2009
Varo!
Syyskuu 2009


Varo!

Mark H. Soelberg, Utah, USA

Heinäkuun 23. päivän iltana vuonna 1991 vanhin Charles Larsen ja minä olimme palaamassa kotiin Aucklandin kansainväliseltä lentoasemalta vietyämme sinne lähetyssaarnaajan, joka oli saanut lähetystyönsä päätökseen. Uudessa-Seelannissa oli talvi, ja vettä oli satanut päiväkausia.

Ajoin autollamme kohti isoa Harbour-siltaa, joka yhdistää Aucklandin ja Takapunan. Kun lähestyimme sillan alkupäässä olevaa mutkaa, ohitsemme kiisi erittäin kovalla vauhdilla eräs pienempi auto. Kun ohi viilettänyt auto alkoi kääntyä, kuljettaja menetti märän tienpinnan vuoksi auton hallinnan. Auto heittelehti vasemmalle ja sitten jyrkästi oikealle ja osui betoniesteeseen, joka esti sitä putoamasta sillalta satamaan.

Seinämästä rajusti ponnahtaen auto pyörähti ympäri ja liukui pysähdyksiin. Juuri näkemästämme järkyttyneinä ajoin tien sivuun ja sytytin hätävilkut. Vaistomaisesti vanhin Larsen ja minä hyppäsimme autosta nähdäksemme, pystyisimmekö auttamaan. Ennen kuin ehdimme auton luo, sen rikkinäisestä ikkunasta kiipesi ulos mies, joka kiiruhti sillalta alas ranta-alueelle ja katosi pimeään. Huusimme hänen peräänsä, mutta hän ei vastannut.

Suuntasin kulkuni kohti pientä kolariautoa, joka makasi kyljellään matkustajanpuoleinen ovi kohti taivasta. Autosta puuttui ikkuna, joten kiipesin osittain sisään nähdäkseni, oliko sisällä vielä joku. Yhtäkkiä kuulin kovan ja selkeän äänen huutavan: ”Varo!” Huudon pelästyttämänä hyppäsin nopeasti pois. Miltei välittömästi mutkan takaa kiiti esiin toinen auto lujaa vauhtia ja törmäsi kolariautoon, jonka sisään olin ollut nojautuneena.

Tien mutkan ja korkean betonisen reunaesteen vuoksi lähestyvät kuljettajat eivät pystyneet näkemään edessään olevaa kolaripaikkaa. Kolariautoon törmäsi vielä useita muitakin autoja. Vanhin Larsen ja minä juoksimme nopeasti mutkan toiseen päähän huitoen käsillämme muita kuljettajia pysähtymään. Pian paikalle saapui poliisi, ja saimme kuulla, että ensimmäinen auto oli varastettu.

Kun palasimme kotiin, mietin kohdalleni osunutta läheltä piti -tilannetta. Kiitin vanhin Larsenia siitä, että hän oli varoittanut minua lähestyvästä autosta. Hän katsoi minua yllättyneenä ja sanoi: ”Vanhin Soelberg, en minä sanonut mitään. En ollut sinun lähelläsi, enkä edes nähnyt mutkan takaa tulevaa autoa.”

Istuimme siinä hetken häkellyttävän kiitollisuuden tunteen valtaamina. Sinä iltana polvistuimme ja kiitimme taivaallista Isäämme varoituksesta, joka oli kirjaimellisesti pelastanut henkeni. Sen kokemuksen jälkeen olen monet kerrat lausunut todistukseni siitä, kuinka tärkeää on olla vastaanottavainen Herran Hengelle ja kuunnella tarkkaan Hänen ääntään.

Yhtäkkiä kuulin kovan ja selkeän äänen huutavan: ”Varo!”