Pohdintoja
Melvan viimeinen ateria
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
”Haluaisitko yrittää sakramentin nauttimista?” kysyin kuolevalta äidiltäni.
Kuvitus Christopher Thornock
Äitini kuoli hiljattain elettyään 92-vuotiaaksi. Hän oli sairaalassa, kun lääkärit tulivat siihen tulokseen, ettei hänen hyväkseen voitu tehdä mitään muuta kuin saada hänen viimeisistä hetkistään mahdollisimman miellyttäviä.
Kun teimme valmisteluja tuodaksemme hänet kotiin, kaksi paikallisen seurakunnan veljeä tuli huoneeseen ja kysyi minulta, haluaisiko äitini nauttia sakramentin. Ensin sanoin heille: ”Ei kiitos.” Äiti pystyi hädin tuskin nielemään. Sitten sanoin: ”Tai itse asiassa voisin kysyä häneltä.” Kumarruin lähelle hänen korvaansa ja sanoin: ”Täällä on kaksi pappeudenhaltijaa. Haluaisitko yrittää sakramentin nauttimista?” Hän vastasi heikolla mutta selkeällä äänellä: ”Kyllä.”
Kun sakramenttileipä oli siunattu, otin tarjottimelta leipäpalan, mursin siitä pikkuruisen murun ja panin sen lempeästi hänen suuhunsa. Hän mutusteli sitä jonkin aikaa ja pyysin hiljaa miehiltä anteeksi sitä, että se kesti. He vakuuttivat minulle, ettei se haitannut. Toisen sakramenttirukouksen jälkeen otin pienen muovisen vesikupin ja pitelin sitä hänen huulillaan. Hän otti vain pienen siemauksen, mutta yllätyin siitä, kuinka hyvin hän sen nielaisi.
Kiitin veljiä, ja he jatkoivat matkaa seuraavaan huoneeseen. Äiti kuoli rauhallisesti noin tuntia myöhemmin.
Seuraavina päivinä oivalsin, miten pyhä hetki minun oli sallittu elää äitini kanssa. Viimeinen asia, jonka hän tässä elämässä teki, oli sakramentin nauttiminen. Viimeinen sana, jonka hän sanoi, oli ”Kyllä” – kyllä sakramentin saamiselle, kyllä särkyneen sydämen ja murtuneen mielen (ks. 3. Nefi 9:20) uhrin antamiselle, kyllä Jeesuksen Kristuksen nimen päälleen ottamiselle ja lupaukselle muistaa Hänet aina, kyllä Hänen henkensä vastaanottamiselle. Viimeinen ateria, jonka hän nautti, oli sakramentin vertauskuvat.
Kuinka suloiselta se on varmasti hänestä maistunut! Vaikka hän oli liian heikko voidakseen liikkua tai puhua, kuinka eläväksi Kristuksessa hänen onkaan täytynyt itsensä tuntea! Kuinka kiitollinen hän varmasti onkaan ollut Vapahtajan lunastavasta ja kaiken mahdolliseksi tekevästä voimasta, joka kantoi häntä noina hänen matkansa viimeisinä hetkinä kuolevaisuudessa ja toi hänelle toivon iankaikkisesta elämästä.
Kun nautimme sakramentin joka viikko, olkaamme kaikki kiitollisia tilaisuudesta, joka meillä on uudistaa liittomme ja tuntea anteeksiantoa ja armoa pyrkiessämme tulemaan enemmän taivaallisen Isämme ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kaltaisiksi. Silloin leipä ja vesi voivat olla meille, aivan kuten ne ovat varmastikin olleet äidilleni, ”makeampaa kuin kaikki, mikä on makeaa, – – ja puhtaampaa kuin kaikki, mikä on puhdasta” (Alma 32:42).