Viimeinkin äitini halusi tietää
Kun hautajaissaattueen autot kääntyivät hautausmaalle johtavalle pienelle tielle, kävin mielessäni läpi muistoja. Surressani isäni ennenaikaista kuolemaa etsin lohtua evankeliumista ja pyhistä kirjoituksista. Mieleeni tuli Saarnaajan kirjan kohta 3:1: ”Kaikella on määrähetkensä.”
Perheeni ei käynyt säännöllisesti kirkossa, kun olin pieni, mutta vanhempani osoittivat uskonsa siinä kristillisessä tavassa, jolla he auttoivat avuntarpeessa olevia ja jolla he antoivat meidän kunkin lapsen tietää, että meitä rakastettiin. Vanhempani olivat kuuluneet elämäni jokaiseen määrähetkeen yhtä lukuun ottamatta, ja tuo määrähetki toi heille suurta surua, koska he eivät ymmärtäneet eivätkä suostuneet kuuntelemaan todistustani siitä, mitä olin löytänyt.
Kun olin 17-vuotias, muutamat hyvät ystävät tutustuttivat minut kirkkoon. Palautettu evankeliumi vastasi kysymyksiin, joita minulla oli ollut vuosien ajan, mutta vanhempani eivät halunneet olla missään tekemisissä evankeliumin kanssa. Kun liityin kirkkoon 18-vuotiaana, vain isoäitini oli mukana kastetilaisuudessani. Hän ei ollut myöhempien aikojen pyhä, mutta hän näytti ymmärtävän hengellisen tarpeeni ja vakuutti minulle, että jonakin päivänä vanhempani hyväksyisivät päätökseni.
Menin naimisiin pian kasteeni jälkeen ja muutin pois aviomieheni kanssa. Ilmoitin uutisen temppelisinetöinnistäni muutama vuosi myöhemmin vanhemmilleni lähettämässäni kirjeessä ja kerroin heille ilostani ja vasta löytämästäni uskosta. En kuitenkaan kyennyt herättämään heidän kiinnostustaan evankeliumiin. Nyt isäni oli poissa, ja äitini ja pikkusisareni olivat jääneet yksin.
Ajatukseni keskeytyivät, kun autot pysähtyivät. Huomasin heti vasemmalla puolellamme kasvillisuuden peittämän hautakiven. Kivessä oleva kaiverrus tuntui kutsuvan meitä, mutta menimme hautaustilaisuuteen tutkimatta sitä.
Kun hautaus oli ohi, ilmaisimme kiitollisuutemme ystäville ja sukulaisille ja hyvästelimme. Mieheni, äitini ja minä kävelimme hautakiven luo. Siihen oli kaiverrettu pyhien kirjoitusten kohta, joka oli muuttava perheeni ainiaaksi: ”Sillä katso, tämä on minun työni ja kirkkauteni – ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttaminen” (Moos. 1:39).
Ensimmäisen kerran, 14 vuotta kasteeni ja konfirmointini jälkeen, äitini esitti kysymyksiä. Palautetun evankeliumin ansiosta kykenin vastaamaan niihin. Hänet ja sisareni kastettiin ja konfirmoitiin pian sen jälkeen. Vähän yli vuotta myöhemmin tehtiin temppelityö isäni puolesta.
Yli 30 vuotta on kulunut siitä päivästä hautausmaalla. Tänä aikana sukulaisiamme on sinetöity yhteen temppelissä. Äidistäni tuli Apuyhdistyksen johtaja, ja hän palveli uskollisesti useita vuosia. Sisareni meni naimisiin, sai lapsia ja palveli monta vuotta lehvänsitojien luokan johtotehtävissä, Nuorten Naisten johtajana ja työntekijänä MAP-kirkon perhepalveluissa.
Kaikella on määrähetkensä – myös ilolla ja surulla. Olen kiitollinen tiedosta, että rukouksiin vastataan Jumalan määrähetkenä ja että pyhissä kirjoituksissa meille on tarjolla elämän sanoja, kun me tutkimme ja pohdimme niitä sekä jaamme ne toistemme kanssa.