Jouluyö – rakkauden puhdasta valoa
Haluan kertoa kahdesta sellaisesta tapauksesta elämässäni, jotka ovat pysyneet mielessäni monta vuotta ja joista voin yhä ottaa oppia.
Ensimmäinen niistä tapahtui ollessani 6-vuotias. Laulunjohtajamme Hunterin 5. seurakunnassa oli sisar Beverly Whitley. Tajuan nyt, ettei hän tainnut olla iältään edes neljääkymmentä, mutta hänellä oli teini-ikäisiä lapsia ja meistä Alkeisyhdistyksen nuoremmista lapsista hän vaikutti hyvin kypsältä ja viisaalta. Hän oli hauska ja kohteli meitä pieninä aikuisina, ja me pidimme siitä. Me ihailimme häntä ja halusimme olla hänelle mieliksi. Hänellä oli tapana sanoa, että pystyisimme laulamaan niin kovalla äänellä, että vanhempamme kuulisivat sen toiseen huoneeseen. Ei huutamalla – vaan todella laulamalla! Ja me lauloimme koko sydämestämme. Hän myös opetti meille erään laulun aikuisten laulukirjasta. Hän sanoi tietävänsä, että olimme tarpeeksi kypsiä muusikoita voidaksemme oppia ulkoa vaikeat sanat. Ja sitten hän selitti meille kaikkien sanojen merkityksen, jotta voisimme ymmärtää ne. Hän opetti meille, että jokaisella laululla on erityinen sanoma juuri meitä varten ja jos ajattelisimme sanoja, löytäisimme sen sanoman, joka oli erityisesti omaa elämäämme varten.
Sinä jouluna yritin soveltaa käytäntöön sitä, mitä sisar Whitley oli opettanut meille, ja opettelin ulkoa laulun ”Jouluyö, juhlayö” kaikki säkeistöt. Pyydän jo etukäteen anteeksi kääntäjiltä, koska tämä on hankala kääntää. 6-vuotiaana mietin kovasti kolmannen säkeistön sanoja, mutta en ymmärtänyt välimerkkien käyttöä. Sen sijaan, että olisin ymmärtänyt ne laulun sanat, joissa puhutaan Jumalan Pojasta, joka ilmentää rakkauden puhdasta valoa, käsitin sen niin, että Jumalan Poika rakastaa puhdasta valoa. Mietin sisar Whitleyn ajatusta ja yritin keksiä, kuinka voisin ”rakastaa puhdasta valoa” siten kuin Jeesus rakastaa.
Toinen kertomus on ajalta, jolloin olin 9-vuotias. Monien lasten tavoin minäkin kävin pianotunneilla. En ollut erityisen lahjakas, ja ehkä minua kannustaakseen piispamme pyysi minua soittamaan jonkin joululaulun jouluaaton sakramenttikokouksessa. Päätin soittaa kappaleen ”Jouluyö, juhlayö”. Pianonsoitonopettajani auttoi minua valmistautumaan. Vanhempani kuulivat minun soittavan sen kirjaimellisesti sata kertaa, kun harjoittelin sitä mustalla pianolla, joka oli pohjakerroksessamme. Joku sanoi minulle, että voisin ehkä opetella sen ulkoa ja soittaa ilman nuotteja, mutta kaikkien seurakuntalaisten edessä soittaminen jännitti minua niin, etten voisi muistaa nuotteja. Sen sijaan keksin suunnitelman. Ottaisin nuotit mukaani, mutta pianon nuottitelineen sijasta pitäisin niitä sylissäni. Voisin katsoa käsiäni ja nähdä nuotit, mutta näyttäisi aivan kuin olisin opetellut kappaleen ulkoa. Suunnitelma toimi loistavasti ensimmäiset 20 sekuntia. Olin asettanut nuottipaperin syliini jouluisen taftihameeni päälle, ja kun aloin soittaa, hamekangas oli hyvin liukasta ja ensimmäisen säkeistön keskivaiheilla nuottipaperi liukui hameeni päältä ja hävisi pianon alle. Ajatukseni menivät aivan jumiin. En voisi mitenkään saada nuottipaperia takaisin, ja mieleni oli tyhjä. Purin hammasta ja soitin niin hyvin kuin osasin. Se oli täydellinen katastrofi.
Pimputin tuskaisena vääriä koskettimia ja näin, miten yleisö säpsähteli. Haparoin toisen säkeistön loppuun asti. Jätin viisaasti kolmannen säkeistön pois ja syöksyin naama punaisena kappelisalin käytävää pitkin, kyyneleitä vastaan taistellen. Vanhempani kuiskasivat: ”Mitä tapahtui? Sinähän osasit kappaleen niin hyvin.” Tuskin maltoin odottaa, että pääsin pois kirkosta. En halunnut nähdä ketään enkä puhua kenenkään kanssa. Minua hävetti niin. Kun kokous päättyi, iäkäs pyhäkoulunopettajani, sisar Alma Heaton tuli luokseni. Yritin vältellä häntä, mutta hän otti minua kädestä. Sen sijaan, että hän olisi kertonut soiton menneen hienosti, minkä kaikki tietäisivät olevan valetta, hän sanoi jotakin, minkä muistan koko loppuelämäni ajan. Hän sanoi: ”Sharon, sillä miten se sujui, ei ole merkitystä. Kaikki huomasivat kyllä, kuinka paljon vaivaa olit nähnyt sen eteen, ja me rakastamme sinua siitä riippumatta, osaatko soittaa pianoa vai et.”
Se oli rehellinen totuus. Mutta se ei satuttanut niin paljon kuin olin odottanut. Totuus oli, että olin nähnyt paljon vaivaa ja he rakastivat minua, vaikka en osannutkaan soittaa pianoa. Hymyilin hiukan, ja hän halasi minua niin kuin vanhoilla naisilla on tapana. Yhtäkkiä kaikki oli hyvin.
No, Beverly Whitley ja Alma Heaton eivät tehneet mitään ainutlaatuista. He eivät kirjoittaneet mitään päiväkirjaansa. Kukaan heidän suvustaan ei tunne näitä kertomuksia. He yksinkertaisesti opettivat pieniä lapsia laulamaan ja ymmärtämään evankeliumia. Mikä voisi olla tavallisempaa? Tosin se ei ollut sitä. Jos minulta kysytään, miltä näyttää, kun joku ”rakastaa puhdasta valoa”, niin se näyttää samalta kuin Beverly Whitley. Se näyttää samalta kuin Alma Heaton. Kumpikin heistä osasi tunnistaa ”puhtaan valon” siinä pienessä lapsessa, joka yritti parhaansa, ja rakastaa häntä sen vuoksi, vaikka kaikki ei sujunutkaan täydellisesti.
Meidän taivaallinen Isämme on juuri sellainen. Hän näkee, kuinka me, Hänen pienet lapsensa, yritämme. Meidän pyrkimyksemme eivät aina tuota tulosta, mutta Hän tietää, kuinka kovasti me ponnistelemme – joskus hammasta purren ja katastrofin läpi pimputtaen – ja Hän rakastaa meitä sen vuoksi. Kaiken meidän riitasointuisen, epävireisen ja oudonkuuloisen musiikkimme vuoksi Hän lähetti meille upean ainosyntyisen Poikansa, joka on rakkauden puhdas valo. Jeesus Kristus korjaa jokaisen väärän nuotin ja panee kuntoon kaikki epäharmoniat, jos me käännymme Hänen puoleensa ja pyydämme Häneltä apua. Jeesuksen Kristuksen syntymän, sovituksen ja ylösnousemuksen ansiosta me kaikki voimme, kuten laulussa sanotaan, kokea maassa rauhan myös ihmisille.1
Kuinka onnellinen olenkaan nyt joulunaikaan laulaessani lauluja, joissa on erityinen sanoma maailman Vapahtajalta kaikille niille, jotka kantavat murhetta sydämessään. Lupaan teille saman asian, jonka sisar Whitley lupasi Alkeisyhdistykselle. Jos ajattelette joulunaikaan laulamianne sanoja, löydätte jumalallisen sanoman, joka on tehty erityisesti teitä varten ja joka kohottaa ja lohduttaa teitä. Tässä on yksi, jonka huomasin tänä joulunaikana. Olen ollut huolissani kaikista niistä ihmisistä, joita meidän humanitaarinen apumme ei pysty saavuttamaan, ja siitä, kuinka meidän on joissakin maissa vaikea päästä auttamaan kärsiviä veljiä ja sisaria. Ja sitten ihan tänä aamuna Apuyhdistyksessä kiinnitin huomiota lauluun, jonka lauloimme.
Suo siunaus suojaksi lapsosien
Ja johdata luoksesi taivaasehen.2
Todistan, että Jumalan Poika rakastaa puhdasta valoa ja Hän on rakkauden puhdas valo. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.