Sinä rakastat, Hän pelastaa
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Me rukoilimme, että lastemme sydän muuttuisi. Sitten seurasi epämukava (ja vapauttava) ymmärrys.
Mieheni ja minä kasvatimme lapsemme evankeliumin piirissä. Tutkimme perheenä joka aamu evankeliumia, pidimme perherukoukset ja viikoittain perheillat. Kävimme kirkossa, söimme päivällisen yhdessä ja vietimme perhelomia. Lapsemme kävivät säännöllisesti temppelissä sijaiskasteilla kuolleiden puolesta, he saivat seminaarin päättötodistuksen ja kaksi heistä palveli lähetystyössä.
Ja sitten aikuisina he alkoivat tutkailla polkuja ja käsityksiä, jotka olivat erilaisia kuin ne, joita me olimme opettaneet heille. Yksi kerrallaan lapsemme lakkasivat osallistumasta kirkon toimintaan, kunnes vain yksi viidestä lapsestamme teki valinnan pysyä kirkossa. Vuodatimme monia kyyneliä lastemme vuoksi ja mietimme, olimmeko epäonnistuneet vanhempina ja oliko jotakin, mitä olisimme voineet tehdä toisin.
Pitkän aikaa anoimme, että Herra muuttaisi heidän sydämensä, ja lopulta Herra vastasi rukouksiimme. Mutta ei odottamallamme tavalla.
Sen sijaan että hän olisi vain muuttanut lastemme sydämen, Hän osoitti meille, että meidän piti aloittaa muuttamalla omaa sydäntämme. Vaikka vanhemmilla on tärkeä tehtävä lastensa opettamisessa, Hän muistutti meitä siitä, että Jeesus Kristus on heidän pelastajansa ja tuomarinsa.
Koska olin päättänyt pelastaa lapseni, olin käyttänyt tuntikausia rukoilemiseen, pyhien kirjoitusten lukemiseen ja temppelissä käymiseen ajatellen, että jos tein kaikkia oikeita asioita, ansaitsisin Jumalan puuttumisen asiaan – aivan kuin tekoni saisivat jollakin tavalla Jumalan kumoamaan heidän tahdonvapautensa ja pakottamaan heidät uskomaan siten kuin minä uskon.
Mieheni ja minä halusimme todella kiihkeästi pelastaa heidät, mutta meidän tulkintamme pelastamisesta näytti enemmänkin luennoimiselta, nalkutukselta ja paheksunnan osoittamiselta heidän valintojaan kohtaan, mikä johti väistämättä riitoihin. Me ymmärsimme, että kiihkeässä halussamme tuoda lapsemme takaisin me itse asiassa olimme karkottamassa heitä. Mitä enemmän he tunsivat meidän tuomitsevan heidät ja olevan pettyneitä heihin, sitä enemmän he välttelivät meitä.
Rukoukseni muuttuivat hartaaksi pyynnöksi, että oma sydämeni muuttuisi. Ymmärsin, että syyt, joiden vuoksi halusin lasteni muuttuvan, olivat vääränlaisia. Rukoilin enemmän rakkautta. Rukoilin myös, että voittaisin häpeän ja nolouden tunteeni siitä, ettei perheeni näyttänyt yhtään sellaiselta täydelliseltä perheeltä, jollaisia ystäväni esittelivät sosiaalisessa mediassa valokuvin lastensa temppeliavioliitoista tai lastenlastensa kastetilaisuuksista.
Kun käännyin Vapahtajan puoleen pyytäen parantumista, sydämeni alkoi pehmentyä lapsiani kohtaan. Ymmärsin, että jos rakastaisin heitä siten kuin Hän rakastaa heitä, minun oli tehtävä muutoksia. Hänelle rakkaus ei ollut menetelmä vaan syy, miksi Hän teki kaiken sen, mitä Hän teki. Hän sanoi, ettei Hän ”tee mitään, mikä ei olisi maailman hyödyksi, sillä hän rakastaa maailmaa” (2. Nefi 26:24).
Kun luotin Vapahtajan kykyyn tehdä työtään (ks. 2. Nefi 27:20), pystyin keskittymään siihen, että rakastan lapsiani ja siirrän pelastamisen Herran tehtäväksi. Se ei tarkoittanut, että luovuttaisin enkä enää yrittäisi auttaa heitä, vaan että kun rakkaudestani heitä kohtaan tuli liikkeellepaneva voima vuorovaikutuksessani heidän kanssaan, se muutti sitä, kuinka toimin.
Aloin nähdä heidät toisenlaisessa valossa. Aloin keskittyä heidän vahvuuksiinsa ja heidän kykyihinsä ja aloin nähdä, miten rakastavia, epäitsekkäitä, älykkäitä ja hyviä ihmisiä he ovat.
Mieheni ja minä kuuntelimme enemmän ja puhuimme vähemmän. Kyselimme heidän elämästään ja heidän kiinnostuksen kohteistaan. Tuomitsemisen sijaan osoitimme uteliaisuutta. Korvasimme arvostelun ja pettymyksen rakkauden ilmaisemisella, ja lapsemme pystyivät tuntemaan, että se oli aitoa.
Kodistamme tuli paikka, jossa he voivat tuntea rakkautta ja hyväksyntää. He lakkasivat salaamasta meiltä asioita ja alkoivat olla rehellisiä ja avoimia siitä, mitä heidän elämässään tapahtui. Me lähennyimme toisiamme.
Perheemme eteen on edelleenkin tehtävä työtä, mutta lapsemme tulevat nyt mielellään kotiimme ja viettävät aikaa kanssamme. He tuntevat olonsa turvalliseksi meidän seurassamme, ja toivon, että kun osoitamme rakkauttamme, he voivat tuntea Jumalan rakkautta heitä kohtaan. En tiedä, palaavatko he tämän elämän aikana lapsuutensa opetuksiin, mutta tiedän, että he ovat Vapahtajan käsissä.