänen elämänsä johto-ajatukseksi. Se myös kuvasi edistystä, jota hän sai nähdä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Laulu jatkuu:
Pilviä synkän harmaita
Te miksi pelkäätte,
Ne siunauksen sateita
Pian tuovat yllenne.
Kuin nuppu taakseen kätkeä
Voi kukan suloisen,
Pian saamme ehkä ymmärtää
Herramme aikehen.
Wilford Woodruff oli huomattava henkilö monissa varhaista kirkkoa määrittelevissä tapahtumissa ja tuli tutuksi vastoinkäymisten pilvien kanssa, jotka johtivat lopulta uskollisten saamiin siunauksiin. Hän maistoi vainon ja kärsimyksen katkeruutta, mutta sen kaiken keskellä hän sai myös nauttia Jumalan käden johdatuksen ihanuudesta. Ja nähdessään evankeliumin palautuksen edistyvän hän sai selkeämmän ymmärryksen Jumalan työstä.
Wilford Woodruffin lapsuus ja nuoruus – kotona luotu vankka perusta
Wilford Woodruff syntyi 1. maaliskuuta 1807 Farmingtonissa Connecticutin osavaltiossa. Hänen vanhempansa olivat Aphek Woodruff ja Beulah Thompson Woodruff. Kun hän oli vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen, hänen äitinsä kuoli pilkkukuumeeseen. Noin kolme vuotta myöhemmin Aphek meni uudelleen naimisiin. Aphek ja hänen toinen vaimonsa Azubah Hart Woodruff kasvattivat Wilfordin ja hänen kaksi vanhempaa veljeään. Aphek ja Azubah saivat vielä kuusi yhteistä lasta, joista neljä kuoli vauvaiässä tai lapsuudessa.
Wilford Woodruffin kirjoitukset osoittavat, että hän varttui suurin piirtein samalla tavoin kuin muut aikansa pojat. Hän kävi koulua ja teki töitä perheen maatilalla. Hän oli työssä myös isänsä sahalla hyvin nuorena saaden kokemusta, joka auttoi häntä aikuisena, kun hän hoiti itse sahaa. Yksi hänen lempiharrastuksistaan oli kalastus, ja hän ja hänen veljensä kalastivat usein taimenia joesta, joka virtasi heidän isänsä sahan ohi.
Hän rakasti perhettään ja kunnioitti syvästi vanhempiaan. Ihaillen ja kiitollisena hän kuvasi isäänsä rotevaksi mieheksi, joka teki aina ”paljon töitä” ja oli ”hyvin armelias, rehellinen, nuhteeton ja totuudellinen”.5 Hän muisteli myös, kuinka hänen äitipuolensa opetukset evankeliumista johtivat osaltaan hänet etsimään Herran tosi kirkkoa.6
Vielä sittenkin kun hän oli varttunut vanhemmaksi, monet hänen suurimmista iloistaan elämässä liittyivät hänen vanhempiinsa ja sisaruksiinsa. Hän liittyi kirkkoon samana päivänä kuin veljensä Azmon. Hän iloitsi voidessaan opettaa isäänsä, äitipuoltaan ja heidän perhekuntaansa ja kastaa heidät. Myöhemmin elämässään hän huolehti siitä, että hänen äitinsä puolesta tehtiin temppelityö. Hänen mielestään se oli etuoikeus, joka riitti korvaamaan hänelle kaiken sen työn, jota hän oli elämässään tehnyt.7
”Jumalan varjelus ja armo”
Muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Wilford Woodruff tunnusti Herran käden pelastaneen hänen henkensä moneen kertaan. Artikkelissa nimeltään ”Onnettomuuksien luku” hän kuvaili joitakin onnettomuuksia, joihin oli joutunut, ja ihmetteli sitä, että oli jäänyt henkiin kertomaan niistä. Hän kertoi esimerkiksi seikkailusta, jonka oli kokenut perheen maatilalla: ”Kun olin kuusivuotias, äkäinen sonni oli vähällä ottaa minut hengiltä. Isä ja minä olimme syöttämässä karjalle kurpitsoita, [kun] äkäinen sonni ajoi lehmäni pois kurpitsan luota, jota se oli syömässä. Otin kurpitsan, joka lehmältä oli jäänyt, ja siksi sonni otti kohteekseen minut. Isä käski minun heittää kurpitsan käsistäni ja juosta. Juoksin alas jyrkkää mäkeä kurpitsa mukanani, koska halusin lehmän saavan sen, mikä sille kuului. Sonni lähti perääni. Juuri kun se oli saavuttamaisillaan minut, astuin tolpan jättämään kuoppaan ja kaaduin. Sonni hyppäsi ylitseni kurpitsan perään ja repi sen kappaleiksi sarvillaan ja olisi tehnyt saman minulle, ellen olisi kaatunut.”8
Hän kertoi myös tapaturmasta, johon oli joutunut ollessaan 17-vuotias: ”Ratsastin hyvin äksyllä hevosella, jota en tuntenut, ja ratsastaessamme alas hyvin jyrkkää, kivikkoista kukkulaa hevonen käytti maastoa hyväkseen ja hyppäsi äkkiä pois tieltä ja laukkasi alas jyrkännettä kivien keskellä täyttä vauhtia ja alkoi pukittaa ja yritti heittää minut päänsä yli kivikkoon, mutta minä putosin sen pään päälle, tartuin sitä molemmista korvista ja pidin kiinni henkeni edestä odottaen joka hetki murskautuvani kappaleiksi kiviä vasten. Minun istuessani siinä asennossa, hajareisin sen kaulassa vailla muita suitsia sen ohjaamiseen kuin sen korvat, se syöksyi alas kukkulaa täydessä vauhdissa, kunnes se ravasi päin kalliota ja kaatui maahan. Minä lensin sen pään ja kivien yli noin [viitisen metriä] ja putosin maahan suoraan jaloilleni. Ilmeisesti juuri se pelasti henkeni, sillä jos olisin iskeytynyt maahan jokin muu ruumiinosa edellä, olisin menettänyt heti henkeni. Tässä tapauksessa luuni murtuivat allani aivan kuin ne olisivat olleet ruokoja. Vasen sääreni murtui kahdesta kohtaa ja molemmat nilkkani menivät järkyttävällä tavalla sijoiltaan ja hevonen oli vyöryä ylitseni yrittäessään nousta pystyyn. Setäni Titus Woodruff näki minun kaatuvan, hälytti apua ja kantoi minut taloonsa. Makasin kahdesta iltapäivällä kymmeneen illalla ilman lääkärin hoitoa. Sitten isä tuli ja toi Farmingtonista tohtori Swiftin, joka asetti luuni paikoilleen, lastoitti raajani ja vei minut sinä iltana vaunuissaan kahdeksan mailin matkan isäni luo. Kärsimykseni olivat hyvin suuret. Sain kuitenkin hyvää hoitoa, ja kahdeksan viikon kuluttua olin ulkona kainalosauvoillani.”9
Wilford Woodruffin henkeä varjeltiin edelleen huolimatta lukuisista tapaturmista vielä aikuisenakin. Kun hän oli 41-vuotias, hän esitti yhteenvedon kokemistaan onnettomuuksista ja ilmaisi olevansa kiitollinen Herran käden varjeluksesta:
”Molemmat jalkani – toinen kahdesta kohtaa – molemmat käteni, rintaluuni ja kolme kylkiluutani ovat murtuneet, ja molemmat nilkkani ovat menneet sijoiltaan. Olen ollut hukuksissa, paleltunut, palanut ja joutunut hullun koiran puremaksi – ollut kahdessa vesipyörässä kokonaan veden alla – selviytynyt useista vakavista sairauksista ja saanut myrkkyä sen pahimmissa muodoissa – pudonnut ratakiskokasaan – väistänyt täpärästi luoteja ja selviytynyt lukuisista muista tilanteista, joissa henkeni on ollut hiuskarvan varassa.
Minusta on näyttänyt ihmeelliseltä, että kaikkien loukkaantumisteni ja murtuneiden luideni jäljiltä minulla ei ole yhtään rampaa raajaa, vaan olen kyennyt kestämään rankimpia töitä, tilanteita ja matkoja – olen usein kävellyt neljäkymmentä, viisikymmentä ja erään kerran kuusikymmentä mailia [lähes 100 km] päivässä. Jumalan varjelus ja armo ovat olleet kanssani, ja henkeni on tähän asti säästetty. Näistä siunauksista tunnen sydämessäni halua osoittaa kiitollisuutta taivaalliselle Isälleni rukoillen, että voisin käyttää lopun elämääni Hänen palveluksessaan ja Hänen valtakuntansa rakentamisessa.”10
Herran tosi kirkon etsiminen ja löytäminen
Wilford Woodruff oli vielä nuori, kun hän sai halun palvella Herraa ja oppia Hänestä. Hän sanoi: ”Varhaisella iälläni mieleni askarteli uskonnollisissa aiheissa.”11 Hän päätti kuitenkin olla liittymättä mihinkään kirkkoon. Sen sijaan hän oli päättänyt löytää Jeesuksen Kristuksen ainoan tosi kirkon. Vanhempiensa ja muiden ystävien sekä Hengen kuiskausten innoittamana hän vakuuttui siitä, ”että Kristuksen kirkko oli autiomaassa – että oli tapahtunut luopuminen puhtaasta ja Jumalan silmissä tahrattomasta palvelusta ja että käsillä oli suuren muutoksen aika”.12 Erityisen paljon häntä innostivat Robert Mason -nimisen miehen opetukset tämän profetoidessa, että Wilford eläisi maistaakseen palautetun evankeliumin hedelmää (ks. tämän kirjan sivut 1–3).
Uskoessaan vuosia myöhemmin, että muut myöhempien aikojen pyhät voisivat hyötyä hänen omista kokemuksistaan13, presidentti Wilford Woodruff kertoi usein siitä, miten hän oli etsinyt totuutta. Hän kertoi:
”En kyennyt löytämään yhtään kirkkokuntaa, jonka opit, usko tai menot olisivat olleet sopusoinnussa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tai niiden toimitusten ja lahjojen kanssa, joita apostolit opettivat. Vaikka sen ajan papit opettivat, että usko, lahjat, armolahjat, ihmeet ja toimitukset, joista entisaikojen pyhät nauttivat, olivat lakanneet eivätkä olleet enää tarpeen, minä en uskonut sen olevan totta, vaan että ne olivat lakanneet ihmislasten epäuskon tähden. Minä uskoin, että samat armolahjat, ihmeet ja voima ilmenisivät niin yhtenä maailmanaikana kuin toisenakin, kun Jumalalla olisi kirkko maan päällä, ja että Jumalan kirkko perustettaisiin uudelleen maan päälle ja että minä eläisin kunnes näkisin sen. Nuo periaatteet iskostuivat mieleeni tutkiessani Vanhaa ja Uutta testamenttia ja rukoillessani palavasti, että Herra näyttäisi minulle, mikä oli oikein ja väärin, ja johdattaisi minut pelastuksen tielle huolimatta vähääkään ihmisten mielipiteistä, ja Herran Hengen kuiskaukset kolmen vuoden ajan opettivat minulle, että Hän oli pian perustamassa kirkkoaan ja valtakuntaansa maan päälle viimeisinä aikoina.”14
”Sieluni kääntyi näiden asioiden puoleen”, hän sanoi. ”Varhaisessa miehuudessani minä rukoilin päivin ja öin, että saisin elää nähdäkseni profeetan. Olisin matkustanut tuhat mailia nähdäkseni profeetan tai ihmisen, joka voisi opettaa minulle asioita, joista luin Raamatusta. En voinut liittyä mihinkään kirkkoon, koska en löytänyt siihen aikaan yhtään kirkkoa, joka puolusti näitä periaatteita. Vietin monta keskiyön tuntia joen rannalla, vuorilla ja sahallani – – huutaen Jumalaa, että saisin elää niin kauan, että näkisin profeetan tai jonkun ihmisen, joka opettaisi minulle Jumalan valtakuntaa koskevia asioita sellaisina kuin luin niistä.”15
Wilford Woodruffin etsintä päättyi, kun hän oli 26-vuotias. Joulukuun 29. päivänä 1833 hän kuuli saarnan, jonka piti vanhin Zera Pulsipher, myöhempien aikojen pyhiin kuuluva lähetyssaarnaaja. Päiväkirjassaan hän kuvailee suhtautumistaan vanhin Pulsipherin saarnaan:
”Hän aloitti kokouksen muutamilla johdattelevilla huomautuksilla, ja sitten hän rukoili. Tunsin Jumalan Hengen todistavan, että hän oli Jumalan palvelija. Sitten hän aloitti saarnaamisen, senkin kuin valtuudella, ja kun hän oli lopettanut puheensa, tunsin todella, että se oli ensimmäinen evankeliumin saarna, mitä olin koskaan kuullut. Ajattelin, että se oli sitä, mitä olin kauan etsinyt. En voinut lähteä talosta tuntematta velvollisuudekseni todistaa totuudesta ihmisten edessä. Avasin silmäni näkemään, korvani kuulemaan, sydämeni ymmärtämään ja oveni ottamaan vastaan hänet, joka oli palvellut meitä.”16
Wilford Woodruff kutsui vanhin Pulsipherin ja hänen toverinsa Elijah Cheneyn yöpymään Woodruffien kotiin. Kaksi päivää myöhemmin, kun veli Woodruff oli käyttänyt jonkin aikaa Mormonin kirjan lukemiseen ja lähetyssaarnaajien kanssa keskustelemiseen, hänet kastettiin ja konfirmoitiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi. Siitä päivästä hänen elämänsä muuttui. Löydettyään totuuden hän omistautui sen viemiseen muille.
”Halu lähteä saarnaamaan evankeliumia”
Wilford Woodruff halusi pitää kasteessa solmimansa liitot ja oli aulis välikappale Herran käsissä, aina valmis tekemään Hänen tahtonsa. Vuoden 1834 loppupuolella hänellä ”oli halu lähteä saarnaamaan evankeliumia”,17 ja hän sai kutsun palvella Yhdysvaltain kaakkoisosissa. Hän tiesi, että hänen edessään oli koettelemuksia ja että hänen henkensä voisi olla vaarassa hänen matkustaessaan, mutta hän sai voimaa todistuksestaan ja uskostaan. Myöhemmin hän muisteli: ”Tiesin, että Herran Joseph Smithille ilmoittama evankeliumi oli tosi ja niin arvokas, että halusin kertoa siitä ihmisille, jotka eivät olleet kuulleet siitä. Se oli niin hyvä ja selkeä, että minusta tuntui, että voisin saada ihmiset uskomaan siihen.”18
Kun Wilford Woodruff aloitti ensimmäisen lähetystyönsä, hänet oli hiljattain asetettu papiksi Aaronin pappeudessa. Hänen toverinsa, joka oli asetettu vanhimmaksi, oli hänen kanssaan lähetystyön ensimmäisten koettelemusten aikana, mutta lannistui pian ja palasi kotiinsa Ohion Kirtlandiin. Jäätyään yksin vieraalle seudulle Wilford rukoili apua ja jatkoi lähetystyötään kahlaten läpi rämeiden ja soiden. Viimein hän saapui Memphisin kaupunkiin Tennesseehen ”väsyneenä ja nälkäisenä”.19 Ensimmäisenä lähetystyökokemuksenaan siellä hän puhui suurelle yleisölle. Hän kertoi:
”Menin paikan parhaaseen majataloon, jota piti herra Josiah Jackson. Kerroin hänelle, että olin muukalainen ja ettei minulla ollut rahaa. Kysyin häneltä, pitäisikö hän minut yön yli. Hän kysyi minulta, millä asioilla liikuin. Kerroin hänelle, että olin evankeliumin saarnaaja. Hän nauroi ja sanoi, etten juurikaan näyttänyt saarnaajalta. En moittinut häntä siitä, sillä kaikki saarnaajat, joihin hän oli tutustunut, ratsastivat hienoilla hevosilla tai matkasivat hienoissa vaunuissa, olivat pukeutuneet hienoon verkaan ja nauttivat suurta palkkaa ja näkisivät koko tämän maailman vajoavan kadotukseen ennen kuin kahlaisivat 170 mailia [272 km] liejussa pelastaakseen ihmisiä.
Majatalon isäntä halusi pitää vähän hauskaa, joten hän sanoi majoittavansa minut, jos saarnaisin. Hän halusi nähdä, osaisinko saarnata. Täytyy tunnustaa, että siinä vaiheessa minusta tuli vähän ilkikurinen ja pyysin, ettei hän panisi minua saarnaamaan. Mitä enemmän pyytelin saada olla saarnaamatta, sitä päättäväisemmin herra Jackson halusi minun saarnaavan. – –
Istuuduin suureen saliin syömään illallista. Ennen kuin olin saanut syötyä, huone alkoi täyttyä Memphisin rikkaista ja muodikkaista, jotka olivat pukeutuneet hienoon verkaan ja silkkiin, kun taas minun asuni oli sellainen kuin voitte kuvitella matkattuani liejussa niin kuin olin tehnyt. Kun olin lopettanut syömisen, pöytä kannettiin ulos huoneesta ihmisten päiden yli. Minut asetettiin huoneen nurkkaan korokkeelle, jossa oli Raamattu, virsikirja ja kynttilä ja jonka ympärillä oli tusinan verran miehiä, majatalon isäntä keskimmäisenä. Paikalla oli noin viisisataa ihmistä, jotka olivat tulleet yhteen, eivät kuulemaan evankeliumin saarnaa vaan pitämään vähän hauskaa. – – Mitä itse pitäisitte sellaisesta tilanteesta? Että ensimmäisellä lähetystyömatkallanne vailla toveria tai ystävää joutuisitte saarnaamaan sellaiselle yleisölle? Minulle se oli yksi elämäni mieluisimmista hetkistä, vaikka minusta tuntuikin, että olisin pitänyt seurasta.
Luin virren ja pyysin heitä laulamaan. Yksikään sielu ei laulanut sanaakaan. Kerroin heille, ettei minulla ollut laulunlahjaa, mutta Herran avulla minä sekä rukoilisin että saarnaisin. Polvistuin rukoilemaan, ja miehet ympärilläni lankesivat polvilleen. Rukoilin Herraa antamaan minulle Henkensä ja näyttämään minulle ihmis-ten sydämet. Lupasin rukouksessani Herralle, että saarnaisin tuolle väkijoukolle, mitä Hän minulle antaisikin. Nousin ja puhuin puolitoista tuntia, ja se oli yksi elämäni parhaista saarnoista.
Mieleni avattiin näkemään kokoontuneen väen elämä, ja minä kerroin heille heidän pahoista teoistaan ja palkkiosta, jonka he saisivat. Minua ympäröivät miehet painoivat päänsä. Kolme minuuttia sen jälkeen kun olin lopettanut, olin ainoa ihminen huoneessa.
Pian minulle osoitettiin sänky huoneessa, joka oli sen suuren huoneen vieressä, jonne oli kokoontunut monia niistä miehistä, joille olin saarnannut. Saatoin kuulla heidän keskustelunsa. Yksi miehistä sanoi, että hän haluaisi tietää, kuinka mormonipoika tiesi heidän menneisyydestään. Vähän ajan kuluttua he alkoivat väitellä jostakin opillisesta kohdasta. Yksi ehdotti, että minut kutsuttaisiin ratkaisemaan asia. Majatalon isäntä sanoi: ’Ei, olemme kerrankin saaneet tarpeeksemme.’
Aamulla nautin hyvän aamiaisen. Majatalon isäntä sanoi, että jos tulisin sitä tietä uudelleen, voisin pistäytyä hänen luonaan ja viipyä niin kauan kuin halusin.”20
Marraskuussa 1836 Wilford Woodruff päätti lähetystyönsä Yhdysvaltain kaakkoisosissa. Hän merkitsi päiväkirjaansa, että vuosien 1835 ja 1836 välisenä aikana hän oli matkustanut 9 805 mailia [15 688 km], pitänyt 323 kokousta, järjestänyt 4 kirkon seurakuntaa, kastanut 70 ihmistä ja konfirmoinut 62, toimittanut 11 pappeuteen asettamista ja parantanut 4 ihmistä kätten päällepanolla ja että hän oli vapautunut 6 eri mellakkajoukon käsistä.21 Hänet asetettiin vanhimmaksi kesäkuussa 1835 ja seitsenkymmeneksi toukokuussa 1836.
Palattuaan Kirtlandiin vanhin Woodruff huomasi, että monet kirkon jäsenet olivat joutuneet luopumuksen tilaan ja puhuivat profeetta Joseph Smithiä vastaan. ”Luopumuksen aikaan Kirtlandissa”, hän sanoi myöhemmin, ”Joseph Smith tuskin tiesi ihmisen tavatessaan, oliko tämä ystävä vai vihollinen, ellei Jumalan Henki ilmoittanut sitä hänelle. Useimmat johtavista miehistä taistelivat häntä vastaan.”22
Jopa ”sen pimeyden keskellä”23 Wilford Woodruff pysyi uskollisena profeetalle ja uskollisena omalle päättäväisyydelleen saarnata evankeliumia. Hänet kutsuttiin seitsemänkymmenen ensimmäiseen koorumiin, ja siinä ominaisuudessa hän jatkoi totuudesta todistamista matkustaen alueella pidettyihin konferensseihin. Kun hän oli ollut Kirtlandissa vajaan vuoden, hän noudatti kehotusta palvella kokoaikaisessa lähetystyössä Foxin saarilla, jotka sijaitsevat aivan Mainen osavaltion rannikolla. Hän sanoi:
”Jumalan Henki sanoi minulle: ’Valitse toveri ja lähde suoraan Foxin saarille.’ En tiennyt siitä, mitä Foxin saarilla oli, yhtään sen enempää kuin siitä, mitä Kolobissa oli. Mutta Herra käski minun lähteä, ja minä lähdin. Valitsin Jonathan H. Halen, ja hän lähti mukaani. Karkotimme siellä joitakin pahoja henkiä, saarnasimme evankeliumia ja teimme joitakin ihmetekoja. – – Pääsin Foxin saarille ja tein siellä hyvää työtä.”24 Kun vanhin Woodruff ja vanhin Hale saapuivat Foxin saarille, he huomasivat ”kansan siellä toivovan entisaikojen asiaintilaa”. Myöhemmin hän raportoi: ”Viipymättä asiassa enempää sanon vain, että kastoin siellä ollessani yli sata ihmistä.”25
Lähetystyöpalvelua edelleen Herran Jeesuksen Kristuksen apostolina
Palvellessaan lähetystyössä Foxin saarilla vuonna 1838 vanhin Woodruff sai kutsumuksen, joka laajensi hänen lähetystyöpalvelunsa kestämään hänen elämänsä loppuun asti. ”Elokuun 9. päivänä sain kirjeen”, hän sanoi, ”Thomas B. Marshilta, joka oli silloin kahdentoista apostolin presidentti. Siinä minulle ilmoitettiin, että Joseph Smith, profeetta, oli saanut ilmoituksen nimeten henkilöt, jotka tuli valita täyttämään luopuneiden veljien paikat: John E. Page, John Taylor, Wilford Woodruff ja Willard Richards.
Presidentti Marsh kirjoitti kirjeessään lisäksi: ’Tiedä siis täten, veli Woodruff, että sinut on määrätty täyttämään yksi kahdentoista apostolin paikoista ja että on Herran sanan mukaista, joka on annettu aivan äskettäin, että sinun pitäisi tulla kiireesti Far Westiin, ja että 26. päivänä tulevaa huhtikuuta sinun on määrä jättää pyhät täällä ja lähteä muille seuduille suuren syvyyden yli.’”
Presidentti Woodruff kommentoi myöhemmin: ”Sen kirjeen sisältö oli ilmoitettu minulle muutamia viikkoja aiemmin, mutta en ollut puhunut siitä kenellekään.”26
Ohje ”lähteä muille seuduille suuren syvyyden yli” viittasi Herran käskyyn, että kaksitoista apostolia palvelisivat lähetystyössä Isossa-Britanniassa. Pian sen jälkeen kun vanhin Wilford Woodruff oli asetettu apostoliksi 26. huhtikuuta 1839, hän lähti Isoon-Britanniaan yhtenä Kristuksen nimen erityisistä todistajista koko maailmassa (ks. OL 107:23).
Vanhin Woodruff palveli vielä myöhemminkin lähetystyössä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Hänet tultiin tuntemaan yhtenä kirkon historian suurimmista lähetyssaarnaajista. Tässä kirjassa on monia kertomuksia hänen lähetystyökokemuksistaan.
Auttamassa pyhien kokoontumista yhteen
Nykyään myöhempien aikojen pyhiä kannustetaan rakentamaan Jumalan valtakuntaa alueilla, joilla he elävät, vahvistaen näin kirkkoa kaikkialla maailmassa. Kirkon alkuaikoina myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajat kannustivat uusia käännynnäisiä muuttamaan kirkon keskuspaikkaan, olipa se sitten Ohion Kirtlandissa, Jacksonin piirikunnassa Missourissa, Illinoisin Nauvoossa tai Utahin Salt Lake Cityssä.
Noin kaksi vuotta Joseph ja Hyrum Smithin marttyyrikuoleman jälkeen pyhät pakotettiin jättämään kotinsa Nauvoossa, ja he perustivat väliaikaisen siirtokunnan Winter Quartersiin Nebraskassa. Vanhin Woodruff, joka oli ollut palvelemassa lähetystyössä Englannissa, palasi kirkon pääjoukon luo. Pyhien lähtiessä Winter Quartersista hän oli mukana johtamassa heitä heidän tunnetuimmassa muutossaan: heidän matkallaan Yhdysvaltain tasankojen ja vuorten yli luvattuun maahansa Suolajärven laaksossa. Pioneerien ensimmäisen komppanian jäsenenä hän kuljetti viimeisen osuuden matkasta presidentti Brigham Youngia, joka oli sairaana. Vanhin Woodruff oli paikalla, kun presidentti Young kohottautui vuoteeltaan vankkureissa, tarkasteli heidän edessään olevaa maata ja julisti: ”Tämä riittää. Tämä on oikea paikka – ajakaa eteenpäin.”27
Vanhin Woodruff auttoi jatkuvasti pyhiä kokoontumaan luvattuun maahansa. Yhden lähetystyönsä aikana hän ja hänen perheensä viettivät kaksi ja puoli vuotta Kanadassa ja Yhdysvaltain koillisosissa auttaen kirkon jäseniä muuttamaan Suolajärven laaksoon. Hän oli näiden pyhien viimeisen ryhmän kanssa saadessaan seuraavan kokemuksen, joka osoittaa hänen herkkyytensä kuulla Hengen kuiskauksia:
”Näin yhden höyrylaivan puhaltavan höyryä valmiina lähtemään. Menin kapteenin luo ja kysyin häneltä, kuinka monta matkustajaa hänellä oli. ’Kolmesataaviisikymmentä.’ ’Voisitko ottaa vielä sata?’ ’Kyllä.’ Olin juuri aikeissa kertoa hänelle, että halusimme nousta laivaan, kun Henki sanoi minulle: ’Älkää nousko tuohon laivaan, älä sinä älköönkä seurueesi.’ Hyvä on, minä sanoin. Olin oppinut jotakin tuosta hiljaisesta vienosta äänestä. En noussut tuohon laivaan vaan päätin odottaa seuraavaan aamuun. Puoli tuntia lähdön jälkeen laiva syttyi palamaan. Ruorista lähti köydet kettinkien sijasta, eivätkä he päässeet rantaan. Oli synkkä yö, eikä yksikään sielu pelastunut. Ellen olisi totellut sen sisimmässäni olevan varoittajan vaikutusta, olisin ollut siellä itse yhdessä muun seurueen kanssa.”28
Palvelemista Suolajärven laaksossa
Pyhien asetuttua Suolajärven laaksoon vanhin Woodruffin velvollisuudet muuttuivat. Häntä ei enää lähetetty ulkomaille kokoaikaiseen lähetystyöhön. Sen sijaan hänen tehtäviinsä kuului auttaa uusia pyhiä muuttamaan kirkon pääpaikkaan, tavata niitä, jotka vierailivat alueella, palvella lainsäätäjänä, työskennellä maan kastelemiseksi ja muokkaamiseksi ja kehitellä sadonkorjuu- ja viljelysmenetelmiä. Hän vieraili usein myöhempien aikojen pyhien siirtokunnissa Utahissa, Arizonassa ja Idahossa saarnaten evankeliumia ja kannustaen pyhiä heidän velvollisuuksissaan.
Wilford Woodruff palveli kirkon apulaishistorioitsijana vuosina 1856–1883 ja kirkon historioitsijana vuosina 1883–1889, aikana, josta suurimman osan hän palveli myös kahdentoista apostolin koorumissa. Vaikka historioitsijan tehtävä veikin hyvin paljon aikaa, hän piti sitä etuoikeutena uskoen, että ”tämän kirkon historia pysyy kautta ajan ja iankaikkisuuden”.29 Hänen palvelemisensa historioitsijana oli jatkoa työlle, jota hän oli tehnyt vuodesta 1835 alkaessaan pitää päiväkirjaa – henkilökohtaista aikakirjaa elämästään ja kirkon historiasta (ks. s. 129–132).
Jatkuvissa pyrkimyksissään vahvistaa kirkkoa, palvella yhteiskuntaa ja elättää perheensä Wilford Woodruff noudatti periaatteita, jotka hän oli oppinut uutteralta isältään. Vanhin Franklin D. Richards kahdentoista apostolin koorumista sanoi, että vanhin Woodruff tunnettiin ”toimeliaisuudestaan, ahkeruudestaan ja fyysisestä kestävyydestään. Vaikka hän ei ollut isokokoinen mies, hän kykeni tekemään töitä, jotka olisivat nujertaneet normaalikokoiset miehet.”30
Vanhin Woodruffin päiväkirja on täynnä merkintöjä pitkistä ja rankoista työpäivistä. Kerran hän kertoi tilanteesta, jolloin hän 67-vuotiaana kiipesi 12-jalkaisille [3,7 m korkeille] tikkaille poikansa Asahelin kanssa poimimaan persikoita persikkapuusta. Asahel alkoi menettää tasapainoaan. Yrittäessään pelastaa Asahelin vanhin Woodruff putosi itse. Hän kirjoitti: ”Putosin tikkailta noin 10 jalan [3 m] matkan maahan ja satutin oikean olkapääni ja lonkkani ja loukkasin itseni todella pahoin. Asahelin ei käynyt niin pahoin. Olin hyvin kipeä ja rampa koko yön.”31 Seuraavana päivänä hän kirjoitti: ”Olin hyvin kipeä ja rampa tänään, mutta menin pellolle ja palasin kotiin illalla.”32 Kommentoidessaan tätä tapausta Matthias Cowley sanoi: ”Sitä luonnollisesti ihmettelee, mitä sen-ikäinen mies teki puussa. Ensinnäkään vanhin Woodruffin tapauksessa kyse ei ollut koskaan iästä, kun hän näki jotakin, mitä hänen mielestään piti tehdä ja mikäli hänen oli mahdollista tehdä se. Hän oli kaikkialla. – – Hän oli valmis mihin tahansa odottamattomaan milloin tahansa. Jos hän näki omenapuun latvassa oksan, joka piti sahata pois, ajatus ehti tuskin käydä hänen mielessään, kun hän oli jo puun latvassa, ja hänen oli aina vaikea pyytää jotakuta muuta tekemään jokin asia, jonka hän voisi tehdä itse.”33
Temppelien rakentamista ja temppelityötä
Aina kun pyhät jäivät pidemmäksi aikaa johonkin keskuspaikkaan, he rakensivat temppelin. He noudattivat tätä kaavaa Kirtlandissa, Nauvoossa ja viimein Salt Lake Cityssä. Näin tehdessään he olivat uskollisia Herran profeetta Joseph Smithille antamalle ilmoitukselle, jonka vanhin Woodruff merkitsi muistiin päiväkirjaansa:
”Mikä oli juutalaisten yhteen kokoamisen tai Jumalan kansan kokoamisen tarkoituksena mihin tahansa maailmanaikaan? Päätarkoituksena oli rakentaa Herralle huone, jossa Hän voisi ilmoittaa kansalleen huoneensa toimitukset ja valtakuntansa kirkkaudet ja opettaa kansalle pelastuksen teitä. Sillä on olemassa tiettyjä toimituksia ja periaatteita, joiden opettamisen ja harjoittamisen täytyy tapahtua sitä tarkoitusta varten rakennetussa paikassa tai huoneessa. Tämä tarkoitus oli Jumalalla mielessään ennen kuin maailmaa oli, ja tätä tarkoitusta varten Jumala on halunnut koota juutalaiset usein yhteen, mutta he eivät ole halunneet. Samaa tarkoitusta varten Jumala kokoaa kansansa viimeisinä päivinä, jotta se rakentaisi Herralle huoneen ja valmistautuisi saamaan toimitukset ja endaumentit, pesut ja voitelut jne.”34
Vanhin Woodruff kehotti usein muita pyhiä nauttimaan temppelissä tarjolla olevista siunauksista. Hän sanoi: ”Pidän temppelien rakentamista yhtenä tärkeimmistä asioista, joita Herra vaatii myöhempien aikojen pyhiltä aikojen täyttymisen taloudenhoitokaudella, että me menisimme noihin temppeleihin paitsi lunastamaan elävät myös lunastamaan kuolleet.”35 Luonteenomaisella uutteruudellaan hän oli esimerkkinä temppelityöstä huolehtien siitä, että työ tehtiin tuhansien hänen esivanhempiensa puolesta.
Monien muiden aikansa profeettojen tavoin vanhin Woodruff profetoi, että tulisi aika, jolloin temppeleitä olisi kaikkialla maailmassa.36 Hän riemuitsi tilaisuudesta nähdä tuon profetian alkavan täyttyä, kun Utahin territorioon rakennettiin ja vihittiin neljä temppeliä pyhien Suolajärven laaksoon saapumista seuranneiden ensimmäisten 46 vuoden aikana. Ne rakennettiin St. Georgen, Loganin, Mantin ja Salt Lake Cityn kaupunkeihin.
Presidentti Woodruff piti vihkimisrukouksen Mantin ja Salt Lake Cityn temppeleissä. Sanomassaan kaikille kirkon jäsenille hän ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa todistivat siunauksista niille, jotka osallistuvat temppelien vihkimistilaisuuksiin vilpittömän palvelemisen hengessä: ”Heille annetaan Pyhän Hengen suloisia kuiskauksia ja taivaan aarteita, enkelien palvelusta lisätään aika ajoin, sillä [Herran] lupaus on annettu, eikä se voi olla täyttymättä!”37 Hän kirjoitti yhdestä sellaisesta kokemuksesta, jonka hän oli saanut Loganin temppelin vihkimistilaisuudessa:
”Osallistuessani tämän temppelin vihkimiseen mieleeni tuli ajatus niistä monista tunneista, jotka olin viettänyt rukouksessa varhaisina miehuusvuosinani pyytäen Jumalaa antamaan minun elää maan päällä, kunnes näkisin Kristuksen kirkon perustamisen ja sellaisen kansan nostattamisen, joka saisi muinaisen evankeliumin ja kilvoittelisi pyhille kerran suodussa uskossa. Herra lupasi minulle, että eläisin löytääkseni Jumalan kansan ja saisin nimen ja paikan – – Hänen huoneessaan, nimen, joka olisi poikia tai tyttäriä kestävämpi, nimen, joka ei koskaan katoaisi. Ja tänään riemuitsen siitä, että minulla on nimi Hänen kansansa luona ja voin auttaa uuden temppelin vihkimisessä Hänen mitä pyhimpään nimeensä. Ylistys Jumalalle ja Karitsalle iäti.”38
Wilford Woodruffin palvelu kirkon presidenttinä
Kun presidentti John Taylor kuoli 25. heinäkuuta 1887, kahdentoista apostolin koorumista tuli kirkon johtoelin, jonka johtavana virkailijana oli presidentti Woodruff. Presidentti Woodruff tunsi koko kirkon johtamisen taakan kirjoittaessaan päiväkirjaansa seuraavat ajatukset: ”Se saattaa minut hyvin erikoiseen tilanteeseen, asemaan, jota en ole koskaan elämäni aikana odottanut. Mutta Jumalan sallimuksesta se on annettu minulle, ja rukoilen Jumalaa, taivaallista Isääni, antamaan minulle armoa tehtäväni veroisesti. Se on suuri ja vastuullinen asema kenen tahansa ihmisen hoidettavaksi ja asema, jossa tarvitaan suurta viisautta. En koskaan odottanut eläväni kauemmin kuin presidentti Taylor. – – Mutta niin on käynyt. – – Voin vain sanoa, että ihmeelliset ovat Sinun tiesi, oi Herra Jumala Kaikkivaltias, sillä olet totisesti valinnut sen, mikä on heikkoa tässä maailmassa, tekemään työtäsi maan päällä. Olkoon palvelijasi Wilford valmistautunut mihin tahansa, mikä häntä odottaa maan päällä, ja olkoon hänellä voimaa suorittaa mitä tahansa taivaan Jumala vaatii hänen käsistään. Pyydän tätä taivaallisen Isäni siunausta Jeesuksen Kristuksen, elävän Jumalan Pojan, nimessä.”39 Presidentti Woodruff hyväksyttiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi 7. huhtikuuta 1889. Hän oli kirkon neljäs presidentti tällä taloudenhoitokaudella.
Herran myöhempien aikojen työstä todistamista
Puheissaan kirkon jäsenille presidentti Woodruff todisti usein evankeliumin palautuksesta aivan kuten hän oli tehnyt koko palvelutyönsä ajan. Hän todisti kuitenkin yhä voimallisemmin noiden elämänsä viimeisten yhdeksän vuoden aikana. Hän oli viimeinen elossa oleva, joka oli palvellut apostolina Joseph Smithin kanssa, ja hän tunsi pakottavaa tarvetta jättää selkeä ja kestävä todistus palautuksen profeetasta. Noin vuosi ennen kuolemaansa hän sanoi:
”On monia asioita, joita en ymmärrä, ja yksi on se, miksi olen täällä vielä tässä iässä. En ymmärrä, miksi minut on säästetty näin kauan kuin olen elänyt, kun niin moni apostoli ja profeetta on kutsuttu kotiin. – – Olen ainoa yhä elossa oleva ihminen, joka sai endaumentit profeetta Joseph Smithin käsien alla. Olen ainoa yhä elossa oleva mies, joka oli kahdentoista apostolin kanssa, kun hän siirsi Jumalan valtakunnan heidän käsiinsä ja antoi heille käskyn kantaa tätä valtakuntaa. Hän seisoi noin kolme tuntia huoneessa pitämässä meille viimeistä saarnaansa. Huone oli täynnään ikään kuin kuluttavaa tulta. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat kuin meripihka, hänen sanansa olivat meille kuin elosalama. Ne tunkeutuivat ruumiimme jokaiseen osaan aina kiireestä kantapäähän. Hän sanoi: ’Veljet, Herra Kaikkivaltias on sinetöinyt päälleni jokaisen pappeuden, jokaisen avaimen, jokaisen voiman, jokaisen periaatteen, joka kuuluu aikojen täyttymisen viimeiseen taloudenhoitokauteen ja Jumalan valtakunnan rakentamiseen. Olen sinetöinyt teidän päällenne kaikki periaatteet, pappeudet, apostolinviran ja Jumalan valtakunnan avaimet, ja nyt teidän on koottava voimanne ja kannettava valtakuntaa, tai teidät tuomitaan.’ En koskaan unohda noita sanoja – en koskaan niin kauan kuin elän. Se oli viimeinen puhe, mitä hän koskaan kuolevaisuudessa piti. Pian sen jälkeen hän kuoli marttyyrina ja hänet kutsuttiin kotiin kirkkauteen.”40
Kirkon presidenttinä Wilford Woodruff kehotti pyhiä etsimään ja seuraamaan Pyhän Hengen johdatusta, olemaan uskollisia liitoilleen, saarnaamaan evankeliumia kotona ja ulkomailla, olemaan rehellisiä ajallisissa tehtävissään ja olemaan uutteria temppeli- ja sukututkimustyössä. Hänen neuvonsa toistivat samoja sanoja, jotka hän oli esittänyt ollessaan kahdentoista koorumin jäsen: ”Olimmepa miten hyviä tahansa, meidän tulee tähdätä jatkuvasti kehittymiseen ja tulemaan paremmiksi. Olemme noudattaneet toisenlaista lakia ja evankeliumia kuin mitä muut ihmiset ovat noudattaneet, ja meillä on näköpiirissämme toisenlainen valtakunta ja tähtäimemme tulee olla vastaavasti korkeammalla Herran Jumalamme edessä ja meidän tulee hallita ja vallita itseämme sen mukaan, ja rukoilen Jumalalta, taivaalliselta Isältäni, että Hänen Henkensä lepäisi päällämme ja tekisi meidät kykeneviksi siihen.”41
Manifestin antaminen
Herran ohjaavan käden vahvistamana presidentti Woodruff johti myöhempien aikojen pyhiä selviytymään yhdestä tämän taloudenhoitokauden myrskyisimmistä vaiheista. Kirkko harjoitti 1880-luvun lopussa edelleenkin pluraaliavioliittoa kuuliaisuudesta Herran profeetta Joseph Smithille antamalle käskylle. Yhdysvaltain hallitus oli kuitenkin hiljattain säätänyt moniavioisuuden kieltäviä lakeja ja niiden rikkomisesta koituvia ankaria rangaistuksia kuten kirkon omaisuuden takavarikoimisen ja perustavaa laatua olevien kansalaisoikeuksien kuten äänioikeuden kieltämisen kirkon jäseniltä. Tällainen kehitys soi myös laillisia keinoja vainota niitä myöhempien aikojen pyhiä, jotka elivät pluraaliavioliitossa. Kirkko valitti laeista oikeusteitse mutta turhaan.
Tällainen tilanne painoi raskaasti presidentti Woodruffia. Hän kysyi Herran tahtoa asiassa ja sai lopulta ilmoituksen, että myöhempien aikojen pyhien pitäisi lakkauttaa käytäntö solmia pluraaliavioliittoja. Herran käskyä totellen hän antoi manifestina tunnetun julistuksen – innoitetun julkilausuman, joka on edelleen perustana kirkon pluraaliavioliittoa koskevalle kannalle. Tässä virallisessa julistuksessa, joka on päivätty 24. syyskuuta 1890, hän ilmoitti aikomuksensa alistua maan lakeihin. Hän todisti myös, että kirkko oli lakannut opettamasta pluraaliavioliittoa.42 Lokakuun 6. päivänä 1890 yleiskonferenssikokouksessa myöhempien aikojen pyhät hyväksyivät profeettansa julistuksen ja kannattivat yksimielisesti lausuntoa, että asemansa nojalla hän oli täysin valtuutettu antamaan manifestin.43
Perheen iankaikkisen luonteen vahvistaminen
Noin kolme kuukautta ennen marttyyrikuolemaansa profeetta Joseph Smith piti saarnan suurelle joukolle pyhiä. Vanhin Wilford Woodruff, joka merkitsi muistiin yhteenvedon saarnasta, sanoi, että profeetta puhui ”yhdestä tärkeimmistä ja kiinnostavimmista aiheista, mitä pyhille on koskaan esitetty”.44 Tässä saarnassa profeetta todisti perheen iankaikkisesta luonteesta. Hän puhui tarpeesta tulla sinetöidyksi vanhempiimme ja jatkaa tuota sinetöintitoimitusta kautta sukupolviemme:
”Tämä on Elian henki, että lunastamme kuolleemme ja yhdistämme itsemme isiimme, jotka ovat taivaassa, sekä sinetöimme kuolleemme tulemaan esiin ensimmäisessä ylösnousemuksessa. Tässä me tarvitsemme Elian voimaa sinetöidäksemme maan päällä asuvat niihin, jotka asuvat taivaassa. – – Menkää ja sinetöikää maan päällä poikanne ja tyttärenne itseenne ja itsenne isiinne iankaikkisessa kirkkaudessa.”45
Muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana myöhempien aikojen pyhät tiesivät, että tulisi olemaan jonkinlainen yhdistävä side isien ja lasten välillä (ks. OL 128:18). Heidän menettelytapojaan ei ollut kuitenkaan vielä saatettu täysin järjestykseen; kuten presidentti Woodruff huomautti, profeetta Joseph ei ollut elänyt riittävän kauan ”antaakseen lisää tietoa näistä asioista”.46 Toimien ”kaiken sen valon ja tiedon mukaan, joka [heillä] oli”,47 he tulivat usein sinetöidyiksi Joseph Smithiin, Brigham Youngiin tai muihin aikansa kirkon johtajiin mieluummin kuin omaan isäänsä tai äitiinsä tai ”otetuksi heidän lapsekseen”. Kirkon presidenttinä presidentti Woodruff viittasi tähän käytäntöön sanoen: ”Emme ole toteuttaneet täysin noita periaatteita Jumalan meille antamien ilmoitusten täyttämiseksi, isien sinetöimiseksi lapsiin ja lasten isiin. En ole tuntenut tyytyväisyyttä eikä sitä ole tuntenut presidentti [John] Taylor eikä yksikään ihminen sitten profeetta Josephin, joka on ollut osallisena lapseksi ottamisen toimituksessa Jumalamme temppeleissä. Meistä on tuntunut, että tästä aiheesta olisi ilmoitettavaa enemmän kuin se, mitä olimme saaneet.”48
Presidentti Woodruff sai tuota lisäilmoitusta 5. huhtikuuta 1894.49 Kolme päivää myöhemmin yleiskonferenssipuheessaan hän kertoi ilmoituksesta: ”Kun menin Herran eteen kysymään, kehen minut pitäisi sinetöidä – –, Jumalan Henki sanoi minulle: ’Eikö sinulla ole isää, joka on siittänyt sinut?’ ’Kyllä minulla on.’ ’Miksi et sitten kunnioita häntä? Miksi sinua ei sinetöidä häneen?’ ’Niin’, minä sanoin, ’se on oikein.’ Minut sinetöitiin isääni, ja minun isäni olisi pitänyt tulla sinetöidyksi isäänsä ja niin edelleen taaksepäin, ja velvollisuus, josta haluan jokaisen miehen, joka johtaa temppeliä, nähdä huolehtivan tästä päivästä eteenpäin ja ikuisesti, ellei Herra Kaikkivaltias toisin käske, on, että jokainen ihminen sinetöidään isäänsä. – – Se on Jumalan tahto tälle kansalle. Haluan kaikkien miesten, jotka johtavat näitä temppeleitä näillä Israelin vuorilla, pitävän tämän mielessään. Mitä syytä minulla on viedä kenenkään ihmisen sukulaisuusoikeuksia? Mikä oikeus kenelläkään on tehdä sitä? Ei; sanon, että otettakoon jokainen ihminen isänsä lapseksi, ja silloin te teette täsmälleen sen, mitä Jumala sanoi julistaessaan lähettävänsä profeetta Elian viimeisinä päivinä [ks. Mal. 3:23–24]. – –
Me haluamme myöhempien aikojen pyhien tästä eteenpäin jäljittävän sukulinjansa niin pitkälle kuin mahdollista ja tulevan sinetöidyiksi isiinsä ja äiteihinsä. Sinetöikää lapsia vanhempiinsa, ja jatkakaa tätä ketjua niin pitkälle kuin pystytte. – –
Veljet ja sisaret, painakaa nämä asiat sydämeen. Jatkakaamme aikakirjojemme pitämistä, täyttäkäämme ne vanhurskaasti Herran edessä ja toteuttakaamme tätä periaatetta, niin Jumalan siunaukset ovat kanssamme, ja ne, jotka lunastetaan, siunaavat meitä tulevina päivinä. Rukoilen Jumalaa, että kansana silmämme avattaisiin näkemään, korvamme kuulemaan ja sydämemme ymmärtämään sitä suurta ja ihmeellistä työtä, joka lepää harteillamme ja jonka taivaan Jumala vaatii käsistämme.”50
”Alati rukoilen puolestasi”
Maaliskuun 1. päivänä 1897 myöhempien aikojen pyhät täyttivät Suolajärven tabernaakkelin juhlistaakseen presidentti Wilford Woodruffin 90. syntymäpäivää. Siellä he kuulivat uuden laulun, ”Alati rukoilen puolestasi”. Evan Stephens oli sovittanut jo olemassa olevan laulun sävelmän ja kirjoittanut uudet sanat kunnianosoitukseksi kirkon rakastetulle profeetalle:
Alati rukoilen puolestasi
Ja pyydän siunaamaan profeettani.
Vaikk varjot vuosien otsalles saa,
Heijastus taivainen sen kirkastaa,
Heijastus taivainen sen kirkastaa.
Alati rukoilen puolestasi
Sydämin puhtahin, profeettani.
Päivästä päivähän ett voisit ain
Valaista tietämme meit opastain,
Valaista tietämme meit opastain.
Alati rukoilen puolestasi
Ja tiedän, Herramme sen kuulevi.
Hän sua siunatkoon vuosinasi
Runsailla lahjoillaan, profeettani,
Runsailla lahjoillaan, profeettani.51
Puolitoista vuotta myöhemmin, 2. syyskuuta 1898, presidentti Wilford Woodruff kuoli päästen viimein muiden häntä ennen kuolleiden pyhien luo. Hänen hautajaisissaan, jotka pidettiin Suolajärven tabernaakkelissa, ”rauhan henki – – hallitsi kaikkia järjestelyjä ja valtasi paikan ja tyynnytti läsnäolollaan kaikkien tunteet”. Tabernaakkelin sisäpuoli oli ”taiteellisesti kiedottu valkeaan ylenpalttisine ja suurenmoisine” kukka-asetelmineen sekä vehnä- ja kauralyhteineen. ”Urkujen molemmin puolin oli numerot 1847 ja suuria maruna- ja auringonkukkakimppuja [ja] männynoksia”, jotka muistuttivat pioneerien tulosta Suolajärven laaksoon heinäkuussa 1847. Presidentti Woodruffin kookkaan muotokuvan yllä oli valaistu teksti ”Puhuu vielä kuoltuaankin” kunnianosoituksena Jumalan profeetalle, jonka opetukset ja esimerkki innoittaisivat jatkuvasti myöhempien aikojen pyhiä heidän pyrkimyksissään auttaa Jumalan valtakunnan rakentamisessa.52