Olemme täällä katsomassa temppeliä
Rees Bandley, Utah, USA
Eräänä syyspäivänä ollessani vuorollani temppelityöntekijänä Suolajärven temppelissä sinne saapui eräs nuori mies ystävineen, eivätkä he olleet selvästikään pukeutuneet temppelipalvelua varten.
”Olemme täällä katsomassa temppeliä”, nuorukainen sanoi.
”Onko teillä suositus?” kysyin.
Nuorukainen mietti hetken. Sitten hän sanoi: ”Kyllä. Äidilläni on eräs mormoniystävä Minnesotassa. Hän suositteli, että tulisimme katsomaan temppeliä.”
Tunsin innoitusta pyytää nuoret syrjään ja puhua heidän kanssaan. Nuoren miehen nimi oli Lars. Selitin hänelle, että hän todellakin voisi tulla temppeliin ja myös että taivaallinen Isä halusi hänen tulevan. Kerroin Larsille, että ensin hänen oli valmistauduttava, ja selitin kuinka.
Siinä vaiheessa olin ollut aktiivinen kirkossa vain vähän aikaa. Olin palvellut lähetystyössä mutta jättänyt myöhemmin kirkon, kun viihdeteollisuus oli vienyt minut mukanaan ja olin ruvennut käyttämään huumeita ja alkoholia. Luulin, että urani ja varakkuuteni tekisivät vaikutuksen perheeseeni, mutta äitini ei välittänyt lainkaan sellaisesta. Sen sijaan hän pani aina nimeni temppelin rukousluetteloon, mikä suututti minua.
Nainen, jonka kanssa menin naimisiin, oli myös jättänyt kirkon. Siinä vaiheessa kun 8-vuotias tyttäremme Tori alkoi esittää kysymyksiä Jeesuksesta Kristuksesta, hengellisyytemme oli pohjalukemissa. Lähetystyöpalvelustani huolimatta en kyennyt muistamaan mitään Vapahtajasta.
”On olemassa ihmisiä, jotka ovat päteviä opettamaan sinulle Jeesuksesta”, kerroin Torille. ”Mitä jos puhuisit heidän kanssaan?”
Muutama päivä myöhemmin oveemme koputti kaksi sisarlähetyssaarnaajaa. Tori kutsui heidät sisään ja alkoi osallistua lähetystyökeskusteluihin. Kuunnellessani salaa toisesta huoneesta kuulin sisarten opettavan oppeja, jotka tunnistin tosiksi.
”Haluaisitko mennä kasteelle?” toinen sisarista kysyi Torilta kolmannen keskustelun jälkeen.
”Kyllä”, Tori vastasi.
”Kastaako isäsi sinut?”
En ollut käynyt kirkossa 20 vuoteen, mutta tiesin, että elämäni oli muuttumassa. Olin mukana muutamissa viimeisissä keskusteluissa, aloimme käydä kirkossa, ja vaimoni ja minä keskustelimme piispan kanssa. Kun tein parannusta, päätin, että minun täytyy tehdä kaikki mahdollinen korvatakseni menettämäni vuodet. Vaihdoin uraa, pidin kirkon tehtäväni kunniassa, vaimoni ja tyttäreni sinetöitiin minuun, ja minusta tuli temppelityöntekijä. Siitä syystä tiesin, että utelias nuorten ryhmä voisi tulla kelvolliseksi temppeliin.
Seuraavana keväänä Lars kirjoitti minulle kirjeen kiittäen minua siitä, että olin selittänyt temppelisuosituksen todellisen merkityksen. ”Minä sain tietää lisää temppelisuosituksesta”, hän kirjoitti. ”Itse asiassa minut kastettiin ja sain oman suositukseni viime tammikuussa!” Silmäni täyttyivät kyynelistä, kun katsoin hänen lähettämäänsä valokuvaa, jossa hän oli valkoisissa kastevaatteissaan häntä opettaneiden lähetyssaarnaajien kanssa.
Taipaleeni takaisin temppeliin oli erikoinen, ja se, että sain kuulla Larsin taipaleesta, oli suurenmoinen siunaus, joka toi mieleeni sen, kuinka me kaikki voimme koskettaa muiden elämää ja saada aikaan hyvää.