Ensi kerralla minä kyllä kuuntelen!
”Turvaa siihen Henkeen, joka johdattaa tekemään hyvää” (OL 11:12).
”Melkein kaikki”, Manuel kuiskasi. Hän vilkaisi kainalossaan olevaa laatikkoa. Melkein kaikki makeiset oli myyty. Nyt hänen laatikossaan oli kirjekuori täynnä rahaa.
Auringon helottaessa niskaan Manuel ajatteli kotia sekä äitiä ja isoäitiä, jotka odottivat siellä. Hän hymyili ajatellessaan, kuinka onnellisia he olivat olleet viime aikoina. Manuel tunsi samaa onnea, ja hän tiesi, miksi – seuraavana sunnuntaina heidät kaikki kastettaisiin.
”Pois alta!” joku huusi yhtäkkiä Manuelin takaa. Samalla kun Manuel hyppäsi katuojaan, neljä poikaa kiisi pyörillä ohi.
Manuel oli nähnyt nuo pojat aikaisemmin heidän ajaessaan jalkakäytävällä kadun toisella puolella. Hänen mieleensä oli tullut ajatus: pysy kaukana noista pojista. Mutta kun he ajoivat pois, Manuel oli rauhoittunut ja unohtanut heidät. Nyt tunne palasi vieläkin voimakkaampana. Hän halusi kuitenkin saada makeiset myytyä, joten hän jatkoi.
Manuel oli juuri myynyt viimeiset makeiset, kun pojat palasivat. Ohi ajaessaan yksi pojista tarttui häntä olkapäästä. Laatikko luiskahti Manuelin kainalosta, ja toinen poika tarttui siihen ohi viilettäessään. ”Ei!” Manuel huusi. Hän katsoi surullisena, kun he veivät mukanaan laatikon, jossa olivat hänen vaivalla ansaitsemansa rahat.
Samana iltana Manuel kuuli huoneensa ovelta koputuksen. ”Manuel! Tule tänne!” Hänen äitinsä kuulosti huolestuneelta.
”Minähän sanoin, Mamá, että minulla on huono olo.”
”Mutta lähetyssaarnaajat ovat tulleet käymään luonamme.”
Manuel nousi seisomaan, hengitti syvään ja kohensi ryhtiään.
”Hola, Manuel”, sisar Santos sanoi, kun Manuel liittyi perheensä seuraan olohuoneessa.
Tavallisesti Manuel kuunteli lähetyssaarnaajia tarkasti, mutta tänään hän ajatteli poikia ja rahalaatikkoa. Hän toivoi, että olisi juossut pois nähtyään heidät ensi kerran. Mutta kuinka hän olisi voinut tietää, mitä tehdä? Tuntisiko hän enää koskaan oloaan turvalliseksi kävellessään kadulla? Hän rypisti otsaansa ja alkoi kuunnella opetusta.
”Pyhä Henki on taivaallisen Isän sanansaattaja”, sisar Santos sanoi. ”Hän voi opastaa ja innoittaa ajatuksiamme. Hän voi auttaa meitä tekemään hyviä valintoja ja varoittaa meitä vaarasta.”
Manuel nosti katseensa. ”Mitä tarkoitat?”
”No, onko sinulle koskaan käynyt niin, että mieleesi on tullut voimakas ajatus?” sisar Santos kysyi. ”Ehkä se on ollut kehotus tehdä jotakin. Ehkä se on vain tuntunut hyvältä ajatukselta.”
Manuelin silmät laajenivat, kun hän muisti ne voimakkaat ajatukset, joita hänellä oli ollut aikaisemmin, että hänen tuli mennä pakoon pyöräileviä poikia. ”Luulen, että niin kävi tänään”, hän sanoi hitaasti.
Lähetyssaarnaajat katsoivat häntä kiinnostuneina. Samoin tekivät Manuelin äiti ja isoäiti. Manuel kertoi heille pojista ja varastetusta laatikosta.
”Voi, Manuel, olen hyvin pahoillani”, hänen äitinsä kuiskasi. ”Siksi sinä siis olet ollut niin poissa tolaltasi tänä iltana. Haluan, että kerrot minulle myöhemmin lisää noista pojista. Ehkä pystymme saamaan rahasi takaisin.”
”Minäkin olen pahoillani”, sisar Santos sanoi. ”Mutta luulen, että olet oikeassa. Se, mitä tunsit sisimmässäsi, oli luultavasti Pyhä Henki.” Hän oli hetken vaiti. ”Kun sinut kasteesi jälkeen konfirmoidaan, sinä saat Pyhän Hengen lahjan. Se merkitsee sitä, että pystyt saamaan ja tuntemaan noita viestejä paljon useammin. Kun pysyt kelvollisena, Pyhä Henki voi olla jatkuva kumppanisi. Miltä se tuntuu sinusta?”
Manuelin kasvoilla käväisi huojentunut hymy. ”Paljon paremmalta!” hän vastasi. ”Aloin jo luulla, että minua pelottaisi aina kävellä ulkona. Mutta jos Pyhä Henki varoittaa minua taas, kuten Hän varoitti tänään, niin minä pärjään kyllä.” Hän virnisti äidilleen. ”Koska ensi kerralla, kun Pyhä Henki puhuu minulle, minä kyllä kuuntelen!”