Murilo Vicente Leite Ribeiro

Goiânia, Brasilia

Kun Murilo kastettiin 16-vuotiaana, hänen koko perheensä oli sitä vastaan. Kun hän sai lähetystyökutsun, hänen vanhempansa heittivät pois hänen kirkkovaatteensa ja estivät hänen palvelemisensa lähetystyössä. Hän auttoi perhettään viimein tulemaan kirkkoon, mutta silti hänestä tuntui, ettei hän ollut kelvollinen, koska ei ollut palvellut lähetystyössä.

Cody Bell, valokuvaaja

Tutustuin kirkkoon, kun olin 14-vuotias. Ystäväni olivat jäseniä ja esittelivät minut lähetyssaarnaajille. En aluksi ottanut vastaan heidän sanomaansa, koska perheeni kuului jo toiseen kirkkoon.

Kaksi vuotta myöhemmin minulta kysyttiin, halusinko pelata jalkapalloa kirkolla. Pidin todella paljon jalkapallosta ja halusin pelata. Minut kutsuttiin myös osallistumaan seminaariin. Kiinnostuin kirkosta.

Puhuin lähetyssaarnaajien kanssa, ja he opettivat minulle ensimmäisen näyn. Se muutti elämäni. Liikutuin samalla hetkellä, kun he puhuivat siitä. Itkin heidän edessään. Tunsin innoitusta ja suurenmoista henkeä. Otin sen ensimmäisen oppiaiheen jälkeen vastaan heidän kutsunsa mennä kasteelle.

Vanhempani olivat kirkkoa vastaan eivätkä osallistuneet kastetilaisuuteeni. Se oli minulle hyvin vaikeaa. Veljeni Joaquim oli perheeni jäsenistä ainoa, joka oli kanssani sinä päivänä.

Kasteeni jälkeen koin monia vaikeuksia. Uskoin palautettuun evankeliumiin, mutta perheelläni ei ollut vielä samaa näkemystä. Yritin selittää evankeliumia vanhemmilleni, mutta he eivät ymmärtäneet. Kävin edelleen kirkossa, vaikka vanhempani ajattelivat, että olin unohtamassa perheen. Totuus oli, että halusin heidän tulevan kirkkoon kanssani.

Kun tuli aika lähteä lähetystyöhön, tunsin olevani valmis. Olin osallistunut seminaariin kaksi vuotta, kävin lähetystyöhön valmentavan kurssin ja menin instituuttiin. Tunsin olevani tuolloin hengellisesti vahva, mutta vanhempani alkoivat lisätä vainoaan. Koko perheeni yritti saada minut jättämään kirkon.

Lähetin lähetystyöhakemukseni, ja minut kutsuttiin palvelemaan Recifen lähetyskentällä Brasiliassa. Kerroin vanhemmilleni, että olin lähdössä Recifeen edustamaan Jeesusta Kristusta lähetyssaarnaajana. Isä riiteli kanssani ja äiti meni niin pitkälle, että heitti pois kirkkovaatteeni ja kirjani. He olivat todella vihaisia.

Minä en lähtenyt lähetystyöhön. Se oli elämäni vaikeinta aikaa. Halusin palvella lähetystyössä, mutta kohtasin suurta vastustusta. En tehnyt mitään väärää, mutta lannistuin ja masennuin ja kärsin yhä vainoa kotona. Vanhempani toivoivat, että antaisin periksi enkä kävisi enää kirkossa.

Minulle oli vaikeaa se, että olin nuori mies mutta en ollut lähetystyössä. Tunsin olevani huonompi kuin ystäväni, jotka olivat jo lähteneet lähetystyöhön, ja tunsin olevani kirkossa yksin. Jotkut ihmiset ajattelivat, etten lähtenyt siksi, etten ollut kelvollinen. Mutta tein parhaani pysyäkseni lujana uskossa.

Tuona aikana tapasin Kellyn, josta tuli myöhemmin vaimoni. Kun tapasin hänet, masennukseni helpotti ja pystyin näkemään itseni Jumalan lapsena. Kelly ei ollut kirkon jäsen, kun aloimme seurustella. Menimme pian naimisiin, ja kuukausi sen jälkeen kastoin hänet. Meidät sinetöitiin temppelissä vuoden kuluttua. Se oli minulle erityinen ja pyhä hetki.

Kun ensimmäinen lapsemme Rafael oli syntynyt, toimme hänet kirkkoon saamaan siunauksen. Vanhempani olivat mukana seuraamassa siunaamista. Se oli ensimmäinen kerta, kun he olivat koskaan tulleet kirkkoon. He alkoivat kuunnella lähetystyöoppiaiheita kotonaan. Minulla oli viimein etuoikeus kastaa vanhempani ja pikkuveljeni.

On hassua, kuinka todella järjestelmällisesti isäni suhtautui asiaan. Hän sanoi: ”Poikani, milloin aiot kastaa minut?” Kasteen jälkeen nostin hänet vedestä ja hän halasi minua. Se oli todella ihmeellinen hetki elämässäni!

Vuosia myöhemmin tapasin seitsemänkymmenen koorumin jäsenen, vanhin Jairo Mazzagardin, kun hän tuli järjestämään uudelleen vaarnamme. Hän kysyi minulta lähetystyöstäni.

Vanhin Mazzagardi sanoi: ”Veli Murilo, tiedän, että sinut kastettiin, kun olit 16-vuotias, mutta et palvellut lähetystyössä.”

”Minä en palvellut lähetystyössä”, sanoin ja aloin itkeä.

”Mutta teen kaiken mahdollisen, jotta Herra antaa minulle anteeksi. Olen palvellut seurakunnanjohtajana seitsemän kuukautta ja yritän olla lähetyssaarnaaja ja antaa parhaani. Teen lujasti töitä auttaakseni muita. Haluan, että Herra antaa minulle anteeksi. En halua, että minulla on tämä tahra viimeisenä päivänä.”

”Veli Murilo”, hän sanoi, ”älä katso taaksepäin vaan eteenpäin. Se, joka katsoo taakse, kulkee taaksepäin, ja se, joka katsoo eteen, kulkee eteenpäin. Sinä olet puhdas.”

Olin onnellinen kuullessani sen enkä voinut olla itkemättä ilosta. Vasta silloin, monen vuoden jälkeen, saatoin tuntea Herran rauhaa.

Tuntui kuin kuuden tonnin reppu olisi nostettu selästäni.

Hän kehotti minua palaamaan luokseen vaimoni kanssa ja kutsui minut palvelemaan vaarnanjohtajana.

Sitten vanhin Mazzagardi sanoi: ”Kokemuksesi auttavat sinua olemaan vaarnanjohtaja. Pystyt auttamaan nuoria, joilla on vaikeuksia tai joilla ei ole vanhempiensa tukea. Sinulla ei ollut tilaisuutta palvella lähetystyössä, mutta tämä on nyt sinun lähetystyösi. Autat nuoria lähtemään lähetystyöhön.”

Vaarnanjohtajana yksi päätavoitteistani on auttaa nuoria miehiä ja nuoria naisia valmistautumaan lähetystyöpalveluun. Herra on antanut minulle oikeat sanat oikeana hetkenä puhua näille nuorille. Olen kiitollinen siitä, että Herra on antanut minulle tilaisuuden auttaa muita tekemään päätöksen palvella lähetystyössä.