Yksi näistä vähäisimmistä
Älköön kukaan aliarvioiko tavallisten myöhempien aikojen pyhien uskon voimaa.
Eräässä harvoin lainatussa ilmoituksessa, jonka profeetta Joseph Smith sai vuonna 1838, on viesti myöhempien aikojen pyhille. ”Minä muistan palvelijaani Oliver Grangeria; katso, totisesti minä sanon hänelle, että hänen nimensä pidetään pyhänä muistossa polvesta polveen aina ja ikuisesti, sanoo Herra” (OL 117:12).
Oliver Granger oli hyvin tavallinen mies. Hän oli melkein sokea ”menetettyään näkönsä kylmyyden takia” (History of the Church, osa 4, s. 408–409). Ensimmäisen presidenttikunnan mukaan hän oli ”mitä rehellisin ja kunniallisin mies; lyhyesti sanottuna, Jumalan mies” (History of the Church, osa 3, s. 350).
Kun pyhät karkotettiin Ohion Kirtlandista, aivan kuten tapahtui myöhemmin myös Independencessä, Far Westissä ja Nauvoossa, Oliver sai jäädä myydäkseen heidän omaisuuttaan siitä vähästä, minkä hän saattoi siitä saada. Hänellä ei ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta menestyä. Eikä hän tosiasiassa menestynytkään!
Mutta Herra sanoi: ”Ja nyt, hän kamppailkoon vakavasti kirkkoni ensimmäisen presidenttikunnan lunastukseksi, sanoo Herra; ja kun hän lankeaa, hän nousee uudestaan, sillä hänen uhrinsa on minulle pyhempi kuin hänen menestyksensä, sanoo Herra” (OL 117:13).
Mitä sellaista Oliver Granger teki, että hänen nimensä pidettäisiin pyhänä muistossa? Ei oikeastaan paljonkaan. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä hän teki, vaan siitä, mikä hän oli.
Kunnioittaessamme Oliveria suuri osa kunniasta, ehkäpä suurin osa siitä, kuuluisi hänen vaimolleen Lydia Dibble Grangerille.
Oliver ja Lydia lähtivät lopulta Kirtlandista liittyäkseen pyhiin Far Westissä Missourissa. He olivat päässeet vain muutaman mailin päähän Kirtlandista, kun kiihtynyt väkijoukko käännytti heidät takaisin. He liittyivät pyhiin vasta myöhemmin Nauvoossa.
Oliver kuoli 47-vuotiaana jättäen Lydian huolehtimaan heidän lapsistaan.
Herra ei odottanut Oliverilta täydellisyyttä eikä ehkä onnistumistakaan. ”Kun hän lankeaa, hän nousee uudestaan, sillä hänen uhrinsa on minulle pyhempi kuin hänen menestyksensä, sanoo Herra” (OL 117:13).
Emme voi odottaa menestyvämme aina, mutta meidän pitäisi yrittää tehdä parhaamme.
”Sillä minä, Herra, tuomitsen kaikki ihmiset heidän tekojensa mukaan, heidän sydämensä halun mukaan” (OL 137:9).
Herra on sanonut kirkolle:
”Kun minä annan joillekuille ihmislapsista käskyn tehdä jonkin työn nimelleni ja nuo ihmislapset ryhtyvät kaikin voimin ja kaikella, mitä heillä on, suorittamaan tuota työtä eivätkä lakkaa uurastamasta ja heidän vihollisensa käyvät heidän kimppuunsa ja estävät heitä suorittamasta tuota työtä, katso, minusta ei enää ole välttämätöntä vaatia tuota työtä noiden ihmislasten käsistä vaan hyväksyä heidän uhrinsa. – –
Ja tästä minä teen teille esimerkin teidän lohduksenne, mitä tulee kaikkiin niihin, joita on käsketty tekemään jokin työ ja joita heidän vihollistensa kädet ja sorto ovat estäneet, sanoo Herra, teidän Jumalanne.” (OL 124:49, 53; ks. myös Moosia 4:27.)
Ne muutamat Kirtlandin pyhät ovat nyt miljoonia tavallisia myöhempien aikojen pyhiä eri puolilla maailmaa. He puhuvat monia kieliä, mutta ovat yhtä uskossa ja ymmärryksessä Hengen kielen välityksellä.
Nämä uskolliset jäsenet tekevät liittoja ja pitävät ne ja ponnistelevat ollakseen kelvollisia menemään temppeliin. He uskovat profetioihin ja tukevat seurakuntansa johtajia.
Oliverin tavoin he tukevat ensimmäistä presidenttikuntaa ja kahdentoista apostolin koorumia ja hyväksyvät sen, mitä Herra on sanonut: ”Jos kansani kuulee minun ääntäni ja niiden palvelijoideni ääntä, jotka olen nimittänyt johtamaan kansaani, katso, totisesti minä sanon teille, että sitä ei siirretä pois sijaltaan” (OL 124:45).
Ilmoituksessa, joka annettiin Opin ja liittojen esipuheeksi, Herra selitti, kuka tulisi tekemään Hänen työnsä. Kuunnelkaa tarkkaavaisesti, kun luen tuon ilmoituksen, ja miettikää sitä luottamusta, jota Herra tuntee meitä kohtaan:
”Sen tähden, koska minä, Herra, tiesin suuren onnettomuuden, joka kohtaisi maan asukkaita, minä kutsuin palvelijaani Joseph Smith nuorempaa ja puhuin hänelle taivaasta ja annoin hänelle käskyjä;
ja annoin käskyjä myös muille, jotta he julistaisivat näitä asioita maailmalle; ja kaikki tämä, jotta täyttyisi se, mistä profeetat ovat kirjoittaneet:
se, mikä maailmassa on heikkoa, on tuleva esiin ja nujertava mahtavat ja voimakkaat, jottei ihminen neuvoisi lähimmäistään eikä turvaisi lihan käsivarteen.”
Seuraavassa jakeessa puhutaan pappeuden antamisesta tavallisille, kelvollisille miehille ja pojille:
”Jotta jokainen ihminen puhuisi Jumalan, Herran, nimittäin maailman Vapahtajan, nimessä – –
jotta heikot ja vähäiset julistaisivat minun evankeliumini täyteyttä maailman äärille ja kuninkaiden ja hallitsijoiden edessä.
Katso, minä olen Jumala ja olen sen puhunut; ja nämä käskyt ovat minusta, ja ne on annettu minun palvelijoilleni heidän heikkoudessaan heidän puhetapansa mukaan, jotta he tulisivat ymmärrykseen,
ja sikäli kuin he ovat erehtyneet, se ilmoitettaisiin,
ja sikäli kuin he ovat etsineet viisautta, heitä opetettaisiin,
ja sikäli kuin he ovat tehneet syntiä, heitä ojennettaisiin, jotta he tekisivät parannuksen,
ja sikäli kuin he ovat olleet nöyriä, heitä vahvistettaisiin ja siunattaisiin korkeudesta ja he saisivat tietoa aika ajoin.” (OL 1:17–20, 23–28, kursivointi lisätty.)
Nyt astuu esiin uusi nuorten sukupolvi. Näemme heissä ennen näkemätöntä vahvuutta. Alkoholi ja huumeet ja siveettömyys eivät kuulu heidän elämäänsä. He kokoontuvat yhteen tutkiakseen evankeliumia, ollakseen toistensa kanssa ja palvellakseen.
He eivät ole täydellisiä. Eivät vielä. He tekevät parhaansa, ja he ovat voimakkaampia kuin aiemmat sukupolvet.
Samoin kuin Herra sanoi Oliver Grangerille, kun he lankeavat, he nousevat uudestaan, sillä heidän uhrinsa on minulle pyhempi kuin heidän menestyksensä, sanoo Herra (ks. OL 117:13).
Jotkut ovat loputtomiin huolissaan siitä, etteivät palvelleet lähetystyössä tai avioliitosta, joka ei onnistunut, tai lapsettomuudestaan tai lapsistaan, jotka näyttävät eksyneen, tai toteutumattomista unelmistaan tai siitä, että ikä asettaa rajoituksensa sille, mitä he voivat tehdä. En usko, että Herra on mielissään, kun kannamme huolta siitä, ettemme mielestämme koskaan tee tarpeeksi, tai siitä, ettei tekemämme ole koskaan tarpeeksi hyvää.
Jotkut kantavat tarpeettomasti raskasta syyllisyyden taakkaa, jonka voisi nostaa pois tunnustamalla ja tekemällä parannuksen.
Herra ei sanonut Oliverille ”[Jos] hän lankeaa” vaan ”Kun hän lankeaa, hän nousee uudestaan” (OL 117:13, kursivointi lisätty).
Joitakin vuosia sitten Filippiineillä saavuimme varhain konferenssiin. Kadun reunakivillä istui isä ja äiti ja neljä pientä lasta pyhävaatteissaan. He olivat matkustaneet monta tuntia linja-autossa ja olivat nauttimassa päivän ensimmäistä ateriaa. Jokainen heistä söi kylmää, keitettyä maissintähkää. Linja-automatka Manilaan maksettiin varmaankin heidän ruokarahoistaan.
Kun katselin tuota perhettä, sydämeni oli pakahtumaisillaan. Tässä on kirkko. Tässä on voima. Tässä on tulevaisuus. Monissa maissa asuvien perheiden tavoin he maksavat kymmenyksensä, tukevat johtajiaan ja tekevät parhaansa voidakseen palvella.
Vaimoni ja minä olemme matkustaneet maailmalla yli neljänkymmenen vuoden ajan. Tunnemme kirkon jäseniä ehkä sadassa maassa. Olemme tunteneet heidän yksinkertaisen uskonsa voiman. Heidän henkilökohtaiset todistuksensa ja heidän uhrauksensa ovat tehneet meihin syvän vaikutuksen.
En pidä kunnianosoituksien saamisesta. Kohteliaisuudet häiritsevät minua aina, sillä evankeliumin eteenpäin viemisen suurenmoinen työ on riippunut tavallisista jäsenistä niin menneisyydessä, nyt kuin tulevaisuudessakin.
Vaimoni ja minä emme odota saavamme itsellemme sen suurempaa palkintoa kuin mitä lapsemme tai vanhempamme saavat. Me emme painosta lapsiamme emmekä oikeastaan haluakaan lastemme asettavan tavoitteekseen elämässä huomattavaa asemaa ja kuuluisuutta maailmassa eikä edes kirkossa. Tällä on hyvin vähän tekemistä sielun arvon kanssa. He toteuttavat unelmamme, jos he elävät evankeliumin mukaan ja kasvattavat lapsensa uskossa.
Johanneksen tavoin mikään ei tuota meille suurempaa iloa kuin se, että havaitsemme lastemme elävän totuudessa (ks. 3. Joh. 4).
Joitakin vuosia sitten, ollessani Uuden-Englannin lähetyskentän johtajana, lähdin Frederictonista New Bruns-wickista. Pakkasta oli 40 astetta. Kun lentokone rullasi poispäin pienestä terminaalista, näin kahden nuoren vanhimman seisomassa ulkona vilkuttamassa hyvästiksi. Ajattelin: ”Höpsöjä poikia, mikseivät he mene sisälle lämpimään?”
Yhtäkkiä koin voimakkaan tunteen, ilmoituksen: Näillä kahdella tavallisella nuorella lähetyssaarnaajalla on kaikkivaltiaan Jumalan pappeus. Nojauduin taaksepäin tyytyväisenä siitä, että saatoin jättää lähetystyön heidän käsiinsä koko tuossa Kanadan provinssissa. En ole koskaan unohtanut sitä opetusta.
Kahdeksan viikkoa sitten seitsemänkymmenen koorumissa palveleva vanhin William Walker ja minä pidimme vyöhykekonferenssin 44 lähetyssaarnaajalle Nahassa Okinawan saarella. Lähetysjohtaja Mills Fukuokan lähetyskentältä Japanista ei päässyt lähestyvän hirmumyrskyn takia tulemaan paikalle. Nuoret vyöhykejohtajat johtivat tuota kokousta yhtä suurella innoituksella ja arvokkuudella kuin heidän lähetysjohtajansakin olisi tehnyt. Lähdimme seuraavana aamuna kovassa myrskyssä, tyytyväisinä siitä, että saatoimme jättää lähetyssaarnaajat heidän huomaansa.
Kahdentoista apostolin neuvostossa palvelevat vanhimmat Russell Ballard ja Henry Eyring ja minä sekä presidentti David Sorensen ja muita seitsenkymmeniä tapasivat äskettäin Osakassa Japanissa 21 lähetysjohtajaa ja 26 vyöhykevaltuutettu-seitsenkymmentä. Vyöhykevaltuutettu-seitsenkymmenten joukossa oli vanhin Subandriyo Jakartasta Indonesiasta, vanhin Chu-Jen Chia Pekingistä Kiinasta, vanhin Remus G. Villarete Filippiineiltä, vanhin Won Yong Ko Koreasta ja 22 muuta – vain kaksi heidän joukossaan oli amerikkalaisia. Se oli kansakuntien, kielten ja kansojen yhdistelmä. Kukaan heistä ei saa palkkaa. He palvelevat kaikki vapaaehtoisesti, kiitollisina siitä, että heidät on kutsuttu tähän työhön.
Järjestimme Japanissa uudelleen Okazakin, Sapporon ja Osakan vaarnat. Kaikki kolme uutta vaarnanjohtajaa ja uskomaton määrä johtajia oli liittynyt kirkkoon teini-iässä. Useimmat heistä olivat menettäneet isänsä sodassa.
Seitsemänkymmenen koorumissa palveleva vanhin Yoshihiko Kikuchi on yksi tuon sukupolven edustajista.
Herran ennalta näkemät katastrofit lankeavat nyt paatuneen maailman päälle. Samaan aikaan astuu esiin nuorten sukupolvi toisensa jälkeen. He menevät naimisiin. He pitävät Herran huoneessa tekemänsä liitot. He saavat lapsia eivätkä anna yhteiskunnan asettaa rajoituksia perhe-elämälle.
Tänään me täytämme profetian, jossa sanotaan, että Oliver Grangerin nimi ”pidetään pyhänä muistossa polvesta polveen aina ja ikuisesti” (OL 117:12). Hän ei ollut merkittävä mies maailman mittapuiden mukaan. Siitä huolimatta Herra sanoi: ”Älköön kukaan halveksiko palvelijaani Oliver Grangeria, vaan kansani siunaukset olkoot hänen päällänsä aina ja ikuisesti” (OL 117:15).
Älköön kukaan aliarvioiko tavallisten myöhempien aikojen pyhien uskon voimaa. Muistakaa Herran sanat: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).
Hän lupasi, että Pyhä Henki on heidän kumppaninsa alati ja heidän valtikkansa muuttumaton vanhurskauden ja totuuden valtikka; ja heidän herruutensa on oleva ikuinen herruus, ja ilman pakkoa se virtaa heille aina ja ikuisesti (ks. OL 121:46).
Ei mikään! Ei mikään voima voi lopettaa Herran työn etenemistä.
”Kuinka kauan voi virtaava vesi pysyä epäpuhtaana? Mikä voima estää taivaita? Yhtä hyvin ihminen voisi ojentaa heiveröisen käsivartensa pysäyttääkseen Missourivirran säädetyn juoksun tai kääntää sen ylävirtaan kuin estää Kaikkivaltiasta vuodattamasta tietoa alas taivaasta myöhempien aikojen pyhien päälle.” (OL 121:33.)
Lausun tästä apostolisen todistukseni. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.