LÄHETYSJOHTAJA, OLEN VALMIS LÄHETYSSAARNAAJAPUHUTTELUUNI!
E räänä sunnuntaina palvellessani lähetysjohtajana Vladivostokissa Venäjällä tapahtui jotakin melko hämmästyttävää. Olin tullut toimistooni kokoamaan joitakin papereita, kun oveen koputti 13-vuotias Vladimir, jota ystävät kutsuivat Vovaksi. Vova on diakoni Vladivostokin 1. seurakunnassa. Hän pyysi saada tulla keskustelemaan kanssani. Hänen seuranaan oli sisar Olga Vjatšeslavna Drjagunova. Tämä sisar puhuu erinomaista englantia, ja poika oli pyytänyt, voisiko sisar Olga toimia hänen tulkkinaan. Vova ei puhu englantia, ja minä puhun vain hieman venäjää.
Vova oli ollut orpo, joka oli hylätty heti syntymänsä jälkeen, koska hänellä oli suulakihalkio. Syntymävika oli sittemmin osittain korjattu, mutta arpi oli jäljellä. Eräs suurenmoinen nainen oli adoptoinut hänet ja piti häntä kuin omana poikanaan. Poika oli aina iloinen. Hänellä oli hymy kasvoillaan ja hänen ilmeensä oli suurenmoinen hänen jakaessaan sakramenttia. Hän kantoi diakonin viittaa aivan yhtä hienosti kuin kuka tahansa poika, jonka olen koskaan tuntenut. Hän lausui säännöllisesti herkän ja lyhyen todistuksensa evankeliumin totuudesta. Hän oli kaikkea, mitä diakonin pitäisikin olla.
Tapaamisessamme Vova puhui venäjää ja sisar Olga tulkkasi. Sisar Olga kertoi minulle, että Vova oli tullut täyttämään hakemuksensa palvella kokoaikaisena lähetyssaarnaajana. Kysyin yhtään hymyilemättä: ”Kuinka vanha hän on?”
Sisar Olga kysyi, ja Vova vastasi: ”Melkein 14.”
Edelleen vakavana kysyin: ”Ymmärtääkö hän, että hänen täytyy olla 19, ennen kuin hän voi palvella lähetystyössä?”
Sisar Olga vastasi: ”Hän ymmärtää, mutta hän ei halua lähettää hakemustaan myöhässä.”
Vakuutin heille, ettei meidän tarvitsisi vielä vähään aikaan lähettää hänen lähetyssaarnaajahakemustaan Moskovaan ja sitten edelleen Salt Lake Cityyn. Seurakunnanjohtaja ja minä emme kumpikaan unohtaisi, kun hänen olisi aika täyttää lomakkeet. Kävelin seinän luo, jossa oli kuvat niistä 44 lähetyssaarnaajasta, jotka palvelivat tuolloin Vladivostokin lähetyskentällä Venäjällä. Kerroin Vovalle, että pelkäsin hakemuspaperien tulevan mahdollisesti takaisin, jos ilmenisi, että suosittelin lähetystyöhön 13-vuotiasta poikaa.
Sitten selitin, että koska hän oli toimistossani, jossa puhuttelin lähetyssaarnaajia, oli mielestäni sopivaa esittää hänelle kysymykset, jotka häneltä kysyttäisiin, kun hän olisi 19-vuotias, vain koska halusin varmistua siitä, että hän oli sillä hetkellä kelvollinen palvelemaan lähetystyössä. Kävin sitten läpi kaikki kelvollisuutta koskevat kysymykset aivan kuin Vova olisi ollut yksi kokoaikaisista lähetyssaarnaajistani, mutta sivuutin tahdikkaasti poikien ja tyttöjen välisiä suhteita koskevat kysymykset, koska pidin niitä ennenaikaisina. Sitä paitsi en halunnut nolostuttaa sisar Olgaa.
Vova vastasi kaikkiin kysymyksiini asianmukaisesti ja kaksi kertaa ikäistään vanhemman pojan viisautta osoittaen. Miettiessäni asiaa hieman arvelin, että hän oli jopa ehkä kysellyt joltakulta vanhimmista, millaisia puhuttelukysymyksiä hän voisi odottaa lähetysjohtajalta. Sitten sanoin Vovalle, että hän voisi tulla takaisin puolen vuoden välein, ja me toistaisimme puhuttelun.
Sitten hän kysyi hieman huolissaan, mitä hänen pitäisi sanoa minulle, jotta tietäisin, että hän oli valmis uuteen puhutteluun puolen vuoden kuluttua. Sanoin hänelle sisar Olgan avulla, että hänen oli aika saada ensimmäinen englannin oppituntinsa. Sitten sanoin hitaasti: ”Näin sinun pitäisi sanoa minulle: ’Lähetysjohtaja, olen valmis lähetyssaarnaajapuhutteluuni.’”
Hän toisti kolmeen kertaan tärkeät sanat, jotka hänen tarvitsi tietää.
Kun olin valmis päättämään puhuttelun, Vova pyysi sisar Olgaa esittämään minulle vielä viimeisen kysymyksen. ”Lähetysjohtaja”, hän sanoi, ”miten neuvoisit minua valmistautumaan lähetystyöhöni?”
Häkellyin hieman. Harvoilla aikuisista vanhimmistani olisi ollut viisautta esittää niin osuvaa kysymystä. Pohdin hetken ja kehotin häntä sitten tekemään kolme asiaa: Ensiksi, kehotin häntä lukemaan pyhiä kirjoituksia joka päivä. Toiseksi, ehdotin, että hän rukoilee taivaallista Isäänsä joka aamu ja ilta. Kolmanneksi, kehotin häntä harjoittelemaan englanninkielentaitoaan.
Tunnustan, että viimeinen ehdotus oli hieman itsekäs omalta puoleltani, koska ajattelin, kuinka nauttisin voidessani puhua hänen kanssaan englanniksi ja esittää hänelle kysymyksiä häntä askarruttavista asioista. Ehdotin, että hän osallistuisi lähetyssaarnaajien opettamille maksuttomille englannintunneille, mutta hän sanoi, ettei hänen äitinsä antaisi hänen olla ulkona pimeäntulon jälkeen. Sovimme, että hän tekisi joka päivä enemmän töitä englannintunneillaan koulussa.
Kun myöhemmin näin diakoneja käytävässä kirkon jälkeen, kysyin Vovalta, haluaisiko hän toistaa lauseen, jota hänen piti käyttää, kun hän pyytäisi seuraavaa puhuttelua. Sen hän teki hienosti. Sitten suureksi yllätyksekseni sain tietää, että kaikki muut diakonit seurakunnassa olivat myös opetelleet nuo taikasanat. Jokainen heistä toisti ne katsoen suoraan minuun: ”Lähetysjohtaja, olen valmis lähetyssaarnaajapuhutteluuni!”
Oi esimerkin voimaa! Ilo yhdestä halukkaasta, joka avaa suunsa ja kertoo oppimastaan toiselle, oli jotakin, mitä yritin saada kaikki lähetyssaarnaajani kokemaan! Nämä venäläiset diakonit olivat matkalla kohti täydellisyyttä.
Kun istuin pöytäni ääressä, mietin, miten lähetystyötä voitaisiinkaan edistää tässä laajassa Venäjän maassa viiden vuoden kuluttua, kun Vova olisi 19-vuotias ja valmis palvelemaan lähetystyössä, jos Venäjällä olisi 2 000 muutakin nuorta diakonia valmistautumassa aivan kuten hän. Vastaus löytyy tietenkin Alman luvusta 57. Siellä Helaman-nimisellä profeetalla oli 2 000 nuorukaista, ja hän kykeni tekemään ihmeitä näiden poikien kanssa, jotka osoittivat suurta uskoa sekä omistautumista ja joita heidän äitinsä olivat opettaneet (ks. jae 21).
Ajatelkaa, kuinka siunattu on se lähetysjohtaja, joka saa Vovan yhdeksi lähetyssaarnaajasotureistaan.