Elinkö täysin evankeliumin mukaan?
Pyhien kirjoitusten tutkimishetkeni saisi odottaa. Kaikki kolme poikaamme olivat heränneet – ja paljon aikaisemmin kuin tavallisesti. Nuorimmainen Caden, silloin puolitoistavuotias, huusi sängyssään. Menin hänen huoneeseensa ja näin heti, että hän on sairas.
Siten alkoi maanantai, joka oli haasteita täynnä. Yhdessä vaiheessa, pian sen jälkeen kun olin vaihtanut Cadenille vaatteet ja yrittänyt syöttää häntä, hän heitti lattialle ison tölkin lennättäen omenasosetta kaikkialle ja lasinsirpaleita ympäri keittiötä. Kun olin siivoamassa sotkua, ajattelin kaikkea sitä, mitä en saanut tehtyä: sukututkimusta, palvelemista, kotivaran hankkimista, lähetystyötä.
”Kuinka ihmeessä voin tehdä kaiken, mitä tiedän, että minun pitäisi tehdä, kun hädin tuskin selviydyn päiväni perustehtävistä?” mietin. Alkuiltaan mennessä olin uuvuksissa, mutta siirsin syrjään masentavat ajatukset päivällisen, perheillan ja poikien kylpy- ja nukkumaanmenorutiinien ajaksi.
Kun lapset olivat viimein vuoteessa, istuuduin tekemään sitä, mihin minulla ei ollut ollut aikaa aiemmin. Otin käteeni toukokuun 2006 Ensign-lehden, joka oli avattuna presidentti Henry B. Eyringin puheen ”Lapsen kaltainen” kohdalta. Katseeni sattui kohtaan, jonka olin alleviivannut aiemmin: ”Tämän [luonteen]muutoksen siunauksen pitäminen sydämessämme edellyttää päättäväisyyttä, ponnisteluja ja uskoa. Kuningas Benjamin opetti ainakin jotakin, mitä siihen vaaditaan. Hän sanoi, että säilyttääksemme syntiemme anteeksiannon päivästä päivään meidän täytyy ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, käydä katsomassa sairaita sekä auttaa ihmisiä hengellisesti ja ajallisesti.” (Liahona ja Ensign, toukokuu 2006, s. 17.)
Samassa tunsin taas, etten elänyt täysin evankeliumin mukaan. Mietin: ”Kuinka voin ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, käydä katsomassa sairaita ja auttaa ihmisiä hengellisesti ja ajallisesti, kun pystyn hädin tuskin pitämään huolta omasta perheestäni?”
Silloin koin jumalallisen hyväksynnän ylitsevuotavan tunteen. Se oli niin selkeä, tarkka ja konkreettinen, että tiesin, että minun oli kirjoitettava se muistiin, etten unohtaisi. Näin päiväni kertautuvan mielessäni: olin ruokkinut nälkäisiä, pessyt pyykkiä vaatettaakseni alastomia (olin vaihtanut Cadenille vaatteet monta kertaa), olin pitänyt hellästi huolta sairaasta vauvastamme, auttanut viisivuotiastamme valmistamaan perheillan oppiaiheen lähetystyöstä ja sitten keskustellut perheeni kanssa esimerkin voimasta – toisin sanoen auttanut ihmisiä hengellisesti ja ajallisesti.
Vaikutelman mukana seurasi niin ylitsevuotava rauhan tunne, että tiesin Herran ilmaisevan minulle, että Hän oli hyväksynyt uhrini. Pitäessäni huolta perheestäni toimin kuningas Benjaminin ja presidentti Eyringin kehotusten mukaan.