NA-viikkojulkaisu
Kirkkoon kuuluminen lapsettomuuden näkökulmasta tarkasteltuna
Maaliskuu 2024


Nuorille aikuisille

Kirkkoon kuuluminen lapsettomuuden näkökulmasta tarkasteltuna

Lapsettomuuteni sai minut tuntemaan, ettei minulla ollut paikkaa kirkossa.

Kuva
church bench

Kuvitus J. Beth Jepson

En ollut koskaan tuntenut, etten kuuluisi joukkoon kirkossa, ennen kuin mieheni Cameron ja minä kohtasimme lapsettomuuden haasteen. Lapset ja perheet, joiden näkeminen kirkossa oli yleensä tuonut minulle iloa, alkoivat nyt aiheuttaa minulle murhetta ja tuskaa.

Tunsin oloni tyhjäksi, kun sylissäni ei ollut lasta eikä kädessäni vaippakassia. Apuyhdistyksessä ilmoitettiin leikkiryhmistä, äidit rupattelivat ja jokainen oppiaihe tuntui liittyvän äitiyteen.

Tunsin olevani eksyksissä.

Minulla ei ollut lasta, jonka veisin leikkiryhmään. Minulla ei ollut omia tarinoita kerrottavana lapseni kasvattamisesta evankeliumissa.

Halusin kiihkeästi osallistua keskusteluihin äitiydestä ja ystävystyä sisarten kanssa seurakunnassamme, mutta minusta tuntui, ettei välillämme ollut yhteyttä, koska minä en ollut äiti.

Vaikein sunnuntai oli ensimmäisemme uudessa seurakunnassa. Koska meillä ei ollut lapsia, meiltä kysyttiin, olimmeko menneet äskettäin naimisiin ja milloin aioimme perustaa perheen. Olin oppinut vastaamaan melko hyvin näihin kysymyksiin antamatta niiden vaikuttaa itseeni – tiesin, ettei niitä ollut tarkoitettu loukkaaviksi.

Sinä kyseisenä sunnuntaina noihin kysymyksiin vastaaminen oli kuitenkin erityisen vaikeaa. Olimme juuri saaneet selville, oltuamme toiveikkaita, ettemme olleet – tälläkään kertaa – raskaana.

Kävelin sakramenttikokoukseen tuntien toivottomuutta, ja vastaaminen noihin tyypillisiin ”tutustumiskysymyksiin” oli minulle vaikeaa. Sakramentin aikana silmäilin seurakuntaa etsien muita nuoriapareja, joilla ei ollut lapsia ja joihin mieheni ja minä voisimme samaistua. Emme nähneet ketään muita.

Mutta pyhäkoulussa sydämeni vasta särkyikin. Oppiaihe – jonka oli tarkoitus käsitellä äitien jumalallista roolia – sai pian uuden suunnan, kun muut alkoivat vuodattaa aiheeseen liittyviä tunteitaan. Masennuin, ja kyyneleet valuivat hitaasti poskilleni, kun kuulin naisten valittavan siunauksesta, jonka saadakseni antaisin mitä tahansa.

Säntäsin ulos kirkosta. Aluksi en enää halunnut mennä takaisin. En halunnut kokea uudelleen sitä eristyneisyyden tunnetta. Mutta sinä iltana keskusteltuani mieheni kanssa me tiesimme, että jatkaisimme kirkossa käymistä paitsi siksi, että Herra on pyytänyt meitä tekemään niin, myös siksi, että me kumpikin tiesimme, että liittojen uudistamisen ja Hengen tuntemisen ilo kirkossa ylittäisi sinä päivänä tuntemani surun.

Kuva
couple sitting at church

Meistä kaikista tuntuu toisinaan siltä, ettemme kuulu joukkoon

Tuosta kokemuksesta on neljä vuotta. Aikaa on kulunut. Eikä minulla vieläkään ole vauvaa sylissäni eikä vaippakassia kädessäni, mutta tiedän nyt paremmin kuin koskaan, että minä todella kuulun kirkkoon.

Käsitellessäni omaa murhettani olen oppinut huomaamaan paremmin ympärilläni olevia. Silmäilen edelleenkin seurakuntaa, mutta nyt yritän panna merkille ne, jotka ovat saattaneet tulla kirkkoon tuntien, etteivät he kuulu sinne. Ja olen oppinut, että meistä kaikista tuntuu toisinaan siltä, ettemme kuulu joukkoon.

Kirkossa on leskiä, eronneita ja yksinhuoltajia, niitä, joiden perheenjäsenet ovat langenneet pois evankeliumista, kroonisista sairauksista tai taloudellisista vaikeuksista kärsiviä ihmisiä, jäseniä, jotka tuntevat viehtymystä samaan sukupuoleen, jäseniä, jotka yrittävät voittaa riippuvuuksia tai epäilyksiä, uusia käännynnäisiä, juuri seurakuntaan muuttaneita, vanhempia, joiden lapset ovat lähteneet maailmalle, ja luettelo jatkuu jatkumistaan.

Jokaisesta meistä saattaa tuntua, että koettelemuksemme tai olosuhteemme estävät meitä kuulumasta siihen joukkoon, mutta totuus on, että ainutlaatuinen elämämme ja yksilölliset vastoinkäymisemme ovat itse asiassa juuri niitä asioita, joiden tähden me eniten kuulumme Kristuksen kirkkoon.

Meidän paikkamme on Vapahtajamme luona

Kirkon jäsenyyden tarkoitus on seurata Häntä. Meidän paikkamme on Vapahtajamme luona, ja siksi me kuulumme Hänen kirkkoonsa. Hän on sanonut meille: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” (Matt. 11:28.)

Vapahtaja kutsuu meitä tulemaan luokseen – olosuhteistamme riippumatta. Me tulemme kirkkoon uudistaaksemme liittomme, vahvistaaksemme uskoamme, kokeaksemme rauhaa ja tehdäksemme sen, minkä Hän teki täydellisesti elämässään – palvellaksemme muita, joista tuntuu, etteivät he kuulu joukkoon.

Saattaa olla hetkiä, jolloin minä olen Apuyhdistyksessä ainoa, jolla ei ole lapsia. Ja hetkiä, jolloin ihmiset edelleen kysyvät, miksei meillä ole lapsia. Nuo hetket voivat olla vaikeita, mutta vaikka vaikeita kokemuksia on monia, on vieläkin enemmän iloisia kokemuksia.

Hengen tunteminen kirkossa ja rakkauteni osoittaminen Vapahtajaani kohtaan ylittävät aina mahdolliset yksinäisyyden tunteet. Minä tiedän, että Kristuksessa on rauha. Minä tiedän, että kirkossa käyminen tuo parantumisen. Minä tiedän, että meitä siunataan, kun jatkamme eteenpäin. Koettelemuksemme voivat olla erilaisia kuin muilla ihmisillä kirkossa, mutta henkilökohtaiset kokemuksemme voivat auttaa meitä tulemaan myötätuntoisemmiksi niitä kohtaan, joista saattaa tuntua, etteivät he kuulu joukkoon kirkossa. Sen johdosta nuo kokemukset voivat yhdistää meitä.

Minä tiedän, että lausumalla todistukseni ja avaamalla sydämeni voin auttaa muita oppimaan ymmärtämään, että he – ja siis aivan jokainen ihminen – kuuluvat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon.