Nyt sydämeen tie Hälle tee
Vähän yli viikko sitten temppeliaukion jouluvalot sytytettiin 53 vuotta jatkuneen perinteen mukaan, mikä merkitsee monelle joulukauden alkua. Jouluna me juhlimme Jeesuksen Kristuksen syntymää, elämää ja valoa – Hänen, joka on Jumalan kirjaimellinen Poika ja maailman Vapahtaja. Löydämme toivoa Hänen syntymänsä yhteydessä saadusta ilmoituksesta: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”1 Musiikki, innokkaat lapset, lahjat, joita annamme ja saamme, joulukuuset, koristeet ja valot kuuluvat kaikki iloiseen juhlintaan.
Mitä rakkaita muistoja mieleenne nousee, kun ajattelette joulua? Tähän vuodenaikaan minä aina muistelen lapsuuteni joulunviettoa.
Muistan yhä monet saamistani lahjoista. Muistan jalkapallon ja koripallon, leluja ja vaatteita. Useimmat noista lahjoista ovat nyt jo poissa ja unohtuneet, vaatteet ovat kuluneet loppuun ja jääneet pieniksi. Mutta asiat, joita muistelen eniten menneistä jouluista – koskettavimmat ja parhaimmat muistoni – eivät koske sitä, mitä olen saanut, vaan sitä, mitä olen antanut.
Saanen selittää. Seurakuntamme nuorilla oli joka vuosi tapana kokoontua kirkolle joulua edeltävänä lauantaina. Täytimme koreja appelsiineilla, banaaneilla sekä kotitekoisilla pikkuleivillä ja kakuilla, ja veimme ne lähistöllä asuville leskille. Menimme heidän luokseen, lauloimme joululauluja ja annoimme joulukorin. Muistan yhä heidän kiitolliset hymynsä. Jotkut heistä olivat ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka lausuivat kiitoksensa voimakkaalla korostuksella: sisaret Swartz, Zbinden, Groll ja Kackler. En koskaan unohda sitä lämmintä tunnetta, jonka se toi sydämeeni.
Kun Lesa ja minä saimme lapsia, aloitimme perinteen antaa lahjoja jollekin puutteenalaiselle perheelle, kuten monet teistä antavat. Usein saimme tietää perheen nimen ja lasten iät paikkakunnalla toimivalta hyväntekeväisyysjärjestöltä. Näimme paljon vaivaa löytääksemme heille juuri oikeat lahjat. Poikamme tuntuivat nauttivan siitä yhtä paljon kuin omien lahjojensa saamisesta joulupäivänä! Tämä perheenä palvelemisen perinne auttoi tuomaan sydämeemme todellisen joulun hengen.
Ammattiurani liittyi kuntoiluvälineiden kehittämiseen, valmistamiseen ja markkinointiin kautta maailman. Välineet kuten juoksumatot, kuntopyörät ja elliptiset laitteet on suunniteltu pääasiassa vahvistamaan sydäntä. Näimme yrityksessämme todellakin paljon vaivaa sen varmistamiseksi, että laitteiden käyttäjät voisivat sykemittarien avulla mitata täsmällisesti sydämensä kuntoa ja toimintakykyä. Nykyään monet meistä käyttävät ranteessaan tekniikkaa, joka tarkkailee sydäntämme ja kannustaa meitä sydäntä vahvistaviin toimintoihin.
Mitä jos olisi olemassa keino mitata sydämen hengellistä tilaa – jonkinlainen hengellinen sykemittari? Mitä teidän sykemittarinne kertoisi? Kuinka hyväkuntoinen sydämenne on hengellisesti? Joulunaika tuntuu ihanteelliselta ajalta, jolloin voimme arvioida huolella oman sydämemme tilaa.
Voisitte esimerkiksi kysyä itseltänne: ”Onko minun sydämeni valmis ottamaan vastaan Vapahtajan?” Joulunaikaan laulamme usein: ”Nyt sydämeen tie Hälle tee.”2 Kuinka voitte valmistaa sydämessänne tilaa Kristukselle, etenkin tänä kiireisenä mutta suurenmoisena vuodenaikana?
Pyhät kirjoitukset ovat täynnä kuvauksia, jotka voivat auttaa meitä arvioimaan sydämemme tilaa. Joissakin jakeissa on sanoja kuten ”puhdas”3, ”sävyisä”4, ”nöyrä”5, ”vilpitön”6 ja ”särkynyt”7. Nämä ja monet muut sanat kaikkialla pyhissä kirjoituksissa antavat meille oivalluksia Vapahtajan sydämestä. Jotta voimme vastaanottaa Hänet sydämeemme, sen täytyy varmasti olla puhdas ja nöyrä, kuten Hänen sydämensä on.
Paavalin sanoin voimme pyrkiä omaksumaan Jeesuksen Kristuksen sanoja ja ominaisuuksia niin, että olemme kuin ”[suosituskirje], joka on kirjoitettu meidän sydämiimme kaikkien ihmisten nähtäväksi ja luettavaksi. – – Kristuksen kirje, – – [jota] ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin vaan ihmissydämiin.”8 Siihen tarvitaan jotain enemmän kuin lausumamme hyvän joulun toivotukset. Herra on varoittanut meitä niistä, jotka ”lähestyvät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana”9. Tänä jouluna ja läpi vuoden meidän ystävälliset tekomme ja hyvät työmme ovat paras osoitus siitä rakkaudestamme Vapahtajaa kohtaan, joka on kirjoitettuna sydämeemme.
Kun pohdin oman sydämeni tilaa, saan innoitusta ja suurenmoisia esikuvia, joita seurata, niiden ihmisten sydämistä ja uhrauksista, jotka auttoivat vakiinnuttamaan kirkon sen palautuksen varhaisina aikoina. Haluan kertoa joulutarinan eräästä varhaisesta myöhempien aikojen pyhiin kuuluneesta käännynnäisestä, joka oli kotoisin Imminghamista Englannista. Hänen nimensä oli Mary Wood Littleton.
Mary ja hänen aviomiehensä Paul eivät koskaan ajatelleet lähtevänsä kodistaan Englannissa. Mutta he kuulivat palautetun evankeliumin sanoman ja saivat todistuksen sen totuudesta. Mary ja Paul menivät kasteelle, ja vain kaksi kuukautta myöhemmin he purjehtivat lastensa kanssa Amerikkaan kokoontuakseen yhteen pyhien kanssa. He saapuivat New Yorkiin 20. joulukuuta 1844. Viisi päivää myöhemmin he matkustivat postivaunuilla Nauvooseen Illinoisiin. Kuvitelkaa – he viettivät ensimmäisen joulupäivänsä Amerikassa matkaamalla kylmässä säässä kuoppaisia ja vaikeakulkuisia teitä pitkin.
Kaikista näistä muutoksista huolimatta Mary toivoi sydämessään, että jonakin päivänä hänen perheensä voisi viettää joulua niin kuin Englannissa oli ollut tapana – seppeleineen, joulupukkeineen ja joululauluineen. Valitettavasti heidän toinen joulunsa Amerikassa vuonna 1845 ei ollut paljonkaan parempi – he viettivät sen vankkureissa, jotka Paul oli kunnostanut väliaikaiseksi kodiksi perheen yrittäessä asettua aloilleen Nauvoossa. Jälleen, sydän toivoa täynnä, Mary sanoi: ”Ensi vuonna joulu tulee olemaan erilainen.”
Seuraavana vuonna 1846 perhe vietti kolmannen joulunsa Amerikassa. Mary ja lapset olivat päätyneet Winter Quartersiin, jossa he valmistautuivat kevääksi suunniteltuun pitkään matkaan kohti länttä. Rettelöitsijät olivat ajaneet heidät pois Nauvoosta, ja Paul käveli mormonipataljoonan mukana länttä kohti – satojen kilometrien päässä perheestä. Vieläkään ei laulettu joululauluja eikä ollut joulupukkia. Sen sijaan oli paastoamista ja hartaita rukouksia Maryn 8-vuotiaan pojan puolesta, joka oli kuolemaisillaan aliravitsemukseen. Poika jäi henkiin, mutta sinä joulupäivänä Winter Quartersissa kuoli 25 muuta ihmistä.
Vasta Maryn ja hänen perheensä neljäntenä jouluna Amerikassa, kun he olivat vastikään saapuneet Suolajärven laaksoon, he viettivät joulua yhdessä suhteellisen rauhallisissa oloissa. Silloinkaan juhlinta ei ollut samanlaista kuin hän oli kokenut Englannissa. Silti, jollakin tavalla, se oli jopa parempaa. Sapatinpäivän joulujuhlassa joulun jälkeisenä päivänä vuonna 1847 pyhät kokoontuivat yhteen rukoilemaan, lausumaan kiitoksensa ja ylistämään Jumalaa lauluillaan, koska he olivat päässeet Siioniin. Yksi noista lauluista oli hartaasti laulettu ”Pelvotta käykää”, joka oli kirjoitettu pioneeritaipaleella ja josta oli tullut näille varhaisille pioneeripyhille heidän uskostaan kertova laulu. Siitä lähtien ”Pelvotta käykää” pysyi lempilauluna, jopa joululauluna, pioneerien joulunvietossa.10
Uskon, että Maryn haasteet vuosien varrella muuttivat jotakin hänen sydämessään. Hän tuntui näkevän joulun selvemmin – uusin jouluperintein ja uusi laulu sydämessään. Hän oli todella saanut uhrausta täynnä olevan sydämen, joka keskittyi hänen toivoonsa Jeesuksessa Kristuksessa ja hänen rakkauteensa Häntä kohtaan.
Joulunaika tuntuu olevan sopivaa aikaa pohtia, kuinka hyvässä kunnossa sydämemme on hengellisesti. Niinpä päätän puheeni yksinkertaiseen ehdotukseen, joka saattaa auttaa meitä tarkkailemaan hengellistä sydäntämme ja vahvistamaan sitä: kehotan meitä kaikkia päättämään tehdä jotakin sellaista, mikä ilmaisee ulospäin sen, mitä tunnemme sisimmässämme Vapahtajaa Jeesusta Kristusta kohtaan, ja antamaan sen lahjanamme Hänelle tänä vuonna.
Mary Littletonin tavoin olemme koolla tänä iltana Jeesuksen Kristuksen uskollisina seuraajina palvellaksemme Häntä. Kuunnelkaamme nyt tarkoin, kun kuoro yhtyy enkelikuoroihin kauniissa ja kutsuvassa laulussa, jossa meitä kehotetaan ”kiiruhusti” rientämään lapsosen luokse, joka on ”meidän korkea Kuningas”. Asummepa missä päin maailmaa hyvänsä, voimme ”riemuiten [rientää] Betlehemihin” – vaikka vain sydämessämme – kumartamaan ja kunnioittamaan Häntä.11
Lausun oman todistukseni Jeesuksesta Kristuksesta, maailman Vapahtajasta. Rukoilen, että meillä voi olla Kristuksen Henki kirjoitettuna sydämeemme koko joulunajan ja tulevana vuotena. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.