”Uusi aikakausi Suomen kansalle”

Tammikuu 2021

2. Perhetapahtumia syyskuusta 1947 joulukuuhun 1948 uuden aikakauden alussa

2.1: Kirkko Helsingissä ja Suomessa syyskuussa 1947

Tässä toisessa osassa kuvailemme ensin elinolosuhteitamme ja kerromme sitten uusia oivalluksiamme kolmesta varhaisesta kirkon kehitysvaiheesta, joissa isä oli mukana. Lopuksi esitämme kunnianosoituksemme niille varhaisille kirkon jäsenille, joilla oli vaikutusta elämäämme.

Kuva Pihlajatie 41:n luona tarjoaa otoksen kirkosta Suomessa tuona historiallisena päivänä 24. syyskuuta 1947.¹ Kuten edellä on mainittu, lähetysjohtaja Eben T. Blomquist ja hänen vaimonsa seisovat edessä valkoisiin pukeutuneen sisar Sofia Rannan ympärillä. Heistä vasemmalle on vanhin A. Theodore Johnson vaimonsa kanssa. Vanhin Johnson oli kastanut seitsemän henkilöä Luodossa vuonna 1912, ja he muodostivat tuon lähetysseurakunnan ydinjoukon.² Hän oli siihen aikaan Luodon piirin johtaja Ruotsin lähetyskentällä. Kuvasta puuttuva Mark Anderson oli siihen aikaan tuon lähetyskentän vasta muodostetun Helsingin piirin johtaja.2 Mainitsimme jo aiemmin oman perheemme. Johnin takana on Gustav Karlsson, ruotsalainen lähetyssaarnaaja, joka toimi Helsingin lähetysseurakunnan johtajana. Hänen neuvonantajiaan olivat sisar Rannan takana oleva veli Salminen sekä veli Jukarainen, joka puuttuu kuvasta.³ Muita jäseniä olivat Fredin takana oleva sisar Heliö; Taneli Havu, joka pitelee Jimin käsiä; luullaksemme hänen oikealla puolellaan kukkakimppu kädessä on sisar Havu ja hänen takanaan keskirivissä on sisar Riipinen. Muut kuvan lähetyssaarnaajat ovat Havujen takana oleva John D. Warner, luullaksemme Newell H. Erikson on Johnsonien takana, ja Keith L. Brown kannattelee Brucea harteillaan.

Toinen ikimuistoinen kuva noilta varhaisilta ajoilta on kuva Pihlajatie 41:n Alkeisyhdistyksestä. Takarivissä vasemmalta John on toisena, Antti Nordlin neljäntenä ja Jim seitsemäntenä, oikeassa laidassa. Kaksi ikäistämme tyttöä, jotka olivat luokissamme vuosien ajan, ovat Maila Ranta, joka on takana suuri valkoinen hattu päässä, ja Aulikki Nordlin, joka hymyilee leveästi keskellä. Aivan edessä oleva pikkupoika on Heikki Nordlin. Rannan ja Nordlinin perheistä kerrotaan myöhemmin.

Helsingin Alkeisyhdistyksen lapset osoitteessa Pihlajatie^41,⁴

2.2: Elinolosuhteemme vuosina 1947–1948

Kolme vanhinta poikaa, Fred, John ja Jim, aloittivat syyskuun alkupäivinä suomenkielisen koulun Munkkiniemen kansakoulussa. Meitä siunattiin marraskuussa, kun toinen, pienempi (56 m²) asunto talossamme vapautui, jolloin perheemme muutti Pihlajatie 41:n toiseen kerrokseen.⁵ Elinolosuhteet Suomessa olivat vaikeat vastikään päättyneen sodan jälkeen. Ulkomaisia tuotteita sai hyvin rajoitetusti, ja monet kotimaisetkin tuotteet olivat säännösteltyjä. John, joka oli tuolloin 10-vuotias, kuvaili elämäänsä sinä lokakuussa kirjeessään chicagolaisen ystävänsä perheelle. Hän kiitti heitä paketista ja sanoi: ”Pureskelen yhä sitä purukumin puolikasta, jonka isä antoi minulle kaksi päivää sitten, kun saimme teiltä paketin. – – Ruoka ei maksa paljon, koska ihmisillä ei ole paljon rahaa, jolla maksaa. Ruoan ostamiseen tarvitaan kuitenkin kuponkeja ja rahaa. Yksi lapsi saa kaksi lasillista maitoa päivässä. Aikuinen saa yhden lasillisen. – – Maitoa ei täällä myydä pulloissa. Täytyy ottaa mukaan oma kannu, johon maito kaadetaan. Yksi henkilö saa kupillisen voita, jonka pitää riittää kuukaudeksi. – – Eikä kukaan saa makeisia, koska niitä ei ole myytävänä.”⁶ Vaikka monia tuotteita oli niukasti ja toiset olivat säännösteltyjä, perusruokatarvikkeita riitti, ja muistamme syöneemme kansakoulussa paljon kaurapuuroa, hernekeittoa ja viipaleperunoita.

Äiti oli keittiössä kuin taikuri. Hän oli viettänyt kesät perheen maatilalla, jossa hän oppi laittamaan ruokaa suurelle ryhmälle. Lisäksi hän ymmärsi hyvin lähetyssaarnaajien tarpeita, koska hän oli ollut lähetyssaarnaajasisar ennen kuin tapasi isän. Vaikka keittiö oli pieni ja siellä oli pieni keittolevy, pieni uuni ja pikkuruinen tiskiallas, muistamme hyvin, kuinka hän usein tarjosi lähetyssaarnaajille ruokaa ruokasalissamme, kuten kuvassa näkyy.⁷ Yksi ruokalaji, jota oli yllin kyllin, oli perunat, ja niitä söimmekin paljon. Yksi isän serkuista Ylistarosta tuli kerran kylään ja kirjoitti ihmeissään kotiinsa, että äiti oli ruokkinut Pihlajatiellä 30 ”miestä”, jotka olivat tulleet pelatakseen koripallo-ottelun.⁸ Emme näin jälkikäteenkään tiedä, kuinka äidin onnistui vuosien ajan järjestää nuo ateriat niin hyvin.

Lähetyssaarnaajat aterioimassa ruokasalissamme⁷

2.3: Kertomus täkistä vuodelta 1948

Vaikka lähetyssaarnaajat kohtasivat vastoinkäymisiä, oli myös paljon Herran lempeitä armotekoja, jotka antoivat heille voimia. Yhdestä sellaisesta tuli silloin hyvin tunnettu lähetyssaarnaajien ja jäsenten keskuudessa, nimittäin täkin kertomuksesta.

Lainaamme sisartamme Bettyä, joka tuli Suomeen lähetyssaarnaajana vuonna 1948. Kertomus on esiintynyt muuallakin^2,⁹, mutta tarkimmin siitä kerrotaan vain perheemme aineistossa, joka ei ole levinnyt laajalle.¹⁰ ”Toisen maailmansodan viimeisinä päivinä kirkko alkoi hyväntekeväisyysohjelmansa avulla kerätä muun muassa täkkejä. – – Kirkon keskustoimisto lähetti kaikille vaarnoille toimeksiannon – – jossa paikallisten Apuyhdistysten tuli valmistaa tietty määrä täkkejä. Vuonna 1946 äitini – – oli Apuyhdistyksen johtajana yliopiston seurakunnassa Chicagon vaarnassa. Seurakuntamme tehtävänä oli valmistaa kuusi täkkiä.”¹⁰

”Olimme juuri selvinneet liki viidestä sotavuodesta. Kaikki kutomot olivat valmistaneet kangasta asepalveluksessa oleville miehille ja naisille, joten saatavilla oli hyvin vähän ylimääräistä kangasta, josta voisi tehdä tilkkutäkkejä. Kun Apuyhdistys pääsi kuudenteen täkkiin, jäljellä oli vain miesten tummia villakankaisia puvunhousuja. He ompelivat niiden tilkuista yksinkertaisen päällimmäisen kerroksen ja suunnittelivat viimeistelevänsä täkin seuraavassa kokouksessa. Apuyhdistyksen työpäivän jälkeen äiti sattui katsomaan sitä päällimmäistä kerrosta. Hän näki, kuinka tummalta ja rumalta se näytti. Hän arveli, ettei kaikkein pahimmassakaan pulassa oleva ihminen haluaisi sitä täkkiä. Niinpä hän vei sen kotiinsa. Hän löysi kaksi vanhaa villakankaista puolihamettani, vaaleanpunasiniruudullisen ja vanhan roosan värisen. Ne hän purki saumoistaan ja leikkasi suikaleiksi. Sitten hän purki sen täkin päällimmäisen kerroksen ompeleet ja ompeli kaiken taas yhteen niin, että tilkkujen välissä oli värikkäät suikaleet. Se piristi kovasti täkin ulkomuotoa. Hän löysi vanhan valkoisen villahuovan, joka sopi täytekerrokseksi. Seuraavana Apuyhdistyksen työpäivänä sisaret viimeistelivät tuon kuudennen täkin. Lopulta se ja muut Chicagon vaarnassa valmistetut täkit pakattiin laatikkoihin ja lähetettiin huoltotyöaukiolle – – samoin kuin sadat muut täkit kaikkialta kirkon piiristä.”¹⁰

Kaksi vuotta näiden täkkien ompelemisen jälkeen isän pyytämät huoltotyötarvikkeet saapuivat Salt Lake Citystä. Betty kertoo: ”Lähetys saapui Suomeen vasta vuoden 1948 syksyllä. Olin saapunut Suomeen heinäkuussa samana vuonna. – – Laatikot tuotiin lähetyskotiin ja vietiin ullakolle talteen. Äiti ja minä menimme yläkertaan avataksemme nuo suuret laatikot. – – Aivan ensimmäiseksi huomasimme, että yhdessä laatikossa oli lappu, jossa luki ’Chicagon vaarna’. Aloitimme siitä. Kun saimme laatikon viimein auki, aivan päällimmäisenä oli se ’kuudes täkki’. Näin villahameistani leikatut suikaleet, jotka reunustivat täkin tilkkuja. Äiti tarkisti huolella, oliko täytekerroksena todella hänen käyttämänsä vanha valkoinen huopa.”¹⁰

”Laatikollinen yliopiston seurakunnasta tulleita täkkejä oli tehnyt pitkän matkan Chicagosta Salt Lake Cityyn ja huoltotyöaukiolle, sitten täkki oli ihmeenomaisesti valittu lähetettäväksi tuolle matkalle Suomeen. Käytin sitä samaa täkkiä melkein koko kaksivuotisen aikani Suomessa. Sen jälkeen täkki lähetettiin pohjoiseen jollekin avun tarpeessa olevalle perheelle. – – Meille tuon täkin saaminen oli todellinen ihme.”¹⁰

Äiti kirjoitti muistiin, kuinka hän hiljaa, kyynelsilmin, kiitti taivaallista Isää. Hänen ahkerointinsa täkin päällimmäisen kerroksen ulkomuodon piristämiseksi monta vuotta aiemmin oli antanut hänelle ”tunteen siitä, että annoimme lahjan emmekä vain jotakin sellaista, mikä ei kelvannut meille itsellemme”¹¹. Ja siinä se oli ihmeellisesti päällimmäisenä tuossa laatikossa Helsingissä. ”Kuinka selvästi muistinkaan pyhien kirjoitusten kohdan: ’Lähetä leipäsi veden yli, ajan mittaan voit saada sen takaisin’ [Saarn. 11:1].”⁹ ”Kerroin sitten vanhimmille täkin tarinan.”¹¹

2.4: Sukututkimusasiakirjojen mikrofilmaus 1947–1948

Käymme läpi varhaisvaiheessa 1947–1948 toteutetut kolme seuraavaa merkittävää toimintaa, jotka liittyivät isän haluun ”auttaa ja kannustaa (Suomen) kansaa hengellisesti ja ajallisesti”. Kutakin toimintaa on kuvailtu muuallakin², mutta äskettäin löytämämme kirjeet ja asiakirjat ovat antaneet näille tapahtumille uutta ja näkemyksellistä historiallista taustaa.

Ensimmäisenä näistä kolmesta on suomalaisten sukututkimusasiakirjojen jäljentäminen. Olemme äskettäin saaneet tietää, kuinka innokkaasti isä tutki suomalaista sukuhistoriaansa kauan ennen kuin hän sai kutsun lähteä Suomeen. Kun isä oli kastettu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi 10. maaliskuuta 1933, hän aloitti heti laajan esivanhempiaan koskevan tutkimustyön. Toukokuun 30. päivänä samana vuonna hän kirjoitti isänpuoleiselle serkulleen Juha Parkkiselle¹² ja toukokuun 31. päivänä äidinpuoleiselle sukulaiselleen Sanna Mäkyselle¹³ pyytäen sukuhistoriatietoja. Siitä seurasi pitkäaikainen kirjeenvaihto heidän välillään: meillä on itse asiassa viisi kirjettä Juhan ja seitsemän kirjettä Sannan kanssa käydystä kirjeenvaihdosta. Isä lähetti kummallekin heistä rahaa, jolla he voivat maksaa paikallisille seurakunnille hänen sukuhistoriatietojaan sisältävistä jäljennöksistä.¹⁴ Meillä on myös kirjeenvaihtoa kahden isän serkun kanssa, jotka hän tietoja etsiessään oli löytänyt Yhdysvalloista.¹⁵ Isä oli niin innostunut löydöistään, että hän kirjoitti 4. syyskuuta 1933 New Yorkissa sijaitsevaan Suomen pääkonsulinvirastoon ja pyysi tietoja Suomen kartoista sanoen: ”On hyvin palkitsevaa, että Suomessa olevat sukulaiseni tekevät kanssani yhteistyötä tutkimalla paikallisia kirkonkirjoja. – – Eräs päivämäärä (1794) sai minut todella innostumaan. Millään tuntemallani sivistysvaltiolla ei ole niin varhaista, täydellistä aikakirjaa sen tavallisesta kansasta.”¹⁶ Hän sai kohteliaan vastauksen, jossa sanottiin, että suomalaiset aikakirjat ulottuvat todennäköisesti ainakin ”1500-luvun puoliväliin”¹⁷. Isä yritti jopa ottaa yhteyttä Suomen sukututkimusseuraan kirjoittaen osoitteeksi ainoastaan Helsinki, Suomi. Hän kertoi olevansa pienen sukututkimusseuran sihteeri ja pyysi lisää tietoja.¹⁸ Näistä asiakirjoista näkyy, kuinka innokkaasti isä halusi löytää kaiken mahdollisen tiedon suomalaisista juuristaan vuosien 1933–1935 aikana ja kuinka paljon hän ilahtui saamistaan tuloksista.

Heti Suomeen saavuttuaan hän kysyi kirkkoa edustavalta lakimieheltä, kuka voisi auttaa häntä etenemään sukututkimustyössä.² Saamansa suosituksen mukaan isä otti avukseen työtä jatkamaan Harri Wallin, ”oivallisen sukututkijan – – joka toimi sosiaalityöntekijänä Helsingissä”¹⁹. Loppukeväällä 1948, kun johtavat auktoriteetit esittivät pyynnön mikrofilmata Suomen aikakirjat, isä kirjoitti: ”Puhuin herra Wallin kanssa ja sanoin, että ’olen nyt saanut pyynnön, jonka mukaan kirkko haluaisi meidän mikrofilmaavan Suomen aikakirjat, kirkonkirjat.’ ’Voi’, (Walli) sanoi, ’siinäpä vaikea pyyntö.’ Minä sanoin: ’No, kuinka voimme aloittaa?’”¹⁹

Kertomuksen loppu onkin tuttua historiaa.² Herra Walli ja isä ottivat ensin yhteyttä Suomen pääarkistonhoitajaan Martti Kerkkoseen saaden hänen tukensa asialle. Myöhemmin ”herra Walli ja minä tapasimme kirkon piispainneuvoston Helsingissä 10. toukokuuta 1948”.²⁰ Lainaus Liahonasta: ”Valtionkirkollisten piirien vastustuksesta huolimatta mikrofilmaustyö päästiin aloittamaan joulukuussa 1948 ja saatettiin päätökseen marraskuussa 1955. Kaiken kaikkiaan filmattiin 10 miljoonaa aukeamaa. Kirkko lahjoitti kaikista filmeistä kopiot Valtionarkistolle helpottaen näin etenkin sukututkijoiden työtä.”²¹

Emme olleet aiemmin tienneetkään, kuinka innostunut ja menestyksekäs isä oli ollut henkilökohtaisessa sukututkimustyössään kauan ennen kuin kirkko pyysi mikrofilmaamaan aikakirjat. Isä tiesi esivanhempiensa suomalaisista aikakirjoista ja oli Herran valmistelemana perehtynyt tähän asiaan mahdollisimman tarkoin, kun hän sitten tapasi piispainneuvoston ja muita suomalaisia viranomaisia. Tämä mikrofilmaustoiminta oli tärkeä esimerkki siitä, kuinka kirkko isän välityksellä saattoi ”auttaa ja kannustaa kansakuntaa hengellisesti ja ajallisesti”.^21,²²^,²³

2.5: Luodon kappelin rakentaminen 1947–1948

Mielestämme kertomus Luodon kappelin rakentamisesta on kiehtova, ja olemme löytäneet uutta sitä koskevaa tietoa. Vanhin A. Theodore Johnson tuli toisen kerran lähetystyöhön Suomeen vaimonsa Marthan kanssa syyskuussa 1946, ja kuten edellä on mainittu, vuonna 1947 hän palveli Luodon piirin johtajana Ruotsin lähetyskentällä, johon koko Suomi siihen aikaan kuului. Hän oli ”vakavamielinen mies” ja ”lähetyssaarnaajia kohtaan – – vaativa johtaja”.² Hän oli todella vaikuttunut vankkumattomuudesta Luodon jäsenten keskuudessa, joiden parissa hän oli työskennellyt yli 30 vuotta aikaisemmin. Niinpä hän keskusteli lähetysjohtaja Blomquistin kanssa viimeistään helmikuussa 1947 siitä, että Luodosta ostettaisiin talo, joka voitaisiin muuntaa kappeliksi.²⁴ Luodon kappelista tulisi kirkon ensimmäinen kappeli Suomessa.

Luoto, joka siihen aikaan oli Suomen suurin seurakunta, oli tuttu lähetysjohtaja Blomquistille, ja tiedämme hänen käyneen siellä. Lähetysjohtaja Blomquist oli antanut isälle Strömbergin perheen osoitteen Luodossa, kun vierailimme hänen luonaan Tukholmassa vuoden 1947 elokuussa. Hän oli varmaankin kertonut isälle suunnitelmista rakentaa kappeli Luotoon.

Siksi ei ole mikään yllätys, että aivan ensimmäisiä tärkeitä asioita, joita isä suoritti lähetysjohtajana, oli se, että 3. päivänä syyskuuta hän pyysi ensimmäisen presidenttikunnan lupaa rakentaa suunniteltu kappeli.²⁵ Ensimmäinen presidenttikunta hyväksyi Luodon kappelin rakentamisen 29. syyskuuta ja valtuutti käyttämään siihen 10 000 Yhdysvaltain dollaria.²⁵ Välittömäksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että ”puutavaraa ja nauloja ei ollut myytävänä”² silloisessa Suomessa. Ratkaisu tuli kuin Herran lempeänä armotekona sen miehen välityksellä, jonka isä oli juuri tavannut laivamatkalla: Yrjö Saastamoisen.¹⁹ Hän oli luvannut auttaa tarvittaessa, ja hän omisti lautatarhan Kuopiossa. Niinpä isä kääntyi uuden ystävänsä puoleen, joka kykeni toimittamaan kaiken tarvittavan materiaalin.¹⁹

Yrjö Saastamoinen²⁶

Isä tunnusti Herran käden tämän rakennuksen valmiiksi saattamisessa ja kävi Luodossa usein noina varhaisina aikoina. Kappeli saatiin valmiiksi, ja Euroopan lähetyskentän johtaja Alma Sonne vihki sen käyttöön 17. heinäkuuta 1948 juhlatilaisuudessa, johon osallistui 157 henkilöä. Paikalla oli monia naapureita, tutkijoita ja ystäviä, sillä seurakunnassa oli tuolloin vain 60 jäsentä.²⁷

Church News -lehden artikkeli Luodon kappelin vihkimisestä27

Meidän on syytä mainita, että herra Saastamoinen pysyi vuosien varrella kirkon hyvänä ystävänä. Vastatakseen vuonna 1948 ilmenneeseen kielteiseen julkisuuteen hän kirjoitti kirjeen, jossa ehdotti voivansa korjata väärät tiedot.²⁸ Paljon myöhemmin, vuonna 1954, hän järjesti kokouspaikan Kuopion seurakunnalle, kun mitään muita paikkoja ei ollut saatavana.²

Isä loi rakastavat ja vahvat siteet luotolaisiin ja ruotsinkielisiin pyhiin. Hän sai muistolaatan, jossa on Luodon kappeli. Tuo muistolaatta riippui hänen eri kotiensa seinällä koko hänen loppuelämänsä, yli 50 vuotta sen saamisen jälkeen.

Isän muistolaatta Luodon kappelista²⁹

2.6: Kertomus hitsauksesta, ajallinen siunaus vuosilta 1947–1948

Kolmas kertomuksemme liittyy äskettäin löytämiimme asiakirjoihin, jotka koskevat isän työelämää johtavana hitsausinsinöörinä. Hän ei olisi millään voinut arvata, kuinka Herra ohjaisi hänen työelämäänsä, jotta hän olisi myöhemmin hyödyksi Suomen kansalle ajallisesti. Viimeaikaisessa Liahonan artikkelissa kerrotaan kahden elinikäisen ystävän ihmeellinen tarina. Isä ja Art Unger, jotka kumpikin syntyivät suomalaisille vanhemmille Telluridessa Coloradossa, suorittivat yhdessä opintonsa yliopistossa, solmivat avioliiton siskosten kanssa ja kasvattivat perheitään yhdessä, liittyivät kirkkoon yhdessä ja myös työskentelivät yhdessä samoissa yrityksissä koko työuransa ajan. Vuonna 1940 he työskentelivät Chicagossa erittäin suuressa Pullman-yhtiössä, joka tunnettiin Yhdysvalloissa junanvaunujen valmistajana. Art kehitteli uuden hitsauslaitteen ja oli johtava hitsausinsinööri. Isä oli hitsausosaston esimies.²⁰ Löysimme äskettäin pistehitsaukseen liittyvän insinöörityön nimeltä ”Behavior of Spotwelds under Impact”, jonka Art ja isä lähettivät elokuussa 1941 American Welding Societyn [Amerikan hitsausseura] kansalliseen kilpailuun.³⁰ Tuo insinöörityö voitti pääpalkinnon, minkä ansiosta Pullman-yhtiössä oli aihetta juhlaan ja nämä insinöörit saivat kansallista näkyvyyttä.³¹

Jossakin vaiheessa isä aloitti toimimisen American Welding Societyn Chicagon osaston virkailijana.¹⁸ Hänen jatkuvasta toimimisestaan ammattinsa kärkijoukossa todistaa ainakin yksi toinenkin isän kirjoittama insinöörityö vuodelta 1947.³² Voidaankin hyvin sanoa, että isä tunnettiin hyvin tuon suuren teollisuuskeskuksen hitsauspiireissä Yhdysvalloissa.

Työtoveri, isä ja Art sekä voitosta kertova sähkösanoma³³

Nämä ovat ne puitteet vuosina 1947–1948, jolloin Suomi aloitti laivanrakennusteollisuuden osana sotakorvauksiaan Neuvostoliitolle. Raija Nyborg, Yhdysvaltain suurlähettiläänä Suomessa toimineen Keith Nyborgin suomalaissyntyinen vaimo, kertoo tavanneensa kerran päivällisillä Oy Kone Ab:n johtajan Heikki Herlinin. Kun Herlin kuuli sisar Nyborgin olevan kirkon jäsen, hän kysyi, tunsiko tämä Henry Matisin. Herlin sanoi, että 40-luvun lopulla Suomen teollisuudella ”oli vaikeuksia saada venäläiset hyväksymään osaa hitsauksista. – – Hän lähti Yhdysvaltoihin, ja hänet lähetettiin Chicagoon tiettyyn yritykseen oppimaan tämän hitsauksen tekniikkaa. Kun Herlin kertoi olevansa Suomesta, virkailija sanoi: ”Sepä mielenkiintoista, sillä tämän tyyppisen hitsauksen paras ja tietävin mies on juuri Suomessa johtamassa siellä mormonikirkkoa”.³⁴

Isä kertoo, että myöhemmin oveen koputettiin, ja siellä oli hyvin pukeutunut herrasmies, jonka oletamme olleen itse herra Herlin. Hän kysyi isältä, voisiko tämä tulla Kotkan lähellä sijaitsevalle laivatelakalle. Isä vastasi: ”En voi käyttää siihen paljon aikaa, koska olen täällä tekemässä lähetystyötä”. Kuultuaan, ettei aikaa kuluisi paljon, isä sanoi: ”No, jos siitä on apua, että näen, mitä te teette, ja vastaan kysymyksiinne, se sopii mainiosti. Menimme Kotkan lähellä sijaitsevalle telakalle ja katsoin heidän hitsaustaan. Hitsaus oli hyvää työtä, yhtä hyvin tehtyä kuin Yhdysvalloissa. – – Heillä oli joitakin muita kysymyksiä, ja keskustelin heidän kanssaan niistä.”18 Siitä ei ole tietoa, kävikö isä Kotkan ja Loviisan telakoilla vain kerran vai montakin kertaa.5 Joka tapauksessa hänen sertifiointinsa tyydytti venäläisiä.²

Isä kertoo tavanneensa myöhemmin toisen entisen Yhdysvaltain Suomen-suurlähettilään, Mark Austadin. Herra Austad kysyi isältä silloin, ”muistiko hän Helsingistä jonkun johtavan teollisuusmiehen, jota oli auttanut hitsausasioissa monta vuotta sitten. Sen jälkeen suurlähettiläs Austad selosti, kuinka olin auttanut Suomen laivanrakennusteollisuutta ja kuinka kiitollinen tuo teollisuusmies oli ollut mormonin antamasta avusta.”¹⁹ Isän ammattimainen hitsauskokemus oli selvästi jälleen merkittävä tapa, jolla kirkko isän välityksellä pystyi ”auttamaan ja kannustamaan kansakuntaa – – ajallisesti”.

2.7: Uskollisia kirkon jäseniä Helsingissä vuosina 1947–1948

Näiden kolmen tapauksen lisäksi, joista olemme äskettäin löytäneet aineistoa, noilta varhaisilta vuosilta on muitakin hyvin merkittäviä tapauksia, joissa isällä oli perustavanlaatuinen osansa. Niihin kuuluvat heinäkuussa 1948 kirkon virallinen rekisteröiminen² ja toukokuussa 1948 aloitettu koripallo-ohjelma,^2,³⁵^,³⁶ joita emme käsittele kertomuksessamme, koska meillä ei ole juurikaan lisättävää aiempiin erinomaisiin ja perusteellisiin kertomuksiin. Nämä vuosien 1947–1948 tapahtumat ovat selvästi vain murto-osa kaikista Herran siunauksista Suomen kansalle. Rinteen kirja kertoo todella monista ihmeellisistä ja uskoa vahvistavista varhaisten suomalaisten pyhien vaiheita kuvaavista kertomuksista monen vuoden ajalta, jopa 1880-luvulta asti. He ottivat palautetun evankeliumin vastaan kiitollisina ja koko sen pitkän ajan käyttivät hyväkseen monia Herran lempeitä armotekoja rakentaakseen Hänen valtakuntaansa Suomessa.² Mainitsemme muutamia pioneeripyhiä, jotka tunsimme Helsingissä vuosien 1947–1948 välillä, mikä antaa viitteitä niiden lukuisten varhaisempien pyhien uskosta, joita emme tunne, ja monien sellaisten, jotka olemme sen jälkeen tavanneet.

Kuten jo mainittiin, Helsingin lähetysseurakunta kokoontui kerrostalomme neljännessä kerroksessa. Siihen aikaan pyhät kirjoitukset olivat saatavana ruotsiksi, mutta muutamia suomalaisten jäsenten Tukholmassa kääntämiä lehtisiä lukuun ottamatta suomeksi käännettyä kirkon aineistoa ei ollut olemassa.² Mormonin kirjasta oli suomeksi vain joitakin epävirallisesti käännettyjä kohtia. Muistamme, että asunnossa oli piano, mutta suomeksi ei ollut kirkon lauluja saati laulukirjoja, ainoastaan joitakin monisteita. Lähetyssaarnaajien suomen kielen taito oli hyvin rajallista. Vanhin Mark Anderson oli ensimmäinen lähetyssaarnaaja, joka lähetettiin opettamaan evankeliumia suomen kielellä, mutta hän oli saapunut Suomeen vain yhdeksän kuukautta aiemmin², eikä kirkossa käytetystä kielestä tietenkään ollut oppimateriaalia.

Olemmekin ihmetelleet, kuinka nuo tuntemamme varhaiset pyhät saivat kerätyksi tarpeeksi uskoa ottaakseen vastaan evankeliumin, mennäkseen kasteelle ja elääkseen evankeliumin käskyjen mukaan. Kuinka he saivat kylliksi uskoa poistattaakseen nimensä Suomen luterilaisen kirkon kirjoista, kun he samalla todennäköisesti joutuivat vastatusten korkeasti koulutetun papin kanssa sekä kokemaan ystäviensä ja naapuriensa halveksunnan? Kuinka he saattoivat kehittää niin kivenkovan uskon, vieläpä lukematta Mormonin kirjaa? Se oli saatavana vain ruotsiksi, jota useimmat heistä eivät osanneet.

Kerromme teille tarkemmin vain kahdesta noista varhaisista pioneerijäsenistä, sisar Toini Nordlinista ja sisar Sofia Rannasta. Tunsimme heidät hyvin, koska heillä oli suunnilleen ikäisiämme lapsia, jotka olivat meidän Alkeisyhdistyksen luokissamme.

Toini Nordlin asui aivan lähellämme, ihan nurkan takana lähimmästä tienristeyksestä Kuusitiellä. Sisar Nordlin kertoo, että kerran kun Aulikki sairastui, heidän naapurinsa sisar Heliö, joka on vuoden 1947 kuvassa, kertoi hänelle amerikkalaisista miehistä, jotka siunasivat sairaita. Aulikki sai siunauksen, ja sisar Nordlin sai Penrosen kirjoittaman lehtisen ”Elävän valon säteitä”, jonka Henki todisti oleva totta. Lähetyssaarnaajien vastattua joihinkin sisar Nordlinin kysymyksiin hän kertoi isälle haluavansa mennä kasteelle.³⁷ Isä kertoi sanoneensa hänelle: ”Haluat varmaan käydä läpi joitakin lähetystyöoppiaiheita.” Sisar Nordlin vastasi: ”En tarvitse oppiaiheita – haluan liittyä kirkkoonne, koska tiedän sen olevan totta.” Isän vastaus kuului: ”No, annetaanpa sinulle joitakin oppia koskevia lähetystyöoppiaiheita.”¹⁸ Hän sai opetusta, ja hänet kastettiin kahden viikon sisällä 4. lokakuuta 1947³⁸ hänen vahvan uskonsa tähden, joka oli saatu Hengen puhtaan todistuksen välityksellä. Hän pysyi kirkon tukipilarina Helsingissä koko loppuelämänsä ajan.

Toini, äiti ja Georgina temppeliaukiolla³⁹

Vaikka äiti ei puhunut suomea eivätkä nuo varhaiset sisaret osanneet englantia, heistä tuli hyviä ystäviä. Sisar Nordlin tutustutti perheemme ystäviinsä, jotka asuivat maatilallaan Luvian eteläpuolella, jossa me pojat vietimme joitakin kesälomia. Joulukuussa 1959 sisar Nordlin solmi avioliiton Fritz Mäkisen kanssa, josta tuli aikanaan Helsingin vaarnan ensimmäinen patriarkka.³⁷ Sisar Mäkinen ja hänen lapsenlapsensa Georgina Lindfors, joka asuu nykyään Vaasassa, vierailivat äidin ja isän luona Utahissa vuonna 1979.³⁹

Toinen sisar on Sofia Ranta, joka on Pihlajatiellä otetun kuvan etualalla. Hänet kastettiin huhtikuussa 1947, ja hänen kääntymyksestään ja perheestään on kerrottu Liahonassa.⁴⁰ Muistamme hänenkin olleen hyvin aktiivinen jäsen, joka muistimme mukaan osallistui jokaiseen kokoukseen tyttärensä Mailan kanssa huolimatta pitkästä matkasta heidän kodistaan Arabian läheltä Vallilasta Pihlajatielle. Kun Jim palasi lähetyssaarnaajana Suomeen vuonna 1960, hän vieraili sisar Rannan luona Helsingissä. Hän halusi kuulla tämän kääntymyksestä. Kuinka sisar Ranta sai todistuksensa? Puhuivatko silloiset lähetyssaarnaajat edes suomea?

Sisar Ranta oli siihen aikaan yhtä iloinen kuin aina ennenkin. Hän hymyili ja sanoi, että oli totta, etteivät lähetyssaarnaajat osanneet paljonkaan suomea. Heillä oli tapana vain osoittaa jotakin suomenkielistä pyhien kirjoitusten kohtaa paperilla ja hymyillä (kuten muistelemme, esimerkiksi Mark Andersonilla oli leveä hymy). Sisar Ranta luki sitten kohdan ja tiesi Hengen avulla, että se oli totta. Tuo vierailu oli yksi Jimin pienistä mutta suuresti arvostamista kokemuksista lähetystyönsä aikana.

Mark Anderson osoitti kunnioitustaan sisar Rannalle samoin kuin kaikille noiden varhaisten aikojen pyhille sanoessaan: ”Näiden vaikeiden olosuhteiden keskeltä löysin kuitenkin lämpimiä ja mitä anteliaimpia ihmisiä, jotka eivät kiihkoilleet vaan mielellään antoivat lähetyssaarnaajille kaiken, mitä heillä oli, vaikka viimeisen leivänmurunkin. Miten usein sisar Ranta ja hänen tyttärensä antoivatkaan meille paksun maukkaan leipäviipaleen, jonka päällä oli paistettu kananmuna? Kuinka hänellä oli varaa siihen? – –

Äiti ja Sofia Ranta perheineen⁴¹

Henki todisti meidän sydämellemme ja heidän sydämelleen. Me opetimme pyhiä kenties vajavaisella suomen kielellä, mutta Henki välitti sanoman perille.”⁴² Tästä sisar Rantakin todisti Jimille.

Loppusanat

Meillä kolmella Matisin pojalla oli eturivin paikat silminnäkijöinä julistuksen mukaisen ”Suomen kansan uuden aikakauden” alussa. Olemme saaneet uusia oivalluksia isämme ja äitimme jumalallisesti ohjatusta valmistautumisesta tehtäväänsä asianmukaisesti kutsuttuina Herran palvelijoina. Olemme myös nähneet, kuinka isämme Henry Matis lupauksensa mukaan pyrki innokkaasti ja riemulla, äiti kumppaninaan, auttamaan ja kannustamaan Suomen kansaa, esi-isiensä maata, ”sekä hengellisesti että ajallisesti” kirkon välityksellä (OL 24:3).

Perheenä me tapasimme ensimmäisen kerran lämminhenkisiä ja uskollisia suomalaisia kirkon jäseniä ensimmäisenä yönämme Luodossa, jossa heidän evankeliumin valonsa loisti pimeydessä. Pian saimme todistaa toisen pienen mutta kirkkaan ja voimakkaan evankeliumin valon loistavan Helsingin seurakunnan jäsenistä. Matkustelimme isän ja äidin kanssa Suomessa ollessamme ja näimme evankeliumin valon alkavan loistaa myös muissa kaupungeissa. Vuonna 1997 isä pääsi mukaan tuon historiallisen päivän, 24. syyskuuta 1947, 50-vuotisjuhliin Suomessa, ja hän riemuitsi tietäessään, että Suomessa oli silloin kirkon vaarnoja pappeuden voimineen ja valoineen. Äiti oli kuollut ennen tuota juhlaa, ja isä kuoli pian sen jälkeen.

Voimme vain kuvitella isän ja äidin suurta riemua nyt kun he ovat varmasti tietoisia siitä, että Helsingin temppelissä on suoritettu temppelitoimitukset niiden monien isän esivanhempien puolesta, joita hän niin innokkaasti etsi. Tiedämme, että Herra ei erottele ihmisiä ja että Hän rakastaa kaikkia lapsiaan. Lisäämme oman silminnäkijän kertomuksemme siitä, että tiedämme Hänen rakastavan erityisesti Suomen kansaa ja että Hän on osoittanut sen lempein armoteoin, niin että kaikki palautetun evankeliumin siunaukset ja valo ovat nyt vapaasti saatavana tässä valitussa maassa.

Osa 2: