2004
Jos te olette valmiita, te ette pelkää
Marraskuu 2004


Jos te olette valmiita, te ette pelkää

Me elämme tosiaan levottomia aikoja. Tulevaisuus on usein tuntematon. Siksi meidän kannattaa valmistautua epävarmuuden varalle.

On etuoikeus seistä edessänne tässä yleisessä Apuyhdistyksen kokouksessa. Tiedän, että teidän lisäksenne, jotka olette kokoontuneet tähän konferenssikeskukseen, on monia tuhansia, jotka katsovat ja kuuntelevat kokouksen kulkua satelliittilähetyksen välityksellä.

Puhuessani teille tänä iltana käsitän, että miehenä kuulun vähemmistöön ja minun tulee varoa sanojani. Minusta tuntuu aika paljon samalta kuin eräästä ujosta maalaisesta, joka meni suurkaupunkiin tapaamaan sukulaistaan. Hän ei ollut tavannut sukulaistaan vuosikausiin ja oli yllättynyt, kun hänen soitettuaan ovikelloa oven tulikin avaamaan pieni poika. Poika pyysi hänet sisään, ja kun he olivat istuutuneet mukavasti, poika tiedusteli: ”Kuka te oikein olette?”

Vieras vastasi: ”Olen sukulainen sinun isäsi puolelta.” Siihen poika tokaisi: ”Hyvä herra, tässä talossa te kuulutte silloin häviäjien puolelle!”

Uskon, että tänä iltana tässä talossa minä voisin kuulua voittajien puolelle, Herran puolelle.

Vuosia sitten näin valokuvan eräästä pyhäkoululuokasta Pioneerivaarnan kuudennessa seurakunnassa Salt Lake Cityssä. Kuva oli otettu vuonna 1905. Eturivissä näkyi suloinen saparopäinen tyttö. Hänen nimensä oli Belle Smith. Myöhemmin, kun hän oli Belle Smith Spafford, Apuyhdistyksen ylijohtaja, hän kirjoitti: ”Milloinkaan ei naisilla ole ollut suurempaa vaikutusta kuin nykyajan maailmassa. Milloinkaan eivät mahdollisuuksien ovet ole olleet heille avonaisemmat. Tämä on kutsuvaa, jännittävää, haasteellista ja vaativaa aikaa naisille. Se on runsaiden palkintojen aikaa, jos me säilytämme tasapainomme, opimme elämän tosi arvoja ja määrittelemme asioiden tärkeysjärjestyksen viisaasti.”1

Apuyhdistyksellä on ollut tavoite auttaa luku- ja kirjoitustaidottomuuden poistamisessa. Ne meistä, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa, eivät ymmärrä, miten paljosta jäävät paitsi ne, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Heitä verhoaa pimeä pilvi, joka tukahduttaa heidän edistymisensä, turruttaa heidän älynsä ja himmentää heidän toivonsa. Apuyhdistyksen sisaret, te voitte poistaa tämän epätoivon pilven ja kutsua taivaan jumalallisen valon loistamaan sisartenne ylle.

Joitakin vuosia sitten osallistuin Monroessa Louisianassa aluekonferenssiin. Se oli erinomainen tilaisuus. Lentokentällä kotimatkalla eräs ihastuttava afroamerikkalainen nainen – kirkon jäsen – tuli luokseni ja sanoi hymyillen iloisesti: ”Presidentti Monson, ennen kuin liityin kirkkoon ja minusta tuli Apuyhdistyksen jäsen, en osannut lukea enkä kirjoittaa. Kukaan perheestäni ei osannut. Olimme näet kaikki köyhiä vuokraviljelijöitä. Presidentti, valkoiset Apuyhdistyksen sisareni opettivat minut lukemaan. He opettivat minut kirjoittamaan. Nyt minä puolestani opetan valkoisia sisariani lukemaan ja kirjoittamaan.” Ajattelin sitä äärimmäistä iloa, jota hän varmasti tunsi avatessaan Raamattunsa ja lukiessaan ensimmäistä kertaa Herran sanat:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”2

Sinä päivänä Louisianan Monroessa sain Hengen vahvistuksen Apuyhdistyksen ylevästä tavoitteesta auttaa luku- ja kirjoitustaidottomuuden poistamisessa.

Runoilija on kirjoittanut:

Omistaa voit miten paljon vain,

kultaa ja helmiä arkuittain.

Minua et ole rikkaampi.

Lukihan minulle äitini.3

Toinen runoilija lisäsi nämä sydämeenkäyvät säkeet:

Kiltti on toinenkin lapsi kai,

toisenlaisen vain kohtalon sai.

Vaikka hän tahtoisi kuunnella,

äitinsä ei osaa lukea.4

Kaikki vanhemmat kantavat huolta lapsistaan ja näiden iankaikkisesta onnellisuudesta. Tätä kuvataan musikaalissa Viulunsoittaja katolla, joka on yksi pisimpään esitetyistä musikaaleista näyttämötaiteen historiassa.

Katsoja hymyilee seuratessaan erään juutalaisperheen vanhanaikaista isää Venäjällä tämän yrittäessä pitää puoliaan ajan tuomia muutoksia vastaan, joita hänen kauniit teini-ikäiset tyttärensä ponnekkaasti hänelle selvittävät.

Hilpeä tanssi, rytmikäs musiikki ja erinomaiset näyttelijäsuoritukset kalpenevat kaikki merkitykseltään sen rinnalla, mitä vanha Tevje sanoo ja mikä mielestäni muodostaa koko musikaalin sanoman. Hän kokoaa kauniit tyttärensä vierelleen ja maalaisympäristönsä kaikessa vaatimattomuudessa neuvoo heitä, kun he miettivät tulevaisuuttaan. ”Muistakaa”, Tevje varoittaa, ”että Anatevkassa jokainen tietää, kuka on ja mitä Jumala häneltä odottaa.”5

Te, rakkaat sisareni, tiedätte, keitä te olette ja mitä Jumala teiltä odottaa. Teidän haasteenanne on saada kaikki, joista olette vastuussa, tuntemaan tämä totuus. Tämä Herran kirkon Apuyhdistys voi olla keino saavuttaa sellainen tavoite.

”Paras opetuspaikka kirkon piirissä on koti”,6 presidentti David O. McKay sanoi. ”Todellinen mormonikoti on se, jossa Kristus sinne astuessaan haluaisi mielellään viipyä ja levähtää.”7

Mitä me tällä hetkellä teemme varmistaaksemme sen, että kotimme vastaa tätä määritelmää? Ei riitä, että vain vanhemmilla on voimakas todistus. Lapset voivat vain johonkin ikään asti elää vanhempiensa vakaumuksen siivellä.

Presidentti Heber J. Grant on esittänyt: ”Meidän velvollisuutenamme on opettaa lapsiamme heidän nuoruudessaan. – – Minä saatan tietää, että evankeliumi on totta, samoin saattaa vaimoni, mutta haluan sanoa teille, että lapsemme eivät tiedä, että evankeliumi on totta, elleivät he tutki sitä ja saa siitä todistusta itselleen.”8

Rakkaus Vapahtajaa kohtaan, kunnioitus Hänen nimeään kohtaan ja aito kunnioitus toisiamme kohtaan toimivat hedelmällisenä kasvualustana todistukselle.

Evankeliumin oppiminen, todistuksen lausuminen ja perheen johtaminen ovat harvoin jos koskaan helppoja tehtäviä. Elämän taipaleella tiellä on kuoppia ja merellä maininkeja – aikakautemme on levotonta.

Kun joitakin vuosia sitten vierailin Australiassa jäsenten ja lähetyssaarnaajien luona, näin valtavan hienon esimerkin siitä, miten todistus voi siunata kotia ja pyhittää sen. Lensimme lähetysjohtaja Horace D. Ensignin kanssa pitkän matkan Sydneystä Darwiniin, jossa minun oli määrä osallistua kaupungin ensimmäisen kappelin maanmurtoseremoniaan. Teimme ennakkosuunnitelmien mukaisesti välilaskun syrjäiseen kaivoskaupunkiin nimeltä Mount Isa. Saapuessamme pienelle lentokentälle eräs nainen ja hänen kaksi pientä lastaan tulivat luoksemme. Nainen sanoi: ”Olen Judith Louden, kirkon jäsen, ja tässä on kaksi lastani. Arvelimme, että olisitte tällä lennolla, ja tulimme juttelemaan kanssanne lyhyen välilaskunne aikana.” Hän selitti, ettei hänen miehensä ollut kirkon jäsen ja että hän ja hänen lapsensa olivat tosiaankin ainoat kirkon jäsenet koko alueella. Me opimme toisiltamme ja todistimme toisillemme.

Aika kului. Kun valmistauduimme jatkamaan matkaa, sisar Louden näytti onnettomalta ja yksinäiseltä. Hän pyysi: ”Ette voi lähteä vielä. Minulla on ollut niin kovasti ikävä kirkkoa.” Yhtäkkiä kovaäänisistä kuului, että lento myöhästyisi teknisen tarkastuksen vuoksi puoli tuntia. Sisar Louden kuiskasi: ”Sain juuri vastauksen rukoukseeni.” Sitten hän kysyi, miten hän voisi saada miehensä kiinnostumaan evankeliumista. Kehotimme häntä ottamaan miehensä mukaan koti-Alkeisyhdistyksen oppiaiheisiin joka viikko ja olemaan hänelle elävänä todistuksena evankeliumista. Lupasin, että lähettäisimme hänelle Children’s Friend -lehden vuosikerran ja muuta opetusmateriaalia. Me kehotimme häntä olemaan koskaan luopumatta toivosta miehensä suhteen.

Lähdimme Mount Isasta, jossa en ole käynyt sen jälkeen. Tulen kuitenkin aina muistamaan tuon suloisen äidin ja hänen herttaiset lapsensa sekä heidän kyyneleiset kasvonsa ja kiitolliset vilkutuksensa hyvästiksi.

Vuosia myöhemmin puhuessani pappeusjohtajien ohjekokouksessa Brisbanessa Australiassa korostin, kuinka tärkeää on tutkia evankeliumia kotona ja elää evankeliumin mukaista elämää ja olla esimerkkinä totuudesta. Kerroin läsnä oleville veljille sisar Loudenista ja siitä vaikutuksesta, joka hänen uskollaan ja päättäväisyydellään oli ollut minuun. Päätin sanomalla: ”Luulenpa, etten koskaan saa tietää, liittyikö sisar Loudenin mies kirkkoon, mutta hänellä ei olisi voinut olla parempaa esikuvaa seurattavanaan kuin vaimonsa.”

Yksi johtajista nosti kätensä, nousi seisomaan ja sanoi: ”Veli Monson, minä olen Richard Louden. Mainitsemasi nainen on vaimoni. Lapset [hänen äänensä värähti] ovat lapsiamme. Me olemme nyt iankaikkinen perhe, osittain rakkaan vaimoni sinnikkyyden ja kärsivällisyyden ansiosta. Hän teki sitä kaikkea.” Kukaan ei sanonut sanaakaan. Hiljaisuuden rikkoivat vain nyyhkytykset – kyyneleet vierivät monien silmistä.

Me elämme tosiaan levottomia aikoja. Tulevaisuus on usein tuntematon. Siksi meidän kannattaa valmistautua epävarmuuden varalle. Tilastot osoittavat, että jossakin vaiheessa, monesta eri syystä, te saatatte huomata olevanne elättäjän roolissa. Kehotan teitä hankkimaan koulutuksen ja opiskelemaan hyödyllisiä taitoja, niin että olette tarpeen tullen valmiita hankkimaan elannon.

Naisen tehtävä on ainutlaatuinen. Kuuluisa amerikkalainen esseisti, kirjailija ja historioitsija Washington Irving on sanonut: ”Maailmassa on yksi, joka tuntee suurempaa surua surullista kohtaan kuin itseään kohtaan; jonka mielestä ilo toisen puolesta on parempaa kuin ilo omasta puolesta; joka iloitsee toisen saamasta kunniasta enemmän kuin omastaan; jonka ylle toisen ylivoimainen erinomaisuus luo vain ihastuksen säteitä; joka kätkee toisen heikkouksia uskollisemmin kuin omiaan; joka unohtaa kokonaan itsensä tuntiessaan toista kohtaan ystävällisyyttä, hellyyttä ja kiintymystä. Hän on nainen.”

Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Jumala istutti naiseen jotakin jumalallista, joka ilmenee hiljaisena voimana, hienostuneisuutena, rauhana, hyvyytenä, hyveellisyytenä, totuutena ja rakkautena. Ja kaikki nämä merkittävät ominaisuudet tulevat aidoimmin ja kattavimmin esiin äitiydessä.”9

Äitinä oleminen ei ole koskaan ollut helppo tehtävä. Eräät maailman vanhimmista kirjoituksista varoittavat meitä väheksymästä äitimme opetusta, opettavat meille, että tyhmä poika on äitinsä murhe, ja varoittavat meitä halveksimasta äitiämme, kun hän on vanha.10

Pyhät kirjoitukset muistuttavat meille myös, että se, mitä me opimme äidiltämme, muodostaa perimmäiset arvomme, kuten Helamanin 2 000 nuoren pojan ja sotilaan kohdalla – ”heidän äitinsä olivat opettaneet heille, että jos he eivät epäilleet, Jumala pelastaisi heidät”.11 Ja niin Hän pelastikin!

Monilla Apuyhdistyksen jäsenillä ei ole aviomiestä. Kuolema, avioero tai se, ettei naisella ole ollut mahdollisuutta solmia avioliittoa, on monessa tapauksessa pakottanut hänet jäämään yksin. Lisäksi ovat ne, jotka ovat vasta siirtyneet Nuorten Naisten ohjelmasta. Todellisuudessa kenenkään sisaren ei tarvitse olla yksin, sillä rakastava taivaallinen Isä on hänen rinnallaan ohjaamassa hänen elämäänsä ja tarjoamassa rauhaa ja vahvistusta niinä hiljaisina hetkinä, jolloin hän tuntee yksinäisyyttä ja jolloin hän tarvitsee myötätuntoa. Merkittävä on myös se tosiseikka, että Apuyhdistyksen naiset seisovat sisarina hänen rinnallaan. Toivon, että te aina huolehtisitte toisistanne, tiedostaisitte toistenne tarpeet. Toivon, että te ymmärtäisitte jokaisen sisaren olosuhteet käsittäen, että joidenkuiden edessä on erityisiä haasteita, mutta että jokainen nainen on taivaallisen Isämme arvokas tytär.

Puheeni päätteeksi saanen kertoa teille useiden vuosien takaisesta kokemuksesta, joka kuvasi teidän rakkaiden Apuyhdistyksen sisarten voimaa.

Vuonna 1980, joka oli kirkon perustamisen 150-vuotisjuhlavuosi, jokaista Apuyhdistyksen pääneuvottelukunnan jäsentä pyydettiin kirjoittamaan henkilökohtainen kirje vuonna 2030 – 50 vuotta myöhemmin – eläville kirkon sisarille. Seuraavassa on ote sisar Helen Lee Goatesin kirjoittamasta kirjeestä:

”Meidän maailmamme vuonna 1980 on täynnä epävarmuutta, mutta olen päättänyt elää jokaisen päivän uskossa, ilman pelkoa, luottaa Herraan ja seurata nykypäivän profeettamme neuvoja. Tiedän, että Jumala elää, ja rakastan Häntä koko sielustani. Olen hyvin kiitollinen siitä, että evankeliumi palautettiin maan päälle 150 vuotta sitten ja että voin nauttia jäsenyyden siunauksista tässä suurenmoisessa kirkossa. Olen kiitollinen Jumalan pappeudesta saatuani tuntea sen voimaa läpi elämäni.

Minulla on rauha omassa maailmassani, ja rukoilen, että teille omassanne antaisi voimaa luja todistus ja horjumaton vakaumus Jeesuksen Kristuksen evankeliumista.”12

Helen Lee Goates kuoli huhtikuussa vuonna 2000. Hieman ennen kuin hän kuoli syöpään, sisar Monson ja minä vierailimme hänen ja hänen puolisonsa ja perheensä luona. Hän vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta. Hän kertoi meille olevansa valmis lähtemään ja odottavansa innolla sitä, että jälleen kerran tapaisi vanhempansa ja muut rakkaat, jotka olivat menneet hänen edellään. Elämässään sisar Goates oli esimerkkinä myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan naisen ylevyydestä. Kuollessaan hän oli esimerkkinä teidän teemastanne: ”Jos te olette valmiita, te ette pelkää.”13

Lausun teille, rakkaat sisareni, todistukseni, että taivaallinen Isä elää, että Jeesus on Kristus ja että meitä johtaa tänä päivänä meidän aikaamme varten kutsuttu profeetta – presidentti Gordon B. Hinckley. Toivon teille turvallista matkaa vaeltaessanne pitkin elämän polkua. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Viitteet

  1. A Woman’s Reach, 1974, s. 21.

  2. Matt. 11:28–30.

  3. Strickland Gillilan, ”The Reading Mother” julkaisussa The Best Loved Poems of the American People, toim. Hazel Felleman, 1936, s. 376.

  4. Lisäyksen teki Elizabeth Ware Pierce huhtikuussa 1992.

  5. Julkaisussa Great Musicals of the American Theatre, 2 osaa, toim. Stanley Richards, 1973–1976, osa 1, s. 393.

  6. Priesthood Home Teaching Handbook, uudistettu painos, 1967, s. ii.

  7. Gospel Ideals, Improvement Era, 1953, s. 169.

  8. Gospel Standards, toim. G. Homer Durham, 1941, s. 155.

  9. Teachings of Gordon B. Hinckley, 1997, s. 387.

  10. Ks. Sananl. 1:8; 10:1; 23:22.

  11. Alma 56:47.

  12. Apuyhdistyksen toimistossa oleva kirje.

  13. OL 38:30.